Yksin tiellä

The temperature was below zero this morning. In spite of that I was sweatting pretty soon. The first ascent started about 100 m from the hotel door. It was long and steep enough.

First the trail followed the road and I could enjoy the views. Then the trail went in to woods. Once again there were so many birds singing and flying around. It was lovely. I saw also two different types of deer. I walked through three villages, but there were no bakeries or any other places to have a break. So I  had only few stops when there was a bench available and just went on walking.

Kun olin kiivennyt ensimmäisen rinteen ylös, sain kulkea melko pitkään ylhäällä. Taivas ei ollut aivan kirkas, mutta valo siivilöityi jännästi pilvien lomasta. Maalaistiet olivat tyhjiä ja sain nauttia linnunlaulusta. Sen lisäksi ei kuulunut kuin omat askeleet ja pieni kahina toisen hihan osuessa repun vyötaskuun. Aika katosi ja tunsin suunnatonta vapautta. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin päivän reitti minut vie siinä valtavassa mäkisessä vehreydessä. Eikä sillä ollut sillä hetkellä mitään merkitystä.

Tunnelma muuttui kun tulin metsään. Siellä tuntui olevan elämää joka puolella. Jatkuvasti jossain rapisi ja rasahti. Ensin näkemäni valkohäntäpeura liikkui varsinaisella rytinällä. Yhtäkkiä hiljeni. Minulla kesti hetken, ennen kuin erotin peuran puiden välistä. Se oli ilmeisesti nähnyt minut ja pysähtyi tarkkailemaan. Sitten se kääntyi ympäri ja loikki tiehensä.

Jo ennen  kuin tie tuli ulos metsästä, tiesin hajun perusteella lähestyväni kylää. Aina välillä täällä on sellaiset aromit, että on pakko hengittää suun kautta. Lehmiä oli laitumella. Niiden seassa lenteli ensimmäiset näkemäni pääskyset. Ne lensivät hyvin matalalla. Ehdin juuri ajatella, että matalalla lentävät pääskyt tietävät sadetta, kun taivaalta ryöpsähti rae/lumikuuro. Pääsin sopivasti bussipysäkille katokseen suojaan.

Ilma viileni sadekuuron myötä ja harkitsin jo vaatekerroksen lisäämistä. Ei tarvinnut lisätä, sillä otin vähän vauhtia alamäestä ja lähdin kapuamaan taas rinnettä ylös.

Ennen Blankenheimiin saapumista kuljin kolmisen kilometriä tiellä, joka seurasi roomalaisten aikanaan rakentamaa tietä. Suoraviivaista kansaa nuo roomalaiset. Tiessä ei juuri mutkia ollut. Jos ei olisi ollut mäkiä, olisi varmaan nähnyt tien päähän asti.

Kun lähestyin kaupunkia tuli vihdoin päivän ensimmäiset vastaantulijat kohdalle. Koko päivänä en nähnyt kuin muutaman auton. Kaikkina muina päivinä on sentään aina tullut jokunen koiran ulkoiluttaa vastaan. En tiedä missä suunnassa kaikki muut vaeltajat olivat kulkeneet, sillä keskustassa heitä oli paljon. Täällä tosin on paljon reittejä, joista valita.


Kohtalo on ilmeisesti päättänyt, että minä en mitään kylpynautintoja ansaitse. Aamulla kun tarkistin hotellini tietoja, huomasin että he mainostavat suomalaista saunaa ja uima-allasta. Loppumatkasta kun vasen jalka taas kiukutteli, haaveilin jo löylyn lämmöstä. Kun tulin hotellille, kävi ilmi, että varaukseni oli merkitty huomiselle eikä heillä ollut tarjota minulle huonetta. He soittivat toiseen hotelliin ja sain huoneen sieltä. He toivat minut tänne autolla, sillä hotelli on keskustan ulkopuolella ja huomisen reitin kannalta sivussa. No täällä vastaanotossa rouva oli innoissaan, kun kuuli minun olevan Suomesta. Hotellissa on kuulemma myös joku Norjasta. Täällä on tänään Harrikka harrastajien kokoontuminen.

Huomenna pitäisi  jaksaa noin 25 km Kronenburgiin. Mäkiä riittää huomisellekin. Toivottavasti jalkani ehtii palautua yön aikana.  Tällä hetkellä se on jalkapohjaa myöten turvoksissa. Pitäisikö nukkuakin jalat ylhäällä seinää vasten!