Translate

tiistai 15. elokuuta 2017

Piste

19.-20.7.2017 Larrasoana - Pamplona

Though there was no real reason to leave early we were ready to start our last stage at 6:30. Sarah and a German woman started with us. Simone and I had only 16 km to walk. So we started slowly. After couple of kilometers I just felt that I need to walk faster. Sarah and the German woman couldn't keep on walking our normal pace. After goodbyes Simone and I left them behind.

Again I sunk into my memories from my first Camino. I had met Swedish Lena just before Larrasoana. I remember that I thought that she would be gone further in 10 minutes, but no. She started to walk my pace and we walked together couple of hours. I was hoping to stop for the second breakfast at same place we had coffee with Lena, but the place was closed.

Reitti ei ollut mitenkään vaikea. Tunnistin kuitenkin ylämäen, jossa sanoin Lenalle, että minun on hidastettava ja jäin kävelemään yksin. Mäki sai tälläkin kertaa minulle hien pintaan, mutta muuten se ei tuntunut kummoiselta.


Olin yhä muistojeni keskellä, kun saavutimme edellä kävelleen naisen. Hän puhui meille ensin espanjaa, mutta vaihtoi sitten englantiin. Hän lähti kävelemään samaa vauhtia kanssamme. Simone oli hyvin hiljainen ja minua ärsytti naisen jatkuva puhetulva. En vain jaksanut enää olla kiinnostunut yhdestäkään uudesta ihmisestä. Siksi en varmaan edes muista, mistä hän oli kotoisin. Säikähdimme kaikki kolme, kun yhtäkkiä kuului kova rääkäisy. Yritimme paikantaa äänen lähteen ja lopulta Simone huomasi riikinkukon puun oksalla. Mietin onko Espanjassa luonnonvaraisia riikinkukkoja vai oliko tämä yksilö karkulainen. Ilmeisesti Simone sai lopulta tarpeeksi naisen höpötyksestä, sillä yhdessä nousussa hän kiristi vauhtia. Nainen ihmetteli kiirettämme, mutta jäi kuitenkin taaksemme kävelemään hitaammin.

Simone kysyi minulta useamman kerran, mihin Pamplona sijoittuu. Häntä selvästi kiusasi, kun en osannut antaa selkeää vastausta. Selitin vain että tuolta mäen takaa löytyy Arre, jonka jälkeen kävellään katuja pitkin Pamplonaan. En kuitenkaan muistanut, mihin suuntaan kaupunki sijoittuu ylitettävään mäkeen nähden. Arresta löysimme vihdoin avoimen baarin. Nyt sain oikean cortadon. Myös valitsemani sämpylä oli herkullinen. Kun istuimme kahvilla, näimme unkarilaisen nuoren miehen kulkevan ohitse. Ilmeisesti hän ei ollut saanut apua tennispallostani. Hän nimittäin kantoi reppuaan rinnan puolella.


Olimme sopineet Simonen kanssa, että koitamme löytää meille oman huoneen. Simone oli lähdössä kotiin seuraavana päivänä, mutta minä jäisin kahdeksi yöksi. Minulla ei vieläkään ollut tietoa, mihin suuntaisin Pamplonasta. Pysähdyimme kaupungin portille ottamaan kuvan saapumisestamme. Minulla ei kuitenkaan ollut edelleenkään sellainen olo, että olisin saapunut johonkin määränpäähän. Seurasimme simpukkaopasteita ja löysimme turistitoimiston. Siellä meitä palveli oikein mukava nuori mies. Hän varasi meille huoneen ja sanoi kadun varrella olevan parhaat ruokapaikat. Sitten hän merkkasi karttaan, missä kannattaa käydä tapaksilla ja mitä kaikkea pitäisi kaupungista nähdä.

Saimme huoneen, vaikka kello ei ollut edes yhtätoista. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdimme kaupungille. Otimme vielä pyhiinvaelluspassimme mukaan. Haimme viimeiset leimat katedraalista. Kiertelimme kaupungilla ja palasimme 'omalle' kadullemme lounaalle. Ravintolassa oli meidän lisäksemme vain espanjalaisia. Ruoka oli hyvää ja sitä oli niin paljon, että oli pakko mennä ruokalevolle.





Lähdimme illansuussa uudelleen liikkeelle. Kävimme muutamassa vaateliikkeessä katsomassa minulle puseroa. En halunnut enää pestä pyykkiä, joten tarvitsin yhden puseron. En kuitenkaan osannut ostaa mitään. En ollut yllättynyt siitä, sillä minulle kävi aivan samoin, kun saavuin ensimmäisen kerran Santiagoon. Kun pitkään käyttää vain paria eri vaatekertaa, liikkeissä on yksinkertaisesti liikaa valinnanvaraa. Niinpä päivän ostokset rajoittuivat postikortteihin ja -merkkeihin.

Illalla olimme molemmat edelleen kylläisiä lounaasta, joten päätimme syödä vain tapaksia. Baskialueella niitä kutsutaan nimellä pintxo (esp. pincho). Kooltaan ne ovat suurempia kuin muualla Espanjassa syömäsi tapakset. Ne olivat perunamunakasta lukuunottamatta aina leivän päällä ja niissä oli pitkä tikku pitämässä annosta kasassa. Tapasbaarit olivat täynnä väkeä ja mekin jouduimme tyytymään seisomapaikkoihin.

Sulattelimme tapaksia kävelemällä keskustassa. Kävimme vielä ostamassa jäätelöt ja menimme istumaan aukion laitaan penkille. Väkeä oli melko paljon, joten katseltavaa riitti. Ennen majapaikkaan paluuta jouduimme sadekuuro yllättämiksi. Onneksi läheltä löytyi katos, jonka alle meitä kertyi aika monta suojaa hakevaa. Sateen tauottua palasimme huoneeseemme.

Simone pakkasi tavaroitaan ja minä etsin itselleni lentoa kotiin. Oli todella vaikeaa löytää lentoa. Simone sanoi, että lennot näkyvät eri tavalla eri maista tehdyillä hauilla ja että puhelimeen ei välttämättä saa kaikkia tarjolle. Niinpä minä käännyin ystäväni puoleen ja pyysin häntä etsimään lentoja Suomesta käsin läppärillä. Häneltä tulikin melkoisesti vaihtoehtoja. Lopulta päätin yrittää lentoa Madrid:sta Kööpenhaminan kautta Suomeen. Ensimmäinen yritys ei onnistunut, sillä hinta ehti nousta varausta tehdessäni. Toisella kerralla onnistuin. Tunsin pientä haikeutta, kun kotiinpaluu nyt konkretisoitui.

Aamulla jouduimme etsimään hetken avointa baaria. Kun olimme syöneet aamupalan, saatoin Simonen taksiasemalle. Jouduimme odottelemaan jonkun aikaa ennen kuin paikalle saapui taksi. Tuntui että viimeinenkin side vaellukseen katosi, kun Simonen taksi kaartoi liikkeelle. Minulla oli todella tyhjä olo, kun menin istumaan samalle aukiolle, jolla edellisenä iltana söimme jäätelöt. Aukiota pestiin parhaillaan. Katselin koneen etenemistä ja minusta tuntui, että aukion lisäksi kone pesi jotain muutakin. Neljän kuukauden vaellus oli takana ja uusi tie edessä.

Lähdin määrätietoisesti ostamaan itselleni puseroa. Tällä kertaa onnistuin valitsemaan t-psidan jo kolmannesta kaupasta. Minulla ei ollut aikaa lounaalle, sillä ystäväni Pirkko oli saapumassa junalla Pamplonaan vähän yhden jälkeen. Pirkko kävelee joka kesä pienen pätkän ranskalaista reittiä.  Hän oli suunnitellut yöpyvänsä Cizur Menor:ssa. Minä olin ehdottanut, että voisin kävellä hänen kanssaan sinne. Menin asemalle hyvissä ajoin ja ostin itselleni lipun Madridiin. Pirkon juna näytti jatkavan Santiagoon asti. Seurasin laiturilla Caminolle lähdössä olevaa arviolta 25-26-vuotiasta nuorta miestä. Hänellä oli vanhemmat saattamassa. Hänen äitinsä oli selvästi huolissaan poikansa matkasta ja poika oli vähän tuskastuneen näköinen. Isä seisoi tyynenä vieressä ja katseli ympärilleen. Minua tilanne tuppasi naurattamaan.

Juna tuli hieman myöhässä. Näin Pirkon heti kun hän astui laiturille. Oli todella mukava nähdä häntä. Menimme bussilla lähelle reittiä. Kävelimme jutellen vilkkaasti. Pirkko ehti sanoa, että hän voisi täyttää juomapullonsa seuraavalta vesipisteeltä, kun näimme yhden edessämme. Suuntasimme sinne ja kun pullossa oli kylmää vettä, jatkoimme eteenpäin. Samassa yksi espanjalainen mies kysyi olemmeko Caminolla. Hän näytti, että reitti kääntyi puistosta pois juuri ennen vesipistettä. Vaikka reittiopasteet olivat tosi selkeitä, ne voivat jäädä huomaamatta, kun juttelee. Loppumatkan pidimme opasteita silmällä tarkemmin.

Pirkko halusi yöpyä yksityisessä alberguessa, jossa hän oli yöpynyt useita vuosia aiemmin. Minäkin olin yöpynyt siellä ensimmäisellä Caminollani, kun Pirkko oli kehunut paikkaa. Pirkko majoittui samaan huoneeseen, jossa minäkin olin nukkunut. Kun odotin Pirkkoa puutarhassa, nousivat muistot taas pintaan. Tapasin alberguessa useamman tosi mukavan ihmisen.

Menimme läheiseen baariin oluelle. Meillä olisi riittänyt juttua varmaan vaikka kuinka kauan. Pirkon piti kuitenkin päästä suihkuun ja minun piti palata Pamplonaan. Ei tullut mieleenkään kävellä takaisin, vaan menin bussilla. Bussipysäkille mennessä katsoin vielä Alto de Perdon:lle vievää rinnettä kohti. Vaikka minun ei tehnytkään mieli enää jatkaa matkaa, toivotin Pirkolle "Buen Camino".

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vääriä muistikuvia?

18.7.2017 Roncesvalles - Larrasoana

The night was as restless as I expected. Men's toilet was at the end of our corridor. I don't understand why they didn't close the door when they went in. So every time somebody visited toilets a bright light shone and that wasn't the worst. Flushing made a sound like in an aeroplane but it was at least 10 times louder. I had told to Simone that I would have preferred another place to sleep. She wanted to experience the albergue herself. So I asked her in the morning if it was worth wasting a good night sleep. She said just that now she had her own experience.

We started our walk right after six o'clock. It was still dark. There was an Italian woman who didn't know where to go. So she followed us. The trail was easy to walk and we arrived soon to a village with an open bar. We stopped there for the breakfast. In France I had said several times that I was looking forward to having cortado (espresso with some milk) in Spain. The first one was a disappointment, too much milk in it. When we were ready to continue the young German boys came in. This time they had been walking together. We didn't see them after that.


Kävellessämme minä muistelin ensimmäistä caminoani. Ihmettelin, kuinka reitti oli tuntunut silloin niin raskaalta. Kun nyt kävelimme nopeammin kuin suurin osa muista vaeltajista, silloin kaikki tuntuivat menevän ohitseni. Muistan vieläkin kanadalaisen tytön ilmeen neljäntenä vaelluspäivänä. Hän oli ensimmäinen kanssakulkija, jonka kanssa kävelin hetken yhdessä. Kuten mekin nyt, hän oli ylittänyt Pyreneet edellisenä päivänä ja oli hyvässä kunnossa. Juttelimme ehkä 10 minuuttia ja sitten hän vaihtoi omaan rytmiinsä ja katosi pian näkyvistä. Näin hänet seuraavan kerran neljäntenä päivänä, kun hän saapui albergueen. En tiedä olenko koskaan muulloin nähnyt yhtä epäuskoista ilmettä. Hänen oli ilmeisesti todella vaikeaa ymmärtää, kuinka olin siellä ennen häntä.

Olin selittänyt Simonelle, että reitti kulki pitkiä pätkiä kapeita ja kivisiä polkuja. Niillä saisi varoa pyöräilijöitä, jotka eivät soita kelloa. Ehkä ensimmäisen vaelluspäivän raskaus on saanut muistikuvat reitistä vähän tai sitten reittiä on kunnostettu huomattavasti. Vaikka tunnistin joitakin paikkoja matkan varrelta, ei poluistani ollut jälkeäkään. Nyt saimme kulkea leveähköllä hiekkatiellä tai jopa kivettyä reittiä pitkin. En myöskään nähnyt enää samoja hienoja maisemia kuin ensimmäisellä kerralla. Päätin, että kotona minun täytyy kaivaa ensimmäisen vaelluksen valokuvat esille, jotta näen, mikä on totuus.




Pidimme useita taukoja, sillä meillä oli runsaasti aikaa. Aina kun istuimme tauolla, ohitsemme meni nuori mies. Olin nähnyt hänet jo edellisenä päivänä. Huomioini kiinnittyi hänen Fjällräven reppunsa, jota ei ole tarkoitettu vaellukseen. Me ohitimme hänet, kun hän puolestaan pysähtyi tauolle. Kun hän yhdellä tauollaan istui polun vieressä ja tutki opasta, pyysin että saisin katsoa opasta. Meillä ei ollut muuta kuin SJPP:stä saamamme lista majapaikoista. Simone oli tottunut tarkastamaan kartasta sijaintimme, joten ilman karttaa kulkeminen vaivasi häntä. Hän sanoi useamman kerran, että nyt hän joutuu luottamaan, että minä osaan perille. Vaikka tiesinkin reitin olevan hyvin merkitty, kiusoittelin häntä sanomalla, ettei minuun voi luottaa, kun muistan aivan erilaisen reitin.


Olihan reitillä sentään myös haastavampaa maastoa. Zubiriin, jossa yövyin ensimmäisellä caminolla, johtaa monin paikoin kivinen ja jyrkkä polku. Muistan, että reiteni olivat kuin tulessa, kun laskeuduin polkua kesällä 2014. Nyt pystyin kulkemaan polkua aivan normaalia vauhtia. Vaikka omasta mielestäni lihakseni eivät enää palautuneet samalla tavalla kuin keväällä, olin selvästi hyvässä kävelykunnossa.

Vähän ennen Zubirin siltaa tavoitimme jälleen kerran saman nuoren miehen. Tällä kertaa hän aloitti keskustelun kanssamme. Hän pohti jäisikö Zubiriin vai jatkaisiko matkaa. Hän päätti jatkaa matkaa kanssamme, kun kerroin, että ainakin aiemmin Zubirissa oli vain pieni ruokakauppa. Hänellä oli tarve päästä täydentämään ruokavarastojaan. Hän kertoi olevansa Unkarista. Kun kysyin hänen repustaan, hän sanoi tehneensä virheen, kun oli ottanut veljensä repun. Koska repussa ei ollut kunnon lantiovyötä, sen kantaminen rasitti hartioita ja selkää. Kävelimme yhdessä Larrasoanaan. Siellä nuori mies suuntasi kunnalliseen albergueen, kun me valitsimme kylän laidalla olevan yksityisen alberguen. Minä kaivoin repustani tennispallon ja neuvoin unkarilaista, kuinka hän voi sillä hieroa selkänsä. Hän lupasi kokeilla palloa.

Alberguessa meidät otti vastaan omistajapariskunnan rouva. Hän väitti, ettei puhu englantia. Näin ollen piti selvitä espanjalla. Kielen vaihtaminen ranskasta espanjaan oli yhtä vaikeaa kuin keväällä saksasta ranskaan. Rouva tuntui olevan tyytyväinen, kun puhuimme espanjaa. Kun hän lähti näyttämään meille huonettamme, hän puhuikin yhtäkkiä ihan hyvää englantia. Kun huomautin asiasta hänelle, hän vain nauroi.

Majoituimme kuuden hengen huoneeseen. Siellä oli jo ranskalainen nainen. Myöhemmin huone täyttyi, kun sinne tuli kaksi nuorta ranskalaista naista sekä hollantilainen nainen. Jäimme Simonen kanssa huoneeseen lepäämään, kun muut menivät viereiseen kaupan ja baarin yhdistelmään oluelle. Baarissa oli ollut jo italialainen vaeltaja, joka oli ilahtunut seurasta. Naiset palasivat juuri ennen iltaruokaa ja olivat melkoisen hilpeällä tuulella. Italialainen oli kuulemma tarjonnut neljä pulloa viiniä.

Ruokasaliin oli katettu kaksi pöytää. Hollantilainen nainen järjesteli, kuka istuu mihinkin. Minun kanssani samassa pöydässä istui englantilainen Sarah sekä viisi ranskalaista. Simone istui baarissa olleiden kanssa toisessa pöydässä. Toisen pöydän suunnasta kuului vähän väliä melkoinen naururemakka. Simone näytti vähän kärsivältä ja albergueen omistajat loivat paheksuvia katseita heitä kohden. Minä juttelin enimmäkseen Sarah:n kanssa. Keskustelu polveili Caminosta Brexitiin. Sarah kysyi, voisiko hän kävellä kanssamme seuraavana päivänä. Sanoin, että hän on tervetullut, jos pysyy tahdissamme. Sovimme, että lähdemme aamulla 6:30.

Kun kömmin nukkumaan, olin tehnyt lopullisen päätökseni. Lähtisin kotiin Pamplonasta. Olin ajatellut, että saattaisin sittenkin haluta jatkaa kävelyä, kun näen uusien vaeltajien innostuksen. Nyt tunne oli kuitenkin päinvastainen. En kuulunut tähän joukkoon.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ympyrä sulkeutuu

17.7.2017 Saint-Jean-Pied-de-Port - Roncesvalles

I woke up five minutes before the alarm went on. It was still dark outside. For the first time I felt excited about the day's walk. I was little bit worried about the heat but I was confident that I could cross the Pyrennees. The descend to Roncesvalles wouldn't follow the path, I had heard horror stories about. So the walk would now be easier.

We got a great breakfast though it was so early. Our host assured us that we would walk the stage in 7 hours. In that case we would arrive before the hottest hours. It was still dark when we started our walk. I wondered if I should have taken my headlight. Simone was sure that we would manage without it. The town centre was quiet and almost empty. We saw only two young boys in front of us. They stopped at the crossing where GR10 turns to the right. I saw them looking at their map when we went past them.

Pojat ilmeisesti luottivat, että me tiedämme, mihin pitää mennä. He lähtivät välittömästi peräämme. Olimme edellisenä päivänä käyneet katsomassa reitin alkupäätä. Tie lähtee reippaaseen nousuun heti keskustan jälkeen. Pysähdyimme Simonen kanssa ihailemaan maisemaa. Nouseva aurinko värjäsi jo taivasta. Huomasin, että vain toinen pojista oli pysynyt tahdissamme. Hänkin ihaili näkymää ja huokaisi sen olevan niin kaunis.


Kun jatkoimme matkaa, poika seurasi jälleen meitä. Toista kaveria ei edelleenkään näkynyt. Pysähdyin hetken päästä uudelleen ottamaan kuvia auringonnoususta. Kun poikakin pysähtyi jälleen, aloin jutella hänen kanssaan. Hän oli saksalainen ja hänen oli tarkoitus kävellä ystävänsä kanssa Santiagoon. He olivat ennen caminolle lähtöä tehneet yhden harjoitusvaelluksen. Silloin he olivat huomanneet kävelevänsä erilaisella nopeudella. He olivat sopineet, että molemmat kävelevät omaa tahtiaan ja he tapaavat aina ennalta sovitussa paikassa.




Poika käveli kanssamme koko päivän. Juttelimme paljon ja hän kertoi perheestään ja itsestään aika paljon. Jostain syystä emme kuitenkaan esittäytyneet. Veikkaan että pojat olivat 17-vuotiaita lukiolaisia. Tämä on yksi Caminon hienoja puolia. Tapaat eri-ikäisiä ihmisiä, eikä ole mitenkään kummallista, että tulet juttuun yhtä hyvin 17-vuotiaan kuin 70-vuotiaankin kanssa.

Ensimmäiset 8 km Orisson:iin olivat ehdottomasti päivän rankimmat. Kuljimme asfalttitietä pitkin ja lyhyitä tasaisia osuuksia lukuunottamatta tie nousi koko ajan reippaasti. Vaikka saimme ihailla auringonnousua, ehti kohdallemme osua sadekuurokin. Pysähdyimme laittamaan sadesuojukset reppujen päälle, mutta sadetakkeja emme ottaneet esille. Minä ainakin olin jo valmiiksi märkä hiestä.




Orisson:ssä pysähdyimme giten ravintolaan toiselle aamiaiselle. Emme pitäneet mitään kiirettä ja toinenkin saksalainen poika saapui paikalle. Vaikka olin kanssamme kävelleet pojan kanssa puhunut koko ajan englantia, vaihdoin nyt saksaan. Simone yritti vähän protestoida, kun en ollut suostunut puhumaan hänen kanssaan saksaa. Jatkoimme taas matkaa kolmisin toisen pojan jäädessä pitämään taukoa.

Olin kertonut pojalle vaelluksestani. Kun hän kertoi asuvansa Münster:ssä, kerroin pitäneeni siellä lepopäivän. Hän kysyi, koska olin ollut siellä. Kun vastasin, että joskus huhtikuussa, hänen kasvoilleen tuli jännä ilme. Luulen, että vasta silloin hänelle konkretisoitui, kuinka kauan olin vaeltanut. Kerroin hänelle, että olin Münster:ssä ihmetellyt polkupyörien paljoutta. En ollut vain kuvitellut niitä olevan paljon. Poika nimittäin kertoi, että kaupungissa on eniten polkupyöriä per asukas Euroopassa.

Maisemat olivat hienoja ja otin paljon kuvia. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, että reitti kulki melkein koko matkan tietä pitkin. Jostain minulle oli syntynyt mielikuva, että reitti kulkisi poluilla ja että reitiltä voisi jopa eksyä. Kesäkaudella pitäisi tulla todella sankka sumu ennen, kuin eksyminen olisi mahdollista.







Matkan varrella reitille ilmestyi koko ajan lisää vaeltajia. Meidän ohitsemme meni nuoria ilman reppuja. Osalla heistä oli partiohuivi kaulassa. Olin vähän yllättynyt, kun näin heitä myöhemmin Roncesvalles:ssa alberguessa. Kuvittelin heidän olevan päiväretkellä. Edellämme kulkeneet vaeltajat olivat todennäköisesti yöpyneet Orisson:ssa. Emme nimittäin nähneet muita vaeltajia ennen taukoamme. Sitäpaitsi he kävelivät huomattavasti meitä hitaammin. Heidän olisi pitänyt lähteä SJPP:sta kahden kolmen aikaan yöllä, jotta olisivat ehtineet niinkin pitkälle ennen kuin saavutimme heidät.

Päivän mittaan tuuli yltyi kovaksi. Hattu ei meinannut pysyä päässä. Vaikka tuuli ei ollut varsinaisesti kylmä, jouduin välillä kääntämään hatun lierin korvan suojaksi. Simone valittikin illalla, että hänen korvansa särki. Tuulen hyvä puoli oli, ettei kuumuus tuntunut.

Tuulensuojaisia paikkoja ei juuri ollut tarjolla. Huonon sään armoille joutuvia varten oli rakennettu pieni kivinen mökki suojaksi. Sen yhdeltä seinustalla löytyi tuulensuojaa. Istuimme siihen lounastauolle. Eväät maistuivat ja mieli lepäsi upeassa maisemassa. En tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi, vaikka olimme nousseet jo noin tuhat metriä. Olin riisunut kengät tauon ajaksi. Kun rupesin laittamaan niitä takaisin jalkaan, satuin vilkaisemaan kenkien pohjia. Vasemman jalan kengän pohjassa oli jo näkyvissä keltaisia pisteitä. Pisteet kertoivat, että pohja pitäisi uusia. Sain lisäsyyn lopettaa vaelluksen Pamplonaan.

Pidimme vielä yhden tauon ennen laskeutumista. Simone ja poika arvuuttelivat, oliko alhaalla näkyvä kylä Roncesvalles. Minusta se oli liian iso. Luostari tulikin näkyviin vasta, kun olimme laskeutuneet jonkin matkaa. En osaa oikein kuvata, miltä minusta tuntui, kun erotin rakennukset. Se ei ollut samanlaista kuin Le Puy:iin saapuessa. Siinä oli jonkinlaista jälleennäkemisen riemua ja toisaalta oli vähän tyhjä "tässäkö tämä nyt oli" -olo.




Roncesvalles:n albergue on valtava. Majoitustiloja on kolmessa kerroksessa yli kolmesataa paikkaa. Olin Facebook:ssä nähnyt keväällä tiedotteen, että paikkoja on käytettävissä vain 183. Kun ihmettelin paikkojen vähentymistä SJPP:n majapaikan isännälle, hän kertoi, että alberguessa on ollut ludeongelmia. Kun aloitin ensimmäisen caminoni Roncesvalles:sta kesällä 2014, majoituin ylimpään kerrokseen. Se oli selvästi uusin tila, eikä sinne mahtunut vinon katon vuoksi kerrossänkyjä. Olin kuullut, että ensimmäisessä kerroksessa olisi kerrossängyt, joissa on kolme sänkyä päällekkäin. En siis ilahtunut, kun näin, että majoituimme ensimmäiseen kerrokseen. Oli helpotus, kun näin että sielläkin oli tehty remontti ja nyt siellä oli normaalit kerrossängyt. Minulle oli annettu yläpeti, mutta Simone tarjoutui vaihtamaan paikkaa kanssani.

Olimme ostaneet ruokaliput majoittumisen yhteydessä. Lipussa luki ravintola, jossa ruoka oli tarjolla. Menimme paikalle vähän ennen seitsemää. Näin Simonen ilmeestä, että häntä harmitti paikalle tullut neljän saksalaisen naisen porukka. He kailottivat makuusalissa kovaan ääneen. Minua heidän puheensa ei häirinnyt. Se oli pelkkää taustamelua. Koska keskustelu käytiin Simonen äidinkielellä, hän kuuli naisten jutut, vaikkei varsinaisesti kuunnellut. Hänen mielestään naiset olivat typeriä. Tietysti meidät ohjattiin istumaan samaan pöytään. Lisäksi pöytään tuli saksalainen mies ja kaksi ranskalaista miestä. Minä keskityin keskustelemaan ranskalaisten kanssa. Simone osallistui saksankieliseen keskusteluun. Ruoka ei ollut hääviä, mutta nälkä sentään lähti. Ehdotin Simonelle, että menisimme messuun. Sen varjolla poistuimme pöydästä heti syötyämme jälkiruoan.

Roncesvalles:n kirkko on mielestäni kaunis. Kävin siellä jo iltapäivällä, jolloin paikalla ei ollut kuin yksi vaeltaja. Illan messussa penkit sen sijaan täyttyivät. Vaeltajien lisäksi paikalla oli myös muutamia paikallisia. Minulla oli muistikuva, että edellisellä kerralla messu olisi ollut latinaksi. Nyt se pidettiin espanjaksi ja ymmärsin jopa osan. Messun lopussa oli pyhiinvaeltajien siunaus. Sitä varten meidät kutsuttiin eteen. En hoksannut laskea, kuinka monesta eri maasta vaeltajia oli, kun maat lueteltiin. Lista tuntui kuitenkin sen verran pitkältä, että arvioin maita olleen yli kaksikymmentä. Messun jälkeen saimme vielä palata paikoillemme, sillä vuorossa oli keskiaikaista musiikkia. Se kruunasi hienon päivän.


Ilta päättyi kuitenkin vähän ikävämmissä merkeissä. Kanssamme kävellyt poika ja hänen ystävänsä olivat SJPP:ssa ostaneet puiset pyhiinvaeltajan sauvat. Nyt molempien sauvat olivat kadonneet. Pojat kiersivät makuusalissa, mutta sauvoja ei näkynyt. Kun he kävivät puhumassa henkilökunnalle, he olivat saaneet albergueen jätetyistä sauvoista toiset tilalle. Poikia asia luonnollisesti harmitti. Mietin, onko Camino muuttunut jo liikaa sen suosion kasvaessa. Olin vaellukseni aikana lukenut muistakin lieveilmiöistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pyreneitten juurella

15.-16.7.2017 Ostabat-Asme - Saint-Jean-Pied-de-Port

When I woke up I was worried about my left foot. It was still swollen but I could step on it without pain. That was promising. We had an early breakfast and after it we went to the terrace to admire the sunrise. It was beautiful. When we were ready to leave our host came out. He was confident that we wanted to take pictures with him.


I started to walk slowly and was really careful with every step. I told Simone and Charles that it's OK for me that they walk with normal pace. They didn't want to leave me alone so they walked slowly, too. After a while I noticed that my foot didn't hurt so I started to walk normally.

Reitti ei ollut mitenkään haastava. Pysähdyimme pari kertaa tauolle ja saavuimme jo ennen puoltapäivää SJPP:iin. Simonen ja minun majapaikka oli vähän keskustan ulkopuolella. Sanoimme vievämme reput sinne ja tulevamme sitten keskustaan. Sovimme menevämme yhdessä lounaalle. Saimme huoneemme, vaikka oli vielä aikaista. Minä kävin nopeasti suihkussakin.




SJPP on viehättävä, vaikka minua vähän häiritsikin turistipaljous. Suuri osa Espanjan ranskalaisen reitin kulkijoita aloittaa vaelluksensa SJPP:sta. Myös se näkyi katukuvassa. Koska gitet eivät vielä olleet auki, oli reppuselkäisiä runsaasti liikkeellä. Suurin osa heistä oli nuoria. Myös se oli erilaista, sillä tähän asti vaeltajien keski-ikä oli pyörinyt viidenkympin paikkeilla. Vaikka minun mielestäni Via Podiensis päättyy SJPP:iin (suurimman osan tapaamieni ranskalaisten mielestä vasta Roncesvallesiin), minusta ei tuntunut, että olisin saapunut johonkin.




Näimme Charles:n pian. Hän oli Alain:n seurassa. Tämä ei kuitenkaan halunnut lähteä kanssamme lounaalle. Laskeuduimme mäkeä alas kirkolle ja kävimme tutustumassa siihen. Charles kävi sytyttämässä kynttilän. Olin vähän yllättynyt, kun kirkossa ei näkynyt St Jacques:n patsasta. Ovella olevassa ohjelmassa ei myöskään ollut pyhiinvaeltajien siunausta. Mietin, olivatko ranskalaiset vaeltajat sittenkin oikeassa Roncesvalles:n suhteen.

Löysimme vapaan pöydän ja asetuimme siihen. Tilasimme kaikki plat du jour:n, joka oli kanaa baskien tapaan. Charles:n kanssa otimme sangriat alkujuomiksi. Kilistimme yhteisen matkamme kunniaksi. Charles oli edelleen haikealla mielellä. Hän (kuten moni muukin) ylittäisi seuraavana päivänä Pyreneet ja palaisi iltapäivällä bussilla takaisin SJPP:iin. Kotiin ja töihin paluu ei tuntunut olevan mieluinen vaihtoehto. Me koitimme vakuuttaa, että vuosi kuluisi nopeasti ja sitten hänellä olisi aikaa kävellä koko Tie. Lounaan jälkeen toivotimme toisillemme hyvää jatkoa ja erosimme.

Kiertelimme Simonen kanssa vielä hetken aikaa kaupungilla ja sitten palasimme supermarketin kautta majapaikkaan. Pysyimme kuumimmat tunnit sisällä. Lähdimme melko aikaisin etsimään illan ruokapaikkaa. Minusta oli edelleen kuuma, mutta Simone otti fleecetakin mukaan. Se oli kyllä turha varustus. Istuimme jälleen terassilla ja pöytäämme paistoi aurinko. Ruoan jälkeen palasimme jälleen huoneeseemme. Simone alkoi etsiä itselleen lentoja kotiin. Hän osti liput torstaille. Minäkin katselin lentoja itselleni, mutta en ollut vielä valmis tekemään sitovaa päätöstä vaelluksen lopettamisesta Pamplonaan.

Lepopäivän kunniaksi lähdimme liikkeelle vasta kymmenen maissa. Kaupungin yläpuolella on linnoitus. Aloitimme päivän sieltä. Yhdessä kulmassa on näköalapaikka. Sieltä ei näkynyt kunnolla vuori, jonka ylittäisimme seuraavana päivänä. Kävelimme toiselle puolelle linnoitusta ja sieltä vuori näkyi jollain tavoin pensaiden välistä. Simone oli edelleen vähän pettynyt Pyreneitten pienuuteen. Laskeuduimme kaupunkiin melko jyrkkää polkua. Laskeutumisen teki haastavaksi polun reunoilla kasvavat nokkoset. Minulla oli shortsit jalassa ja oli täysi työ suojella paljaita sääriäni nokkosilta. Kävelimme kaupungin halkovan joen vartta roomalaisten aikaiselle kivisillalle. Seuraavaksi osuimme pelota-kentälle. Harmittavasti seuraava ottelu oli vasta parin päivän päästä. Olisi ollut tosi mielenkiintoista päästä seuraamaan peliä.







Kun palasimme keskustaan, minulle oli tullut viesti, että Sarah on saapunut. Jälleennäkeminen oli riemuisa. Sarah näytti hyvinvoivalta ja iloiselta. Meillä riitti juteltavaa lähes loputtomasti. Ainakin itsestäni tuntuu, että myös Simone viihtyi seurassamme, eikä tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Kävimme syömässä crepes:jä ja kiertelimme kauppoja. Sarah:lla oli edelleen haasteita budjettinsa kanssa. Ehdotimme, että hän yrittäisi päästä kunnalliseen giteen, johon ei voi tehdä varauksia. Se onnistui ja Sarah sai jäädä sinne jopa lepopäiväksi. Neuvoimme hänelle vielä, missä supermarket on ja lähdimme sitten majapaikkaamme.

Kävimme Simonen kanssa molemmat reppujemme sisällöt läpi ja heitimme pois kaiken, mitä ilman uskoimme selviävämme viimeiset päivät. Näin jälkeenpäin tuntuu hassulta, että puhuin ja toimin siten, että vaelluksensa päättyy Pamplonaan. Kuitenkin mielessäni pyörittelin ajatusta vaelluksen jatkamisesta.

Illalla menimme vielä kolmisin syömään. Sarah halusi kävellä SJPP:sta Iruniin Camino Norten alkuun. Sinne pääsee Atlantilta Välimerelle Pyreneitten seuraavaa GR10 vaellusreittiä pitkin. Sarah aikoi selvitä matkasta pyhiinvaeltajan toimistosta saamansa monisteen avulla. Tosin hän valitti, ettei ymmärtänyt ranskankielistä tekstiä. Sarah oli päättänyt yrittää vaeltaa koko loppuosuuden hiljaisuudessa. Simonen ja minun mielestä se oli hurja päätös. Meistä muiden kanssa keskustelu toi niin paljon sisältöä vaellukseen, että Sarah menettäisi jotain todella oleellista. No, toisaalta hän oli jo vaeltanut melkein kolme kuukautta, joten kaipa hän tiesi mistä luopuisi.

Me halusimme Simonen kanssa päästä aikaisin nukkumaan. Seuraavaksi päiväksi oli ennustettu +38C hellettä. Se tuntui tappavalta yhdistelmällä yli 1000 m nousun kanssa. Olimme onnistuneet sopimaan, että saisimme aamupalan jo puoli kuudelta. Olisi siis aikainen herätys edessä. Ensin piti kuitenkin selvitä jälleen yksistä jäähyväisiä. Olen usein miettinyt, miksi minun on niin vaikea erota ja luopua. Vielä en ole keksinyt, mitä siellä on takana, joku uskomusko. Joka tapauksessa ääneni värisi ja kyyneleet vierivät poskille, kun toivotin Sarah:lle hyvää matkaa ja vakuutin, että olen aivan samalla tavalla Whatsapp:n päässä Suomessa kuin Caminollakin. Pitkien halausten jälkeen vielä vilkutin 'caminotyttärelleni', jonka huimaa henkistä kasvua minulla oli ollut ilo seurata.