Nyt kun olen ollut jo kaksi viikkoa kotona, olen saanut sen verran etäisyyttä vaellukseen, että pystyn erittelemään tuntojani.
Työkaverit ja ystävät kyselivät, millaista tällä kertaa oli ollut. Vastasin useammalle: "P---a reissu, mutta tulipa tehtyä". Ensimmäisellä kerralla vastaukseni yllätti minut varmaan enemmän kuin kysyjän. Latelin kuin vakuudeksi kaiken negatiivisen, mikä sillä hetkellä tuli mieleen.
Olen pohdiskellut monena iltana, miksi minulla oli päällimmäisenä negatiiviset tunnelmat. Yleensä palaan vaellukselta voimaantuneena. Olin useamman vuoden haaveillut Primitivolle menosta. Olinko asettanut vaellukselle liian suuret odotukset? Tiesinhän entuudestaan, että helppoa vaellusta ei olekaan. Eikä kukaan luvannut minulle pelkkää auringonpaistetta.
Olen päätynyt siihen, että lähdin vaellukselle väärässä mielentilassa. Minulla oli liian monta muutosta ja keskeneräistä asiaa käynnissä. Sen sijaan, että olisin ajatellut, kuinka ihanaa on jättää koko tohina hetkeksi taakse, minulla oli tunne etten nyt olisi millään ehtinyt lähteä vaellukselle.
Olen kuitenkin kiitollinen, että lähdin. Tämä matka oli hyvä muistutus siitä, kuinka ajatukset ja sanat vetävät puoleensa juuri niitä asioita, joita mielessäni toistan. Nyt pystyn jo näkemään paljon positiivisia tapahtumia vaelluksen varrelta. Kohtasin monta todella hienoa ihmistä. Sain nauttia huikeista maisemista. Kuntoni nousi matkan edetessä ja kävely sujui loppumatkasta hyvin. Oli mukava saapua Santiagoon muutaman vuoden tauon jälkeen.
Itse reitistä ajattelen, että se oli kaunis mutta raskas. Asfaltilla tai muulla päällystetyllä alustalla kävelyä oli yllättävän paljon. Tällä kertaa se oli myös onni, koska polut olivat sateen vuoksi tosi haastavassa kunnossa. Lähes jokaiselle päivälle riitti kilometrin verran nousuja ja laskuja. Majoituspaikat olivat mukavia ja siistejä. Ainoat paikat, joista kuulin jotain negatiivista, olivat Borresin ja Lugon kunnalliset alberguet. Peregrino menut olivat yllättävän hyviä. Ranskalaisella opin aikanaan välttelemään niitä.
Suosittelen Camino Primitivoa, jos pidät vuorista ja haluat tavata muita vaeltajia, mutta arvostat myös omaa rauhaa.
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
keskiviikko 8. toukokuuta 2019
1.5.2019 Lavacolla - Santiago de Compostela
En pitänyt mitään kiirettä lähdön kanssa. Edessä oli enää reilun parin tunnin kävely. Lähdin kuitenkin ennen Merviä ja Margotia. Edellisen päivän aurinkoisesta säästä ei ollut enää tietoakaan. Kävely tuntui aivan erilaiselta kevyissä tossuissa.
Pysähdyin aamukahville Monte do Gozon alueella. Taivaalta alkoi juuri putoilla sadepisaroita. Baarista olivat lähdössä tutut portugalilaiset pariskunnat. He olivat jo pukeneet sadevarusteet päälle. Minä en pitänyt mitään kiirettä ja sadekuuro ehtikin loppua ennen kuin jatkoin matkaa.
Muistikuvani eivät nytkään olleet täysin oikeita. Muistin että muistomerkille olisi ollut kunnon nousu, mutta mäkeä tuskin huomasi. Muistomerkin ympärillä oli nauha. Siellä tehtiin varmaan jotain kunnostustöitä. Pohdin hetken, mistä kohtaa puistoa olisi näkymä katedraalille. En löytänyt paikkaa 5 vuotta sitten, enkä jaksanut nyt nähdä vaivaa etsiä sitä. Kun lähdin eteenpäin, kohtasin saksalaisen Thomasin.
Olin edellisenä päivänä ajatellut, että kävelisin tänne viimeiseen albergueen, jos en mahtuisi Lavacollaan. Nyt kun kävelin tuon valtavan alberguen ohi, olin iloinen, ettei minun tarvinnut tulla sinne. Alueella ei näkynyt mitään liikettä. Ehkä kaikki siellä yöpyneet olivat jo lähteet viimeisille kilometreille.
Siltä osin muistin oikein, että kävelymatka Santiagon läpi on pitkä. Muita kaupunkiin saapuvia en nähnyt, mutta reppuselkäisiä näkyi muuten liikkeellä. Kun lähestyin katedraalia, tulivat Lavacollassa yöpyneet amerikkalaiset miehet vastaan. He suosittelivat San Martin Pinariota majapaikaksi. Kerroin varanneeni huoneen sieltä.
Säkkipillin soittaja oli paikallaan. Perille tulosta olisi puuttunut jotain, jos musiikki ei olisi soinut. Aukiolle saapuminen oli vähän pettymys. Siellä oli useita turistiryhmiä mutta vain kourallinen vaeltajia. Kävin ottamassa pakolliset saapumiskuvat ja jatkoin saman tien hakemaan compostelaa.
Toimisto löytyi helposti, eikä jono ollut mitenkään toivottoman pitkä. Näin Michaelan äitinsä kanssa jonon alkupäässä. Hän huomasi minut ja tuli juttelemaan. He olivat saapuneet jo edellisenä päivänä. He olivat kävelleet 42 km Arzuasta. Se kuulosti minusta helpottavalta. Olin nimittäin edellisenä iltana viestitellyt Teelen kanssa ja kannustanut häntä kävelemään koko matkan Arzuasta Santiagoon kerralla.
Portugalilaiset pariskunnatkin saapuivat paikalle ja vaihdoimme onnitteluhalaukset. Michaelalle tuli kiire omalle paikalleen jonoon. Hänen äitinsä olisi jo seuraavana vuorossa.
Kun olin saanut oman todistukseni, juttelin vielä hetken Michaelan kanssa. Hän kertoi, että he lähtevät seuraavana päivänä kohti Finisterrea. Kysyin oliko hänellä tietoa muista tutuista ja hän kertoi heidän saapuvan Santiagoon jossain vaiheessa päivää.
Menin majoittumaan. Hotelli on luostarin yhteydessä ja rakennus on hieno. Pyhiinvaeltajien edulliset huoneet olivat ylimmässä kerroksessa. Ainakin minun huoneeni oli hyvin vaatimaton ja äänieristys oli olematon. Siinä oli kuitenkin kaikki, mitä tarvitsin ja matalista katonrajassa olevista ikkunoista avautunut näkymä oli viehättävä.
Huilasin sängyllä ja ehkä torkadinkin. Havahduin siihen, että pyhiinvaeltajien messun alkuun oli enää 10 minuuttia. Lähdin vauhdilla liikkeelle ja ehdin juuri ajoissa San Franciscon kirkkoon. Istumapaikkoja ei ollut enää jäljellä. Olin käynyt kyseisessä kirkossa myös viisi vuotta sitten. Silloin sieltä oli saanut erityisen puhiinvaellustodistuksen San Fraciscon pyhiinvaelluksen 800 v juhlavuoden kunniaksi. Näin taas Michaelan ja hänen äitinsä.
Messun jälkeen lähdin kävelemään kaupungille. Siellä oli paikallisten vappumarssit juuri käynnistymässä. Poikkesin sisään katedraaliin. Se oli lähes kokonaan rakennustelineiden ja suojapeitteiden peitossa. Santiagon patsasta oli kuitenkin mahdollista käydä halaamassa ja kiittämässä. Liityin jonoon, joka mateli. Vaan eihän minulla ollut mihinkään kiire.
Kuljeskelin keskustan katuja ristiin rastiin. Koitin päättää, mihin menisin syömään lounasta. Lopulta osuin aukiolle, jonka laidalla oli pari baaria. Molemmilla oli terassit. Pöytien ääressä istui enimmäkseen paikallisen näköisiä ihmisiä. Löysin vapaan pöydän ja istahdin siihen. Aurinko paistoi lämpimästi ja saatoin riisua takkini. Valitsin listalta tapaksia.
Lounaan jälkeen suuntasin jälleen kaduille, jotka olivat täynnä turisteja ja vaeltajia. Poikkesin jäätelöbaariin jälkiruoalle. Sitten päätin palata odottelemaan hotelliin, että kuulisin Teelestä. Hotelli on aivan katedraalin vieressä. Kun suuntasin holvikäytävään, jossa säkkipillin soittaja oli, näin tutun porukan saapuvan: portugalilaiset nuoret miehet, saksalaiset Martin ja Tobi sekä etelä-afrikkalainen nainen. Kaikki saivat minulta onnitteluhalaukset. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä miehiltä, kuinka he saapuivat vasta nyt.
Vetäydyin omaan kammiooni. Aloin jo olla vähän huolissani, kun Teelestä ei ollut kuulunut mitään. Lopulta vähän kuuden jälkeen hän ilmoitti saapuneessa perille. Sovimme tapaavamme katedraalin edessä.
Teelen kävely näytti vähän vaikealta. Hän oli tosi väsynyt ja saanut taas uusia rakkoja jalkoihin. Menimme hakemaan hänellekin compostelan. Sitten lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kun olimme kävelleet aikamme, päätimme vain mennä seuraavaan baariin. Vaikka paikka ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta ulkoa, se oli hyvä valinta. Olimme ainoat ei-paikalliset. Pyysin ruokalistan. En ymmärtänyt läheskään kaikkea listalla ollutta. Päätimme, että otamme kaksi annosta (racion - kuin tapas, mutta suurempi). Valitsimme pulpoa (mustekalaa) ja simpukoita. Molemmat olivat erinomaisia. Nautimme useamman oluen palan painikkeeksi ja juttelimme kaikenlaista.
Kävelimme vielä katedraalille, koska halusin nähdä sen valaistuna. Aukion reunalla oli käynnissä jonkinlainen konsertti. Otimme muutaman kuvan ja sen jälkeen sanoimme hyvästit. Teele pitäisi yhden lepopäivä ja sitten hän jatkaisi vaellustaan kohti Muxiaa ja Finisterrea. Minä puolestani lähtisin kohti Madridia junalla.
Unta ei tarvinnut odotella. Unen sekaan kuulin, kun muita palasi huoneisiinsa. En kuitenkaan jaksanut välittää äänistä sen enempää.
Tilastot: matka 11.91 km, korkein kohta 448 m, nousua yht. 390 m ja laskua 450 m.
Pysähdyin aamukahville Monte do Gozon alueella. Taivaalta alkoi juuri putoilla sadepisaroita. Baarista olivat lähdössä tutut portugalilaiset pariskunnat. He olivat jo pukeneet sadevarusteet päälle. Minä en pitänyt mitään kiirettä ja sadekuuro ehtikin loppua ennen kuin jatkoin matkaa.
Muistikuvani eivät nytkään olleet täysin oikeita. Muistin että muistomerkille olisi ollut kunnon nousu, mutta mäkeä tuskin huomasi. Muistomerkin ympärillä oli nauha. Siellä tehtiin varmaan jotain kunnostustöitä. Pohdin hetken, mistä kohtaa puistoa olisi näkymä katedraalille. En löytänyt paikkaa 5 vuotta sitten, enkä jaksanut nyt nähdä vaivaa etsiä sitä. Kun lähdin eteenpäin, kohtasin saksalaisen Thomasin.
Olin edellisenä päivänä ajatellut, että kävelisin tänne viimeiseen albergueen, jos en mahtuisi Lavacollaan. Nyt kun kävelin tuon valtavan alberguen ohi, olin iloinen, ettei minun tarvinnut tulla sinne. Alueella ei näkynyt mitään liikettä. Ehkä kaikki siellä yöpyneet olivat jo lähteet viimeisille kilometreille.
Siltä osin muistin oikein, että kävelymatka Santiagon läpi on pitkä. Muita kaupunkiin saapuvia en nähnyt, mutta reppuselkäisiä näkyi muuten liikkeellä. Kun lähestyin katedraalia, tulivat Lavacollassa yöpyneet amerikkalaiset miehet vastaan. He suosittelivat San Martin Pinariota majapaikaksi. Kerroin varanneeni huoneen sieltä.
Säkkipillin soittaja oli paikallaan. Perille tulosta olisi puuttunut jotain, jos musiikki ei olisi soinut. Aukiolle saapuminen oli vähän pettymys. Siellä oli useita turistiryhmiä mutta vain kourallinen vaeltajia. Kävin ottamassa pakolliset saapumiskuvat ja jatkoin saman tien hakemaan compostelaa.
Toimisto löytyi helposti, eikä jono ollut mitenkään toivottoman pitkä. Näin Michaelan äitinsä kanssa jonon alkupäässä. Hän huomasi minut ja tuli juttelemaan. He olivat saapuneet jo edellisenä päivänä. He olivat kävelleet 42 km Arzuasta. Se kuulosti minusta helpottavalta. Olin nimittäin edellisenä iltana viestitellyt Teelen kanssa ja kannustanut häntä kävelemään koko matkan Arzuasta Santiagoon kerralla.
Portugalilaiset pariskunnatkin saapuivat paikalle ja vaihdoimme onnitteluhalaukset. Michaelalle tuli kiire omalle paikalleen jonoon. Hänen äitinsä olisi jo seuraavana vuorossa.
Kun olin saanut oman todistukseni, juttelin vielä hetken Michaelan kanssa. Hän kertoi, että he lähtevät seuraavana päivänä kohti Finisterrea. Kysyin oliko hänellä tietoa muista tutuista ja hän kertoi heidän saapuvan Santiagoon jossain vaiheessa päivää.
Menin majoittumaan. Hotelli on luostarin yhteydessä ja rakennus on hieno. Pyhiinvaeltajien edulliset huoneet olivat ylimmässä kerroksessa. Ainakin minun huoneeni oli hyvin vaatimaton ja äänieristys oli olematon. Siinä oli kuitenkin kaikki, mitä tarvitsin ja matalista katonrajassa olevista ikkunoista avautunut näkymä oli viehättävä.
Huilasin sängyllä ja ehkä torkadinkin. Havahduin siihen, että pyhiinvaeltajien messun alkuun oli enää 10 minuuttia. Lähdin vauhdilla liikkeelle ja ehdin juuri ajoissa San Franciscon kirkkoon. Istumapaikkoja ei ollut enää jäljellä. Olin käynyt kyseisessä kirkossa myös viisi vuotta sitten. Silloin sieltä oli saanut erityisen puhiinvaellustodistuksen San Fraciscon pyhiinvaelluksen 800 v juhlavuoden kunniaksi. Näin taas Michaelan ja hänen äitinsä.
Messun jälkeen lähdin kävelemään kaupungille. Siellä oli paikallisten vappumarssit juuri käynnistymässä. Poikkesin sisään katedraaliin. Se oli lähes kokonaan rakennustelineiden ja suojapeitteiden peitossa. Santiagon patsasta oli kuitenkin mahdollista käydä halaamassa ja kiittämässä. Liityin jonoon, joka mateli. Vaan eihän minulla ollut mihinkään kiire.
Kuljeskelin keskustan katuja ristiin rastiin. Koitin päättää, mihin menisin syömään lounasta. Lopulta osuin aukiolle, jonka laidalla oli pari baaria. Molemmilla oli terassit. Pöytien ääressä istui enimmäkseen paikallisen näköisiä ihmisiä. Löysin vapaan pöydän ja istahdin siihen. Aurinko paistoi lämpimästi ja saatoin riisua takkini. Valitsin listalta tapaksia.
Lounaan jälkeen suuntasin jälleen kaduille, jotka olivat täynnä turisteja ja vaeltajia. Poikkesin jäätelöbaariin jälkiruoalle. Sitten päätin palata odottelemaan hotelliin, että kuulisin Teelestä. Hotelli on aivan katedraalin vieressä. Kun suuntasin holvikäytävään, jossa säkkipillin soittaja oli, näin tutun porukan saapuvan: portugalilaiset nuoret miehet, saksalaiset Martin ja Tobi sekä etelä-afrikkalainen nainen. Kaikki saivat minulta onnitteluhalaukset. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä miehiltä, kuinka he saapuivat vasta nyt.
Vetäydyin omaan kammiooni. Aloin jo olla vähän huolissani, kun Teelestä ei ollut kuulunut mitään. Lopulta vähän kuuden jälkeen hän ilmoitti saapuneessa perille. Sovimme tapaavamme katedraalin edessä.
Teelen kävely näytti vähän vaikealta. Hän oli tosi väsynyt ja saanut taas uusia rakkoja jalkoihin. Menimme hakemaan hänellekin compostelan. Sitten lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kun olimme kävelleet aikamme, päätimme vain mennä seuraavaan baariin. Vaikka paikka ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta ulkoa, se oli hyvä valinta. Olimme ainoat ei-paikalliset. Pyysin ruokalistan. En ymmärtänyt läheskään kaikkea listalla ollutta. Päätimme, että otamme kaksi annosta (racion - kuin tapas, mutta suurempi). Valitsimme pulpoa (mustekalaa) ja simpukoita. Molemmat olivat erinomaisia. Nautimme useamman oluen palan painikkeeksi ja juttelimme kaikenlaista.
Kävelimme vielä katedraalille, koska halusin nähdä sen valaistuna. Aukion reunalla oli käynnissä jonkinlainen konsertti. Otimme muutaman kuvan ja sen jälkeen sanoimme hyvästit. Teele pitäisi yhden lepopäivä ja sitten hän jatkaisi vaellustaan kohti Muxiaa ja Finisterrea. Minä puolestani lähtisin kohti Madridia junalla.
Unta ei tarvinnut odotella. Unen sekaan kuulin, kun muita palasi huoneisiinsa. En kuitenkaan jaksanut välittää äänistä sen enempää.
Tilastot: matka 11.91 km, korkein kohta 448 m, nousua yht. 390 m ja laskua 450 m.
lauantai 4. toukokuuta 2019
30.4.2019 Arzua - Lavacolla
Lähdin liikkeelle vähän ennen seitsemää. Vaeltajia oli jo paljon liikkeellä. Pysähdyin kaupungin loppupäässä olevaan baariin aamupalalle. Tilasin maitokahvin ja tomaattileivät. Baarissa työskentelevä nainen vain murahti jotain vastaukseksi. Hän oli varmaan kyllästynyt meihin vaeltajiin. Päätin kuitenkin olla erityisen ystävällinen ja kohtelias hänelle. Kun hän toi kahvini, hymyilin ja kiitin. Kiittelin uudestaan, kun hän toi leipäni ja tomaatin sekä öljyn sekoituksen. Kun olin syönyt ja juonut, menin baaritiskille maksamaan. Kehuin leivänpäällistä herkulliseksi ja kysyin paljonko olen velkaa. Nyt nainen jo vastasi ymmärrettävästi. Sanoin vielä kerran kiitokset ja näkemiin hymyillen. Nainenkin hymyili ja toivotti hyvää matkaa. Tuli hyvä mieli siitä, mitä pienellä ystävällisyydellä voi saada aikaan.
Oli tyypillinen galicialainen aamu. Ilma oli niin kostea, että se tuntui melkein tihkusateelta. Oli kuitenkin hyvä kävellä. Koitin palata ajatuksissani viiden vuoden takaiseen aikaan, kun kävelin samaa osuutta. En muistanut kävelystä juuri muuta kuin aamun ukkosmyräkän jälkeen jatkuneen sateen. Tunnistin sentään muutaman paikan reitin varrelta.
Koska päätin tällä kertaa kävellä Lavacollaan asti, en mennyt O Pedrouzon kaupunkiin, jossa olin edellisellä kerralla yöpynyt. Silloin olin joutunut poikkeamaan reitiltä. Nyt kaupunkiin näytti vievän vaihtoehtoinen reitti. Minä jatkoin eukalyptusmetsässä kulkevaa tietä pitkin. Kävely sujui yllättävän vaivattomasti, vaikka olin edellisenä päivänä kävellyt yli 30 km. Muita vaeltajia riitti edelleen, mutta ei enää ruuhkaksi asti.
Kun saavuin Lavacollan lentokenttää reunustavan aidan luo, ajattelin olevani jo lähes perillä. Reitti laskeutui kylään, mutta se ei ollutkaan vielä Lavacolla. Eli siis suunta ylöspäin. Seuraavaan kylään saapuessani otin Google Mapsin esille. Minua hämäsi kun jo kylän reunalla näytti olevan albergue. Tietojeni mukaan kylässä piti olla vain yksi albergue, eikä nimi täsmännyt. Ohitseni kulki muita vaeltajia. Lähdin seuraamaan heitä. Pian näinkin viitan albergueen ja kauppaan. Nyt osuin oikeaan paikkaan.
Albergue ei ollut vielä auki. Meitä oli odottelemassa kaksi amerikkalaista miestä, 7 italialaisen ryhmä, 2 australialaista naista, espanjalainen mies sekä minä. Kun majapaikka aukesi, meni sisäänkirjautumiseen vielä oma aikansa. Pyysin alapedin ja sain sen.
Kävin suihkussa, vein vaatteeni pestäväksi ja menin syömään eväitäni. Syötyäni oli vuorossa jäähyväisseremonia. Kun olin lähdössä Caminolle, mietin pitkään millä kengillä lähtisin. Päätin lopulta viedä jo kertaalleen uudelleen pohjatut vaelluskenkäni viimeiselle matkalleen. Nyt olin päivän mittaan päättänyt, etteivät kenkäni saapuisi koskaan Santiagoon. Asetin kengät vierekkäin. Kiitin niitä niistä tuhansista kilometreistä, jotka olin saanut ne jalassa kulkea. Otin niistä valokuvan ja tipautin ne roskiin. Taisin jopa tuntea jonkinlaista haikeutta.
Kuten elämässä kuuluu, siirryin eteenpäin ja menin juttelemaan australialaisten naisten kanssa. Siinä jutellessamme höristin korviani. Kuulinko suomea? Kuulinhan minä ja pian olimme esittäytyneet Mervin ja Margotin kanssa.
Olimme kaikki kolme suomalaista vierekkäisissä kerrossängyissä. Sovimme, että menemme yhdessä syömään. Sitä ennen nautimme auringonpaisteesta puutarhassa, siemailimme vappujuomia ja vaihdoimme caminokokemuksia. Mervi oli kävellyt myös viime vuonna Leonista Santiagoon. Hänellä olin hyvin muistissa kaikki paikat, joissa oli pysähtynyt. Päätimme mennä syömään samaan paikkaan, jossa hän oli ruokailut edellisellä kerralla. Kuin juhlapäivän kunniaksi ravintolassa oli oikein valkoiset pöytäliinat. Ilta sujui vallan rattoisasti.
Kun lähdimme ravintolasta, ilma oli kylmennyt melkoisesti. Onneksi olin ottanut villapaidan mukaan. Alberguessa rupesin heti iltatoimiin. Illan aikana oli meidän kaikkien kerrossänkyjen yläpeteihin majoittunut joku. Toiselle puolelleni yläpetiin oli asettunut O Cádavossa samassa paikassa yöpynyt espanjalainen mies. Vaihdoimme kuulumiset.
Unen saamista sai vielä odotella. Makuusalissa paloivat valot ja espanjalaisen ryhmän jäsenet kulkivat edestakaisin. Italialaiset olivat puolestaan vielä ulkona. Kun kaikki lopulta olivat asettuneet ja valot sammutettu, en minäkään enää tiennyt maailmanmenosta mitään.
Tilastot: matka 29.23 km, korkein kohta 439 m, nousua yht. 895 m ja laskua 950 m.
Oli tyypillinen galicialainen aamu. Ilma oli niin kostea, että se tuntui melkein tihkusateelta. Oli kuitenkin hyvä kävellä. Koitin palata ajatuksissani viiden vuoden takaiseen aikaan, kun kävelin samaa osuutta. En muistanut kävelystä juuri muuta kuin aamun ukkosmyräkän jälkeen jatkuneen sateen. Tunnistin sentään muutaman paikan reitin varrelta.
Koska päätin tällä kertaa kävellä Lavacollaan asti, en mennyt O Pedrouzon kaupunkiin, jossa olin edellisellä kerralla yöpynyt. Silloin olin joutunut poikkeamaan reitiltä. Nyt kaupunkiin näytti vievän vaihtoehtoinen reitti. Minä jatkoin eukalyptusmetsässä kulkevaa tietä pitkin. Kävely sujui yllättävän vaivattomasti, vaikka olin edellisenä päivänä kävellyt yli 30 km. Muita vaeltajia riitti edelleen, mutta ei enää ruuhkaksi asti.
Kun saavuin Lavacollan lentokenttää reunustavan aidan luo, ajattelin olevani jo lähes perillä. Reitti laskeutui kylään, mutta se ei ollutkaan vielä Lavacolla. Eli siis suunta ylöspäin. Seuraavaan kylään saapuessani otin Google Mapsin esille. Minua hämäsi kun jo kylän reunalla näytti olevan albergue. Tietojeni mukaan kylässä piti olla vain yksi albergue, eikä nimi täsmännyt. Ohitseni kulki muita vaeltajia. Lähdin seuraamaan heitä. Pian näinkin viitan albergueen ja kauppaan. Nyt osuin oikeaan paikkaan.
Albergue ei ollut vielä auki. Meitä oli odottelemassa kaksi amerikkalaista miestä, 7 italialaisen ryhmä, 2 australialaista naista, espanjalainen mies sekä minä. Kun majapaikka aukesi, meni sisäänkirjautumiseen vielä oma aikansa. Pyysin alapedin ja sain sen.
Kävin suihkussa, vein vaatteeni pestäväksi ja menin syömään eväitäni. Syötyäni oli vuorossa jäähyväisseremonia. Kun olin lähdössä Caminolle, mietin pitkään millä kengillä lähtisin. Päätin lopulta viedä jo kertaalleen uudelleen pohjatut vaelluskenkäni viimeiselle matkalleen. Nyt olin päivän mittaan päättänyt, etteivät kenkäni saapuisi koskaan Santiagoon. Asetin kengät vierekkäin. Kiitin niitä niistä tuhansista kilometreistä, jotka olin saanut ne jalassa kulkea. Otin niistä valokuvan ja tipautin ne roskiin. Taisin jopa tuntea jonkinlaista haikeutta.
Kuten elämässä kuuluu, siirryin eteenpäin ja menin juttelemaan australialaisten naisten kanssa. Siinä jutellessamme höristin korviani. Kuulinko suomea? Kuulinhan minä ja pian olimme esittäytyneet Mervin ja Margotin kanssa.
Olimme kaikki kolme suomalaista vierekkäisissä kerrossängyissä. Sovimme, että menemme yhdessä syömään. Sitä ennen nautimme auringonpaisteesta puutarhassa, siemailimme vappujuomia ja vaihdoimme caminokokemuksia. Mervi oli kävellyt myös viime vuonna Leonista Santiagoon. Hänellä olin hyvin muistissa kaikki paikat, joissa oli pysähtynyt. Päätimme mennä syömään samaan paikkaan, jossa hän oli ruokailut edellisellä kerralla. Kuin juhlapäivän kunniaksi ravintolassa oli oikein valkoiset pöytäliinat. Ilta sujui vallan rattoisasti.
Kun lähdimme ravintolasta, ilma oli kylmennyt melkoisesti. Onneksi olin ottanut villapaidan mukaan. Alberguessa rupesin heti iltatoimiin. Illan aikana oli meidän kaikkien kerrossänkyjen yläpeteihin majoittunut joku. Toiselle puolelleni yläpetiin oli asettunut O Cádavossa samassa paikassa yöpynyt espanjalainen mies. Vaihdoimme kuulumiset.
Unen saamista sai vielä odotella. Makuusalissa paloivat valot ja espanjalaisen ryhmän jäsenet kulkivat edestakaisin. Italialaiset olivat puolestaan vielä ulkona. Kun kaikki lopulta olivat asettuneet ja valot sammutettu, en minäkään enää tiennyt maailmanmenosta mitään.
Tilastot: matka 29.23 km, korkein kohta 439 m, nousua yht. 895 m ja laskua 950 m.
perjantai 3. toukokuuta 2019
29.4.2019 Ferreira - Arzua
Odotin puoli seitsemään ennen kuin nousin ylös. Keräsin tavarani kasaan ja siirryin alakertaan pakkaamaan reppua. Emäntä oli jo laittamassa aamupalaa pöytään. Hän totesi minun olevan aikaisessa. Vastasin, että minulla menee helposti puoli tuntia ennen, kuin olen valmis.
Vähän ennen seitsemää hän valmisti minulle kahvin ja vei sen pöytään. Kuulin että Tom tuli alas. Hetken kuluttua emäntä tuli sanomaan minulle, että hän tekee minulle uuden kahvin. Tom oli ottanut kahvini. Siirryin ruokasaliin ja huomautin Tomille asiasta. Hän oli ollut edellisenä iltana ehdoton, että aamupalan tulisi alkaa vasta 7.30. Tarjolla oli jälleen kaikkea jogurtista lähtien. Sain hyvän startin päivälle.
Kun olin lähdössä näin kahden portugalilaisen pariskunnan kulkevan ohi. Tavoitin heidät pian. Vaihdoimme muutaman sanan majapaikoistamme ja päivän suunnitelmista. Sitten jatkoin nopeampaa tahtia eteenpäin.
Tom oli kertonut edellisenä iltana, että 13 km päässä olisi baari. Jaksan aina ihmetellä kuinka mieleni toimii. Kävely sujui mukavasti kumpuilevassa maastossa. 13 km kohdalla oleva kylä oli mäen päällä. Koska odotin jo uutta kahvia, tuntui mäki raskaalta kavuta. Kylä tuli ja meni, eikä siinä ollut baaria. Olin varma, että Tom oli puhunut omiaan. Kävely muuttui tahmaiseksi ja mieleni vähintään tumman puhuvaksi. Lopulta baari sittenkin löytyi, mutta vasta 14,5 km kohdalla.
Olin taas kuin uusi ihminen kahvikupillisen jälkeen. Meliden kaupunki näkyi jo edessä. Vaikka ajatus siirtymisestä ranskalaiselle reitille ei juuri minua kiehtonut, kuljin reippaasti kohti kaupunkia.
Lähestyessäni kaupungin keskustaa minua vastaan tuli nuori espanjalainen nainen reppu selässä. Hän oli palaamassa Santiagosta kävellen kotiin Lugoon ja varmisti olevansa oikealla reitillä.
Reitti ei mennytkään aivan Meliden keskustaan kuten olin kuvitellut. Ei kuitenkaan jäänyt minkäänlaista epäilystä reittien yhdistymisestä. Kun saavuin kadunkulmaan, josta siirryin ranskalaiselle reitille, laskin että näin kerralla 11 vaeltajaa. Huomasin kulkevani nopeammin kuin suurin osa vaeltajista. Ohitettavia riitti tasaiseen tahtiin. Suurin osa kulki ilman reppuja. En sentään törmännyt ryhmiin.
Olin edellisenä iltana suunnitellut pysähtyväni Boenten kylässä uudehkoon albergueen. Kun saavuin sinne, kello oli vasta puoli yksi. Pysähdyin juomaan, mutta päätin jatkaa matkaa. Podin hieman huonoa omaatuntoa päätöksestäni, sillä Sarah oli sanonut tulevansa kanssani samaan paikkaan. Minulla oli kuitenkin muistikuva viiden vuoden takaa mukavasta leppoisasta reitistä Ribadisoon. Päätin jatkaa ainakin sinne saakka.
On ilmeisesti totta, että aika kultaa muistot. Reitti oli kaikkea muuta kuin leppoisa kulkea. Oli monta hikistä ylämäkeä kavuttavaksi. En tullut muuten jutelleeksi kenenkään kanssa, mutta Ribadisoon laskeutuessani, keskustelin amerikkalaisen miehen kanssa. Hän eteni alamäkeä hitaasti siksakkia. Hidastin oman kulkuni sopimaan hänen vauhtiinsa. Hän kertoi aloittaneensa vaelluksensa Sarriasta. Hän oli aiemmin aloittanut kahdesti Ranskan puolelta ja ylittänyt Pyreneet, mutta ei ollut kummallakaan kerralla onnistunut pääsemään Santiagoon asti. Edellisellä kerralla hän oli jäänyt Samokseen, kun hänen tekojalkansa (mikä mahtaa nykyisin olla korrekti nimitys?) rikkoutui. Nyt hän oli uuden jalan kanssa päättänyt ottaa varman päälle, että pääsisi vihdoin perille. Löytyy sisua muiltakin kuin suomalaisilta!
Pysähdyin Ribadisossa syömään lounasta. Saksalainen Thomas istui jo lounaalla. Liityin hänen seuraansa. Hän oli majoittunut kylän kunnalliseen albergueen ja kehui sitä. Sanoin päättäväni lounaan jälkeen, jaksanko vielä kiivetä yhden mäen Arzuaan asti. Juttelimme myös viereisessä pöydässä istuneen vanhemman saksalaisen miehen kanssa. Hän kulki pienen koiran kanssa. Hän joutui yöpymään hotelleissa, koska alberguet eivät yleensä huoli koiria.
Syötyäni päätin jatkaa vielä matkaa. Kun olin ensimmäisen kerran kulkenut Ribadisosta Arzuaan oli aikainen aamu ja ukkosmyrsky. Muistan että hakeuduin jopa bensa-aseman suojiin kovalta salamoinnilta. Nyt sain kulkea auringon paistaessa. Viimeiset kilometrit painoivat jaloissa. Tämä oli ollut vaellukseni pisin päivämatka. Arzua on vaeltajan näkökulmasta reilun kilometrin mittainen katu, jonka varrella on lukuisia majapaikkoja. Pyrin alkupäässä olevaan Ultreiaan, mutta se oli täynnä. Sieltä minut ohjattiin kadun toiselle puolelle isoon albergueen.
Majoituin 5. kerrokseen. Makuusalissa oli 24 paikkaa. Olin onnekas, sillä saliin tuli lisäkseni vain ranskalainen mies ja taiwanilainen nainen. En tiedä, millainen kaaos täydessä salissa olisi. Ainakin naisille oli vain yksi wc ja kaksi suihkua. No, nyt saimme toimia kaikessa rauhassa. Positiivisena puolena oli myös toimiva wifi. Sain taas välillä kirjoitettua blogiani.
Tilastot: matka 33.96 km, korkein kohta 717 m, nousua yht. 1235 m ja laskua 1445 m.
28.4.2019 Lugo - Ferreira
Yläpedeiltä alkoi kuulua kuorsausta joskus ennen neljää. En haluaisi sanoa, että olimme Vaidasin kanssa kostonhaluisia. Joka tapauksessa emme välittäneet, vaikka aamutoimistamme syntyi ääntä, kun nousimme kuudelta ylös. Vaidasilta jäi vahingossa kylppärin ovikin auki ja huoneeseen tuli kunnolla valoa.
Majoitukseen sisältyi aamupala. Kaikki oli laitettu valmiiksi esille jo illalla. Vain voi ja juusto piti ottaa jääkaapista. Kahvi oli sen verran haaleaa, että se piti lämmittää mikrossa. Tarjolla oli jopa tuoremehua ja muroja. Tankkasin oikein kunnolla ja lähdin matkaan.
Lugo on 100 km päässä Santiagosta. Sieltä aloittaa compostelan haluavia vaeltajia vastaavasti kuin ranskalaisen reitin Sarriasta. Onneksi tämä reitti ei ole vielä saavuttanut yhtä suurta suosiota.
En ehtinyt kuin kaupungin muurien luo, kun Vaidas tavoitti minut. Kävelimme yhdessä kaupungin läpi. Kun katedraalin kohdalla hieman katselimme ympärillemme opastetta etsien, yhden talon ikkunasta vanhempi pariskunta jo huuteli meille ohjeita. Kävelimme eteenpäin jutellen. Vähän ihmettelin, kun yksi vaeltajapariskunta käveli meitä vastaan. Ajattelin heidän hakevan aamiaispaikkaa. Ilmeisesti he olivatkin olleet menossa oikeaan suuntaan ja me olimme missanneet jonkun käännöksen. Vaidas käytti jotain Camino appsia ja pian olimme taas reitillä.
Jonkun ajan päästä Vaidas lähti kävelemään omalla minun vauhtiani nopeammalla rytmillä. Näin edessä tuttuja selkiä ja reppuja. Kaksi tuttua portugalilaista miestä ja saksalaiset Martin ja Tobi kulkivat porukassa. Saavutin heidät, kun he pysähtyivät vähentämään vaatetustaan. Liityin heidän joukkoonsa ja juttelin lähinnä Martinin kanssa. He olivat yöpyneet kunnallisessa alberguessa ja olivat lähteneet liikkeelle ilman aamupalaa. Kun ensimmäinen kylä alkoi lähestyä ja näimme mainoksen 500 m päässä olevasta baarista, alkoivat käveltävät metrit vähintään tuplaantua. Pojilla oli jo melkoinen kahvin tuska ja jutut olivat sen mukaisia. Sain makeat naurut.
Saavuimme baariin ja kaikki saivat tilauksensa tehtyä. Mahdutimme itsemme yhden pöydän ääreen. Siinä jutellessamme kuinka lähestymme Santiagoa, pojat kysyivät minulta, kuinka pystyn kävelemään samassa päivätahdissa heidän kanssaan, vaikka olen niin paljon vanhempi. Eihän minulla ollut mitään järkevää vastausta, joten sanoin "koska olen suomalainen". Tuo kysymys lämmitti mieltäni. Tämä vaellus on jostain syystä ollut minulle vaikeampi kuin aikaisemmat. Ilmeisesti se ei ole ollut ihan helppo muillekaan. Kävin vielä naistenhuoneessa ja sieltä palatessani sanoin lähteväni jatkamaan matkaa ennen kuin jäykistyisin kokonaan. Samassa huomasin kahvikuppini vieressä pienen pussin. Otin sen käteen. Siinä oli pieni reppuun kiinnitettävä Santiago. Kysyin mistä se oli siihen ilmestynyt. Toinen portugalilainen sanoi, että hän halusi antaa sen minulle. Olin otettu.
Kun astuin ulos aurinkoon, etelä-afrikkalainen tyttö saapui paikalle. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdin matkaan.
Reitti tuntui aiempia päiviä helpommalta. Tai sitten vain kaunis sää sai kävelyn sujumaan. Jossain välissä tapasin vielä taukoa pitäneen Vaidaksen. Tutun portugalilaisen pariskunnan saavutin loppumatkasta. Ferreiran kylässä oli useampi albergue. Minä olin valinnut järjestyksessä viimeisen. Portugalilaiset jäivät kylän keskellä olevaan majapaikkaan.
Albergue Ponte Ferreira on hollantilaisen pariskunnan ylläpitämä. He ovat itse kävelleet useita eri caminoita ja halusivat aloittaa uuden elämän Espanjassa.
Olin ehtinyt käydä suihkussa ja olin menossa pesemään pyykkiä, kun huomasin Martinin ja etelä-afrikkalaisen istumassa pihalla. Kun sain pyykit pestyä, liityin heidän seuraansa. He olivat pysähtyneet lounaalle. Minäkin kaivoin omat evääni esille ja söin heidän kanssaan. Jonkun ajan päästä portugalilaiset kulkivat ohitse. Toinen heistä näytti viinipulloa, jonka oli saanut ostettua kylän baarista. Martin totesi ettei siitä pullosta taida olla enää mitään jäljellä, kun he pääsevät perille. Myös Tobi kulki ohitse ja lopulta Martin ja etelä-afrikkalainenkin jatkoivat matkaa.
Vietin iltapäivää lepäillen puutarhassa. Lötköttelin päärynäpuun alla. Lehdet eivät olleet vielä puhjenneet täysin. Olin pitkin matkaa kiinnittänyt huomiota, kuinka eri vaiheissa kevät oli eri paikoissa. Juttelin paljon amerikkalaisen Sarah:n kanssa. Hän oli muuttanut Pariisiin vuodeksi opiskelemaan kondiittoriksi.
Meitä majoittui kaikkiaan kuusi vaeltajaa. Sarah sekä tsekkiläinen äiti ja tytär olivat aloittaneet Lugosta. Lisäksi majoittujissa oli ennestään minulle tuttu saksalainen Dagmar sekä hänen ystävänsä Tom. Tom oli järjestänyt Dagmarille yllätyksen. Tom oli aloittanut oman caminonsa Oviedosta kolme päivää aikaisemmin kuin Dagmar. Hän oli päättänyt jäädä odottamaan Dagmaria Ferreiraan kertomatta siitä tälle. Dagmarin ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun hän tapasi ystävänsä.
Söimme todella maukkaan lihattoman illallisen. Saimme alkuun keittoa. Sitten tuli salaattia, risottoa, ratatuillen tapaista kasvishöystöä sekä aivan ihanaa vuohenjuustopaistosta. Jälkiruoaksi oli marscaponevaahtoa tuoreiden mansikoiden kera. Keskustelu pöydän ympärillä tuntui jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Kun olin saanut sovittua, että saan aamiaista jo seitsemältä, vetäydyin nukkumaan.
Tilastot: matka 28.62 km, korkein kohta 623 m, nousua yht. 907 m ja laskua 845 m.
Majoitukseen sisältyi aamupala. Kaikki oli laitettu valmiiksi esille jo illalla. Vain voi ja juusto piti ottaa jääkaapista. Kahvi oli sen verran haaleaa, että se piti lämmittää mikrossa. Tarjolla oli jopa tuoremehua ja muroja. Tankkasin oikein kunnolla ja lähdin matkaan.
Lugo on 100 km päässä Santiagosta. Sieltä aloittaa compostelan haluavia vaeltajia vastaavasti kuin ranskalaisen reitin Sarriasta. Onneksi tämä reitti ei ole vielä saavuttanut yhtä suurta suosiota.
En ehtinyt kuin kaupungin muurien luo, kun Vaidas tavoitti minut. Kävelimme yhdessä kaupungin läpi. Kun katedraalin kohdalla hieman katselimme ympärillemme opastetta etsien, yhden talon ikkunasta vanhempi pariskunta jo huuteli meille ohjeita. Kävelimme eteenpäin jutellen. Vähän ihmettelin, kun yksi vaeltajapariskunta käveli meitä vastaan. Ajattelin heidän hakevan aamiaispaikkaa. Ilmeisesti he olivatkin olleet menossa oikeaan suuntaan ja me olimme missanneet jonkun käännöksen. Vaidas käytti jotain Camino appsia ja pian olimme taas reitillä.
Jonkun ajan päästä Vaidas lähti kävelemään omalla minun vauhtiani nopeammalla rytmillä. Näin edessä tuttuja selkiä ja reppuja. Kaksi tuttua portugalilaista miestä ja saksalaiset Martin ja Tobi kulkivat porukassa. Saavutin heidät, kun he pysähtyivät vähentämään vaatetustaan. Liityin heidän joukkoonsa ja juttelin lähinnä Martinin kanssa. He olivat yöpyneet kunnallisessa alberguessa ja olivat lähteneet liikkeelle ilman aamupalaa. Kun ensimmäinen kylä alkoi lähestyä ja näimme mainoksen 500 m päässä olevasta baarista, alkoivat käveltävät metrit vähintään tuplaantua. Pojilla oli jo melkoinen kahvin tuska ja jutut olivat sen mukaisia. Sain makeat naurut.
Saavuimme baariin ja kaikki saivat tilauksensa tehtyä. Mahdutimme itsemme yhden pöydän ääreen. Siinä jutellessamme kuinka lähestymme Santiagoa, pojat kysyivät minulta, kuinka pystyn kävelemään samassa päivätahdissa heidän kanssaan, vaikka olen niin paljon vanhempi. Eihän minulla ollut mitään järkevää vastausta, joten sanoin "koska olen suomalainen". Tuo kysymys lämmitti mieltäni. Tämä vaellus on jostain syystä ollut minulle vaikeampi kuin aikaisemmat. Ilmeisesti se ei ole ollut ihan helppo muillekaan. Kävin vielä naistenhuoneessa ja sieltä palatessani sanoin lähteväni jatkamaan matkaa ennen kuin jäykistyisin kokonaan. Samassa huomasin kahvikuppini vieressä pienen pussin. Otin sen käteen. Siinä oli pieni reppuun kiinnitettävä Santiago. Kysyin mistä se oli siihen ilmestynyt. Toinen portugalilainen sanoi, että hän halusi antaa sen minulle. Olin otettu.
Kun astuin ulos aurinkoon, etelä-afrikkalainen tyttö saapui paikalle. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdin matkaan.
Reitti tuntui aiempia päiviä helpommalta. Tai sitten vain kaunis sää sai kävelyn sujumaan. Jossain välissä tapasin vielä taukoa pitäneen Vaidaksen. Tutun portugalilaisen pariskunnan saavutin loppumatkasta. Ferreiran kylässä oli useampi albergue. Minä olin valinnut järjestyksessä viimeisen. Portugalilaiset jäivät kylän keskellä olevaan majapaikkaan.
Albergue Ponte Ferreira on hollantilaisen pariskunnan ylläpitämä. He ovat itse kävelleet useita eri caminoita ja halusivat aloittaa uuden elämän Espanjassa.
Olin ehtinyt käydä suihkussa ja olin menossa pesemään pyykkiä, kun huomasin Martinin ja etelä-afrikkalaisen istumassa pihalla. Kun sain pyykit pestyä, liityin heidän seuraansa. He olivat pysähtyneet lounaalle. Minäkin kaivoin omat evääni esille ja söin heidän kanssaan. Jonkun ajan päästä portugalilaiset kulkivat ohitse. Toinen heistä näytti viinipulloa, jonka oli saanut ostettua kylän baarista. Martin totesi ettei siitä pullosta taida olla enää mitään jäljellä, kun he pääsevät perille. Myös Tobi kulki ohitse ja lopulta Martin ja etelä-afrikkalainenkin jatkoivat matkaa.
Vietin iltapäivää lepäillen puutarhassa. Lötköttelin päärynäpuun alla. Lehdet eivät olleet vielä puhjenneet täysin. Olin pitkin matkaa kiinnittänyt huomiota, kuinka eri vaiheissa kevät oli eri paikoissa. Juttelin paljon amerikkalaisen Sarah:n kanssa. Hän oli muuttanut Pariisiin vuodeksi opiskelemaan kondiittoriksi.
Meitä majoittui kaikkiaan kuusi vaeltajaa. Sarah sekä tsekkiläinen äiti ja tytär olivat aloittaneet Lugosta. Lisäksi majoittujissa oli ennestään minulle tuttu saksalainen Dagmar sekä hänen ystävänsä Tom. Tom oli järjestänyt Dagmarille yllätyksen. Tom oli aloittanut oman caminonsa Oviedosta kolme päivää aikaisemmin kuin Dagmar. Hän oli päättänyt jäädä odottamaan Dagmaria Ferreiraan kertomatta siitä tälle. Dagmarin ilme oli ikuistamisen arvoinen, kun hän tapasi ystävänsä.
Söimme todella maukkaan lihattoman illallisen. Saimme alkuun keittoa. Sitten tuli salaattia, risottoa, ratatuillen tapaista kasvishöystöä sekä aivan ihanaa vuohenjuustopaistosta. Jälkiruoaksi oli marscaponevaahtoa tuoreiden mansikoiden kera. Keskustelu pöydän ympärillä tuntui jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Kun olin saanut sovittua, että saan aamiaista jo seitsemältä, vetäydyin nukkumaan.
Tilastot: matka 28.62 km, korkein kohta 623 m, nousua yht. 907 m ja laskua 845 m.
27.4.2019 O Cádavo - Lugo
Jos parasetamolista ei ollut muuta hyötyä, niin ainakin nukuin kunnolla. Tuttuun tapaan heräsin jo viiden maissa ja makoilin sängyllä odotellen, että taivas valkenisi. Muille uni näytti maittavan. Lopulta keräsin kaikki tavarani syliin ja siirryin aulaan pakkaamaan reppua. Jogurtin ja teen voimalla lähdin matkaan.
Olin toiveikas, sillä sääennuste oli luvannut vaihteeksi poutaa. Ala- ja ylämäkisäännön mukaisesti matka alkoi lyhyen alamäen jälkeen nousulla. Sain kulkea taas omassa seurassani. Oletin suurimman osan tutuista majoittuneen seuraavaan kaupunkiin, Castroverdeen. Se oli juuri sopivan matkan päässä aamukahvia ajatellen.
Kaupungissa en enää huomannut reittiopasteita. Kävelin kuitenkin luottavaisena eteenpäin ja lähes kaupungin toiselta reunalta löysin baarin. Sain kahvin ja paahdetut leivät. Rupesin miettimään, että minun kannattaisi palata takaisin päin ja koittaa löytää kirkko. Yleensä reitti kulkee aina kirkon vierestä. Heti baarin vieressä oli bussipysäkki. Siinä seisoskeli tuttu tsekkiläinen nuorimies. Hän kertoi lyöneensä varpaansa kiveen ja epäili ainakin yhden varpaan murtuneen. Hän menisi bussilla Lugoon.
Koska hänkään ei osannut neuvoa reitille, jatkoin paluuta takaisin päin. Vastaan tuli vaelluksella oleva pariskunta, jolta kysyin reitistä espanjaksi. He olivatkin Portugalista ja nainen puhui englantia. Hän otti minua käsipuolessa ja sanoi, että mennään yhdessä. Löysimme kirkon ja reitin ulos kaupungista. Kuljin pariskunnan kanssa. Nainen oli tosi kova puhumaan. Mies puolestaan ei puhunut englantia.
Olin lukenut Gronzen sivuilta, että loppumatkalla ei ole muita palveluita kuin automaatteja. Yllätykseksi yksi perhe oli kuitenkin pystyttänyt kahvilan pihapiiriinsä. Pysähdyimme sinne. Työvuorossa oli perheen poika. Kun hän mainosti isoäidin olevan juuri saamassa valmiiksi perunamunakkaan, päätin että on välipalan aika. Portugalilaiset joivat vain kahvit ja jatkoivat matkaa. Kun olin itse syönyt ja juonut, kysyin onko käytettävissä vessaa asiakkaille. Ei heillä ollut, mutta minut ohjattiin taloon ja siinä sitten kuljin likaisilla kengilläni heidän olohuoneensa läpi kylpyhuoneeseen. Melkoista palvelua!
Jatkoin matkaa. Kävely oli mukavaa, kun aurinko pilkisti aina välillä pilvien lomasta. Saksalainen Thomas oli mennyt ohitseni todennäköisesti tauon aikana. Hän oli levittänyt retkipatjan nurmelle ja nautti auringosta. Jonkun ajan päästä hän pyyhälsi ohitseni. Hänen tapansa kulkea oli kävellä tosi nopeasti pitkin askelin ja pysähtyä tauolle usein. Niinpä kohtasimme useamman kerran samalla tavalla.
Kun lähestymme Lugoa, hän jäi kulkemaan kanssani samaa tahtia. Hän ei halunnut jäädä kaupunkiin, vaan sanoi jatkavansa eteenpäin ja nukkuvansa seuraavan yön teltassa.
Minä olin valinnut majapaikaksi yksityisen alberguen, joka sijaitsee vajaan kilometrin verran keskustan ulkopuolella. Sanoimme Thomasin kanssa heipat sen portilla.
Albergue oli aika uusi. Alakerrassa oli aamiassali ja aula. Huoneita oli kahdessa kerroksessa. Minulle osoitettiin paikka neljän hengen huoneesta, johon kuului oma kylpyhuone. Toiseen alapetiin oli jo majoittautunut liettualainen Vaidas. Niinpä minä otin jäljellä olevan alapedin.
Suihkun jälkeen lähdin kaupungille. Oli siesta-aika. Jäätelöbaari oli kuitenkin auki. Että jätski saattoikin maistua hyvältä! Kävelin keskustan katuja pitkin katedraalille. Harmittelin itsekseni, etten ollut ottanut pyhiinvaelluspassiani mukaan. Menin kuitenkin sisään. Kirkossa tapasin tsekkiläisen Michaelan ja hänen äitinsä. Jonkinlainen kirkon opas tuli puhumaan meille. Hän kertoi kyllä paljon kirkosta, mutta en pitänyt hänen asenteestaan. Hän muisti huomauttaa vähän väliä, että me emme ole katolisia. Lopuksi hän vei meidät tilaan, jossa saimme leimat. Hän tarjoutui laittamaan leiman minulle irtopaperille, mutta ostin uuden passin. Lopuksi sattui pieni kielellinen kömmähdys. Opas halusi antaa Michaelalle Lugon suojelijan Suurisilmäisen Marian kuvan. Hän kysyi Michaelalta loukkaako se tätä ja Michaela vastasi, että ei. Sitten ei tapahtunut mitään, joten lähdimme takaisin kirkon puolelle.
Michaela kysyi minulta, mikä meni vikaan, kun hän ei saanutkaan kuvaa. Sanoin, että todennäköisesti opas oli tarkoittanut kysyä, hyväksyykö (ottaako vastaan) Michaela kuvan ja nyt oletti tämän kieltäytyneen. Michaela sanoi palaavansa takaisin. Hetken kuluttua hän tuli kuva kädessään. Olin arvannut oikein.
Kirkosta lähdettyäni nousin kaupungin keskiaikaiselle muurille. Sitä pitkin oli kiva kulkea ja katsella kaupunkia. Vaidas käveli vastaan. Ajattelin etten enää jaksaisi palata keskustaan syömään illalla. Kävin supermarketissa ja ostin empanadaa ruoaksi.
Ilta kului nopeasti alberguessa. Olimme jo käyneet Vaidasin kanssa nukkumaan, kun huomeeseemme saapui kaksi espanjalaista nuorta miestä. Meidän yörauhamme meni siinä. Heillä ei ollut mitään käytöstapoja ja touhusivat valojensa kanssa läpi yön.
Tialastot: matka 28.97 km, korkein kohta 846 m, nousua yht. 610 m ja laskua 945 m.
Olin toiveikas, sillä sääennuste oli luvannut vaihteeksi poutaa. Ala- ja ylämäkisäännön mukaisesti matka alkoi lyhyen alamäen jälkeen nousulla. Sain kulkea taas omassa seurassani. Oletin suurimman osan tutuista majoittuneen seuraavaan kaupunkiin, Castroverdeen. Se oli juuri sopivan matkan päässä aamukahvia ajatellen.
Kaupungissa en enää huomannut reittiopasteita. Kävelin kuitenkin luottavaisena eteenpäin ja lähes kaupungin toiselta reunalta löysin baarin. Sain kahvin ja paahdetut leivät. Rupesin miettimään, että minun kannattaisi palata takaisin päin ja koittaa löytää kirkko. Yleensä reitti kulkee aina kirkon vierestä. Heti baarin vieressä oli bussipysäkki. Siinä seisoskeli tuttu tsekkiläinen nuorimies. Hän kertoi lyöneensä varpaansa kiveen ja epäili ainakin yhden varpaan murtuneen. Hän menisi bussilla Lugoon.
Koska hänkään ei osannut neuvoa reitille, jatkoin paluuta takaisin päin. Vastaan tuli vaelluksella oleva pariskunta, jolta kysyin reitistä espanjaksi. He olivatkin Portugalista ja nainen puhui englantia. Hän otti minua käsipuolessa ja sanoi, että mennään yhdessä. Löysimme kirkon ja reitin ulos kaupungista. Kuljin pariskunnan kanssa. Nainen oli tosi kova puhumaan. Mies puolestaan ei puhunut englantia.
Olin lukenut Gronzen sivuilta, että loppumatkalla ei ole muita palveluita kuin automaatteja. Yllätykseksi yksi perhe oli kuitenkin pystyttänyt kahvilan pihapiiriinsä. Pysähdyimme sinne. Työvuorossa oli perheen poika. Kun hän mainosti isoäidin olevan juuri saamassa valmiiksi perunamunakkaan, päätin että on välipalan aika. Portugalilaiset joivat vain kahvit ja jatkoivat matkaa. Kun olin itse syönyt ja juonut, kysyin onko käytettävissä vessaa asiakkaille. Ei heillä ollut, mutta minut ohjattiin taloon ja siinä sitten kuljin likaisilla kengilläni heidän olohuoneensa läpi kylpyhuoneeseen. Melkoista palvelua!
Jatkoin matkaa. Kävely oli mukavaa, kun aurinko pilkisti aina välillä pilvien lomasta. Saksalainen Thomas oli mennyt ohitseni todennäköisesti tauon aikana. Hän oli levittänyt retkipatjan nurmelle ja nautti auringosta. Jonkun ajan päästä hän pyyhälsi ohitseni. Hänen tapansa kulkea oli kävellä tosi nopeasti pitkin askelin ja pysähtyä tauolle usein. Niinpä kohtasimme useamman kerran samalla tavalla.
Kun lähestymme Lugoa, hän jäi kulkemaan kanssani samaa tahtia. Hän ei halunnut jäädä kaupunkiin, vaan sanoi jatkavansa eteenpäin ja nukkuvansa seuraavan yön teltassa.
Minä olin valinnut majapaikaksi yksityisen alberguen, joka sijaitsee vajaan kilometrin verran keskustan ulkopuolella. Sanoimme Thomasin kanssa heipat sen portilla.
Albergue oli aika uusi. Alakerrassa oli aamiassali ja aula. Huoneita oli kahdessa kerroksessa. Minulle osoitettiin paikka neljän hengen huoneesta, johon kuului oma kylpyhuone. Toiseen alapetiin oli jo majoittautunut liettualainen Vaidas. Niinpä minä otin jäljellä olevan alapedin.
Suihkun jälkeen lähdin kaupungille. Oli siesta-aika. Jäätelöbaari oli kuitenkin auki. Että jätski saattoikin maistua hyvältä! Kävelin keskustan katuja pitkin katedraalille. Harmittelin itsekseni, etten ollut ottanut pyhiinvaelluspassiani mukaan. Menin kuitenkin sisään. Kirkossa tapasin tsekkiläisen Michaelan ja hänen äitinsä. Jonkinlainen kirkon opas tuli puhumaan meille. Hän kertoi kyllä paljon kirkosta, mutta en pitänyt hänen asenteestaan. Hän muisti huomauttaa vähän väliä, että me emme ole katolisia. Lopuksi hän vei meidät tilaan, jossa saimme leimat. Hän tarjoutui laittamaan leiman minulle irtopaperille, mutta ostin uuden passin. Lopuksi sattui pieni kielellinen kömmähdys. Opas halusi antaa Michaelalle Lugon suojelijan Suurisilmäisen Marian kuvan. Hän kysyi Michaelalta loukkaako se tätä ja Michaela vastasi, että ei. Sitten ei tapahtunut mitään, joten lähdimme takaisin kirkon puolelle.
Michaela kysyi minulta, mikä meni vikaan, kun hän ei saanutkaan kuvaa. Sanoin, että todennäköisesti opas oli tarkoittanut kysyä, hyväksyykö (ottaako vastaan) Michaela kuvan ja nyt oletti tämän kieltäytyneen. Michaela sanoi palaavansa takaisin. Hetken kuluttua hän tuli kuva kädessään. Olin arvannut oikein.
Kirkosta lähdettyäni nousin kaupungin keskiaikaiselle muurille. Sitä pitkin oli kiva kulkea ja katsella kaupunkia. Vaidas käveli vastaan. Ajattelin etten enää jaksaisi palata keskustaan syömään illalla. Kävin supermarketissa ja ostin empanadaa ruoaksi.
Ilta kului nopeasti alberguessa. Olimme jo käyneet Vaidasin kanssa nukkumaan, kun huomeeseemme saapui kaksi espanjalaista nuorta miestä. Meidän yörauhamme meni siinä. Heillä ei ollut mitään käytöstapoja ja touhusivat valojensa kanssa läpi yön.
Tialastot: matka 28.97 km, korkein kohta 846 m, nousua yht. 610 m ja laskua 945 m.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)