Translate

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

18.5.2024 Sauliac-sur-Célé - Bouzies

 Jos illalla nukahdin linnunlauluun, niin yöllä heräsin ensin sateen ropinaan ja vähän myöhemmin uudestaan ukkosen jyrinään. Vaikka makuutilamme oli lämmin, tavaramme oleskelutilan puolella olivat kylmiä ja kosteita. Otin vaatteeni sänkyyn peiton alle lämpiämään, jotta saatoin pukeutua.

Olimme pyytäneet aamiaisen klo 7.30. Se oli isäntäparin mielestä vähän aikaisin, koska leipomo aukesi vasta silloin. Minä olen meistä kahdesta aamuvirkumpi ja sain herätellä Adriennea hetken, jotta ehdimme ajoissa aamiaiselle. Tarjoilu oli runsas ja kahvi niin hyvää!

Isäntämme neuvoi meille oikotien takaisin reitille. Ensin olimme tosi iloisia, ettei meidän tarvitse kävellä tietä pitkin takaisin ylös kohtaan, jossa erkanimme reitiltä. Liikkeelle lähtiessämme satoi edelleen, mutta olimme varustauneet hyvin sateeseen. Valitettavasti oikotien polku oli vähän kuljettu ja kasvoi polvenkorkuista heinää. Housunlahkeista vesi valui kenkien sisään, joten kävelimme koko päivän märin jaloin. 

Sade lakkasi pian ja pääsimme jälleen nauttimaan maisemista. Ensimmäinen nousu sujui niin kevyesti, että aloin puhumaan kolmannen päivän ihmeestä, joka tapahtui jälleen kerran. Olen havainnut, että yleensä kolmas vaelluspäivä tuntuu minusta paljon helpommalta kuin kaksi edellistä. Keho ikään kuin muistaa, mistä vaelluksessa on kyse.


Ennen Cabrerets:ta oli useampi nousu ja lasku, mutta näkymät palkitsivat aina kun päästiin ylös huipulle. Laskeutuminen kylään on aika vaativa, kun koko ajan tekee mieli ihailla maisemaa. Polku on kuitenkin sen verran kivinen, että katse on liikkuessa parempi pitää maanrajassa.


Pidimme tauon Cabreret:ssa Gîte du Barryn viereisessä kahvilassa. 7 vuotta sitten yövyin Barryssa. Mietin painavatko kuluneet vuodet jaloissa vai jaksoinko pidempiä päivämatkoja silloin siksi, että minulla oli tuolloin jo noin 2000 km kävelyä takana. Tällä reissulla en olisi millään kyennyt kävelemään tänne asti.

Päivän rankin nousu oli mielestäni kylästä Pech Merlen luolille. Adrienne yritti edellisenä iltana ostaa netistä lippua sinne, mutta sivusto näytti lippujen olevan jo loppu. Paikanpäältä lipun olisi saanut, mutta vasta klo 14 kierrokselle. Kun museon ja filmin katsomisen jälkeen, oli vielä yli tunti odotusaikaa, Adrienne päätti jättää itse luolissa käynnin väliin. Minä vierailin niissä edellisellä kerralla ja maalaukset tekivät minuun syvän vaikutuksen. Maalaajilla oli ollut silmää löytää luolan seinämien halkeamista muotoja, jotka sopivat heidän maalaamien hahmojen osiksi.

Nousu jatkui vielä luolien jälkeenkin, mutta sen jälkeen loppumatka Bouziesiin oli helpohko. Vähän ennen maantielle saapumista alkoi taas ripotella vettä. Ajattelin sen olevan lyhyt kuuro enkä vaivautunut kaivamaan ponchoa päälleni. Se oli virhe, sillä pian alkoi sataa kaatamalla. Vaikka matkaa hotellille oli vajaa kilometri, olimme kuin uitettuja, kun pääsimme perille.

Saimme huoneemme heti. Se oli aika pieni ja kolea, mutta onneksi lämmitystä ei oltu vielä katkaistu. Levitimme märät vaatteet kuivumaan ja suihkun jälkeen olo oli kuivissa vaatteissa jälleen hyvä. Söimme lounaaksi edelliselle illalle tarkoitettuja eväitä. Sitten kävimme pyytämässä henkilökunnalta sanomalehtiä kenkien kuivaamiseen.

Tämä päivämatka oli tarkoituksella jätetty lyhyemmäksi, koska minä halusin käydä St-Circ-Lapopiessa. Edestakainen matka olisi ollut 8 km. Käynti jäi väliin märkien kenkien takia, koska Adriennella ei ollut vaihtokenkiä.

Siirryimme hotellin uima-altaan terassille nauttimaan iltapäivän auringonpaisteesta. Minä päätin lähteä kävelemään Chemin de halagen alkuun, jonne oli noin kilometrin matka. Reitin varren kalliot olivat mahtavia kaikkine luolineen ja onkaloineen. Reitillä oli paljon perheitä ja pikkupojat olivat innoissaan kiipeämässä, mihin pääsivät. Otin paljon kuvia lyhyeltä pätkältä. Adrienne ihmetteli, kun palasin niin pian. Näytin ottamani valokuvat. Häntä taisi jäädä kaivelemaan, ettei hän lähtenyt mukaani rantalipokkaillaan.




Illallisen jälkeen lähdimme kuitenkin vielä kävelemään. Kävelimme ensin pätkän Cahorsiin vievää GR36 kuvanveistäjän talolle. Pihalla oli nyt näytillä iso sarvikuonon patsas ja pari soittajamiestä. Käännyimme takaisin päin ja nousimme sivukadulle. Pian vastaamme tuli juosten kolme miestä reput selässä ja suunnistuskartan näköiset karttalaukut kaulassa. He huomasivat menevänsä väärään suuntaan ja kääntyivät ympäri. Kun he olivat pysähtyneet ja ohitimme heidät, kysyin ovatko he jossain kilpailussa. He harjoittelivat tulevaan kilpailuun, jossa ensin vaelletaan 50 km sitten ajetaan pyörällä saman verran ja lopuksi mennään Via ferratalle kiipeämään. Suorituksille oli aikaraja. Minusta tuntui hurjalta, että vaarallisimmalta kuulostava kiipeily on viimeinen laji ja sille siirrytään väsyneenä.

Olimme jälleen hotellin edessä, kun Adrienne pyysi, että kävelisimme vielä Chemin de halagen alkuun. Ilta oli jo hämärtymässä ja kalliot näyttivät erilaisilta kuin iltapäivällä. Onkaloista lehahteli lepakoita lentelemään yläpuolellemme. Ei minua harmittanut yhtään tehdä kävelyä uudelleen. 

Palatessamme taivas hehkui punaisena. Toivottavasti se lupasi hyvää säätä sunnuntaille. Cahorsiin on matkaa 34 km. Sovimme, että päätämme aamulla, menemmekö osan matkasta bussilla.

Päivämatkan pituus oli noin 18 km.


lauantai 18. toukokuuta 2024

17.5.2024 Brengues - Sauliac-sur-Célé

Yö vaunussa oli tosi kylmä. Olin kiitollinen, että olin ottanut villasukat mukaan. Jouduin yöllä nousemaan ja pukemaan fleecetakin päälleni, jotta pystyin jatkamaan uniani.

Aamu lähti käyntiin palalla edellisillan patonkia ja kupillisella teetä. Kun lähdimme palauttamaan vaunun avainta, näimme että leirintäalueen baari olikin auki. Olisimme varmasti saaneet sieltä vähän tuhdimman aamupalan.

Kävelimme maantietä pitkin Brenguesin kylään ja Adrienne ystävällisesti haki meille croissantit leipomosta.


Heti ensimmäisessä ylämäessä tunsin, etten ollut palautunut edellisen päivän rasituksista. En edes yrittänyt pysyä Adriennen vauhdissa. Hän pysähtyi aina välillä odottamaan minua.

Maisemat hivelivät edelleen silmiä. Välillä äkkijyrkät kalliot loivat dramaattisen näköisiä näkymiä. Polkuja ympäröivät sammaloituneet kivimuurit houkuttelivat sivelemään pehmeää pintaa.



Seuraavaan kylään Saint-Sulpiceen oli vain nelisen kilometriä. Minä olin kuitenkin jo valmis pitämään tauon. Laskeuduimme kirkon edessä olevalle aukiolle. Olin tainnut sanoa useamman, että tarvitsen kahvia, sillä Adrienne sanoi käyvänsä katsomassa, olisiko läheinen ravintola auki. Lähtiessään hän kaivoi croissantit repustaan ja jätti ne minulle. Olin varma, ettei hän saa kahveja ja söin oman croissantini. Kului aikaa, eikä häntä näkynyt. Mielessäni syntyi kuva, jossa hän joi kahvia ravintolassa. Sitten kuvittelin hänen palaavan ja sanovan, että ravintolasta ei valitettavasti saanut kahvia mukaan. Lopulta Adrienne palasi kantaen kahta pahvimukia. Hän oli kävellyt joenrannassa olevalle leirintäalueelle asti. Kahvi maistui hyvältä, vaikka se oli ehtinyt jo jäähtyä hieman.

Lähdin ensimmäisenä jatkamaan matkaa, koska tiesin Adriennen ottavan minut pian kiinni. Pääsin muutaman sata metriä eteenpäin ja sitten kuulin hänen saapuvan keskustellen ranskalaisen naisen kanssa. He kulkivat vauhdilla ja jäin pian jälkeen. Kun polku lähti jälleen nousuun, saavutin ranskalaisen naisen. Hän ei asemansa vuoksi pystynyt kävelemään nousuja rivakasti. Hänen tahtinsa sopi minulle ja ehdimme nousun aikana keskustella useammasta aiheesta. Hän tunsi suomalaista kirjallisuutta ja oli Mika Kaurismäki -fani.

Tasaisella osuudella jäin taas kävelemään yksin. Se ei haitannut minua ollenkaan. Ajattelin näkeväni Adriennen jälleen seuraavassa kylässä. Hän oli kuitenkin jäänyt odottamaan minua polun varrelle.

Saavuimme yhdessä Marcilhac-sur-Célén kylään. Keskustassa oleva Bistro oli avaamassa vasta 15.30, eikä kello ollut vielä ihan yhtä. Vastapäinen kahvila sulki juuri ovensa. Saimme neuvon mennä katsomaan olisiko leipomossa pizzaa tai vastaavaa. Leipomosta oli jo melko tyhjä mutta ostimme kanaguichet ja patongin. Leipomon edessä olleesta autosta saimme ostettua juustoa ja kinkkua. Auto lähti liikkeelle heti kun saimme ostoksemme. Adrienne haki vielä juotavaa leipomosta ja istuimme ulkopuolella olevan pöydän ääreen syömään. Patonki, juusto ja kinkku olivat iltaa varten, koska Adriennelle oli sanottu, ettei sen illan leirintäalueella saisi ruokaa.

Kiertelimme keskustassa. Kun alkoi sataa, päätimme kävellä kahville leirintäalueelle. Jotenkin Adrienne päätyi tilaamaan ruokaa ja minä perrierin. Kahvit jäivät väliin.



Joskus kahden jälkeen jatkoimme matkaa. Ylämäet tuntuivat jälleen tosi haastavalta ja alamäessä polulla oli paljon irtokiviä. Jouduin pysähtelemään niin paljon, että Adrienne oli jo ehtinyt huolestua, että minulle olisi sattunut jotain.

Niin kuin aina, jossain vaiheessa pääsee perille. Majapaikkamme oli jälleen reitistä sivussa. Perillä kävi ilmi, että meille ei ollutkaan vaunua vaan teltta. Onneksi kyseessä oli glamping teltta, jossa oli valaistus ja lämmityslaite. Teltassa oli sekä oleskelutila että makuuhuone. Toinen yllätys oli, että illalla oli tarjolla ruokaa ja aamulla aamupala.

Iltaruoaksi oli ruukku, jossa oli pohjalla ankkaa peitettynä bataatti-perunapyreellä sekä lisukkeena raastesalaatti. Jälkiruoaksi oli aprikoosivanukasta. Illallinen sujui mukavasti seurustellen ranskan ja englannin yhdistelmällä vieressämme istuneen ranskalaisen pariskunnan kanssa.

Ruokailun jälkeen vetäydyimme telttaamme. Oli tavallaan hauskaa, kun alueella toimi nettiyhteys tosi huonosti. Sai vain levätä. Vähän jännitti olisiko edessä jälleen kylmä yö, mutta lämmityslaite piti makuutilan mukavan lämpimänä. Oli mukava nukahtaa linnunlaulua kuunnellen.

Päivämatkaa kertyi reilut 24 km.



perjantai 17. toukokuuta 2024

16.5.2024 Figeac - Brengues

 Lähtömme huoneistosta venyi lähes puoli yhdeksään. Sitten kävimme vielä turistitoimiston luona katsomassa, milloin se avautuu sekä apteekissa ostamassa Adriennelle uuden hammasharjan. Minä jäin ilman vaelluksen aloituspaikan leimaa pyhiinvaellupassiini.

Näimme aika monta muuta reitille lähtijää. Kun jonkun matkaa käveltyämme näin lisää vaeltajia edellämme, en enää ihmetellyt, miksi on niin vaikea löytää majoitusta.

Minulla oli monta muistikuvaa päivän reitin varrelta. Muistin, että melko pian lähdön jälkeen on kunnon ylämäki. En vain muistanut, että se oli niin pitkä. Maisemien upeus oli joka tapauksessa jäänyt kunnolla mieleeni. Vaikka aamu oli pilvinen, oli pakko vähän väliä pysähtyä ihailemaan näkymiä.



Ensimmäisen päivän innolla pysyin aamupäivän hyvin Adriennen kävelyvauhdissa. Kävelimme vähän yli 5 km/h vauhtia ja matka eteni mukavasti. Pidimme ensimmäisen taukomme Faycelles:ssä La Petit Pause -baarin terassilla. Baarista sain myös ensimmäisen leiman passiini.

Seuraavan tauon ajankohta oli aika täydellinen. Pysähdyimme Béduer:ssa lounaalle ennen Célén laakson reitille, GR651, siirtymistä. Taukomme ajalle osui päivän ainoa sadekuuro.

Viime viikkojen kovat sateet näkyivät poluilla. Ne olivat paikoin tosi mutaisia sekä liukkaita. Päivän päätteeksi kengistäni ja housunlahkeista näki, että mudassa oli rämmitty.

Béduerin jälkeen minulla alkoi askel vähitellen painaa. Taukopaikkoja ei ollut turhan paljon. Välillä oli pakko vain pysähtyä hetkeksi seisomaan, jotta sain sykkeen tasattua. Alkoi tuntua, että kellon näyttämät kuljetut kilometrit kertyivät hitaammin ja hitaammin.

Yksi muistoistani liittyi mielestäni taianomaisen metsän läpi kulkevaan polkuun. Kun sammaleen peittämiä puita sitten alkoi näkyä, ihmettelin kun emme kulkeneetkaan polulla vaan jonkinlaisella metsätiellä. Sanoin jo Adriennelle, kuinka vääriä muistikuvani ovat. 

Välillä kuljimme maalaistietä pitkin. Sitten viitoitus osoitti polulle metsään. Olin ollut hätäinen. Nythän tämä keijujen ja peikkojen asuttaman metsän keskellä kulkeva polku vasta alkoikin. Mutaisista kohdista ja väsymyksestäni huolimatta nautin metsässä kulkemisesta.

Minusta oli tullut jo harvasanainen. Jouduin keskittymään täysin kävelyyn. Aivot piti saada välittämään viesti jaloille seuraavan askeleen ottamisesta. Tuntui että minulla ei ollut enää yhtään voimia jäljellä. Sisulla jatkoin matkaa.

Oli todella palkitsevaa saapua Espagnac-Ste-Eulalieen. Kunnallisen majapaikan yhteydessä oli baari. Tilasin omenatuoremehua ja kivennäisvettä, jotka sekoitin keskenään. Istuimme kivetyllä terassilla. Otin kengät jaloista ja laskin jalat kylmille kiville. Se tuntui taivaalliselta.

Meidän piti vielä jatkaa matkaa. Ainoa majoitus, jonka Adrienne onnistui meille saamaan oli leirintäalueella. Jos olisimme jatkaneet vaellusreittiä pitkin, matkaa olisi kertynyt yli 5 km. Me kuljimme tietä pitkin suorinta reittiä ja selvisimme 1,5 km kävelyllä.

Leirintäalueella saimme "mobile homen", jossa on 2 pientä makuuhuonetta, keitto- ja ruokailutila, wc ja suihku. Lisäksi oli pieni terassi pöytien ja tuoleineen.

Laitoimme ruokaa ja söimme terassilla. Leirintäalueen vastaanotossa työskentelevä nainen paistoi meille patongin, kun kysyin olisiko saatavilla leipää. Ostin meille myös pulloliset olutta, jos sitä voi enää olueksi kutsua. Oluessa oli 11 paino-% alkoholia, eikä se oikein maistunut oluelle.

Ruokailun jälkeen menin suihkuun todetakseni, että Adrienne oli käyttänyt kaiken kuuman veden. No, onneksi leiriytyjille tarkoitettu talousrakennus oli vain parinkymmenen metrin päässä. Siellä sain kunnon suihkun.

Illan kruunasi viesti, joka vahvisti, että meillä majoitus maanantaiksikin.

 Kelloni gps-signaalien perusteella ilmoittama kävelymatka oli 27,68 km ja askelmäärän mukainen matka 33,56 km. Jälkimmäinen matkan määrä on lähempänä Adriennen puhelimen sovelluksella mitattua matkaa.


torstai 16. toukokuuta 2024

Matkapäivä

Ensimmäinen lentoni Amsterdamiin lähti 07.00. Tämä tarkoitti, että puhelimen herätys pärähti 03.30 ja astuin kodin ovesta ulos kolme varttia myöhemmin.

Yleensä ajan taksilla lentokentälle, mutta nyt junayhteydet osuivat niin hyvin kohdilleen, että päätin mennä julkisilla.

Kävelin asemalle kalalokin kirkunan saattelemana. Laiturilla yllätyin kanssamatkustajien määrästä. Tajusin, että saan olla onnellinen, kun voin tavallisina aamuina nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Eläkkeellä olon etuoikeuksia!

Olin illalla saanut lentoyhtiöltä tekstarin, jossa kehotettiin jättämään käsimatkatavara ilmaiseksi ruumaan. Kävin kysymässä, onko pakko. Kun ei ollut, jatkoin reppuineni turvatarkastukseen. En ole onnistunut kertaakaan pääsemään turvatarkastuksesta läpi ilman laukun tutkimista sen jälkeen, kun tämä nykyinen järjestelmä otettiin käyttöön. Tällä kertaa analysoitiin shampoo ja suihkugeeli.

Lento oli ajoissa ja Amsterdamin Schipholin lentokentällä oli odotusaikaa reilu kolme tuntia. Aika kului kävellessä ja lukiessa. Lento Toulouseenkin oli ajoissa.

Seuraavaksi piti selvittää, kuinka pääsisin Matabiaun rautatieasemalle. Erityinen lentokenttäbussi näytti olevan helpoin vaihtoehto. Lentokoneessa vieressäni istunut nuori ranskalaismies saapui sopivasti lippuautomaatille ja auttoi minua lipun ostossa.


Figeaciin ei lähtenyt junaa ennen kuin illalla. Keksin tutkia vaihtoehtoista reittiä Cahorsin kautta. Bussissa varmistin vielä samalta nuorelta mieheltä, tarkoittiko bussiaikataulun merkintä arkipäiviä.

Tähän asti olimme käyneet keskustelut englanniksi, mutta nyt hän vaihtoi ranskaan ja kyseli olenko menossa caminolle. Jouduin selittämään miksi en aloita Le Puysta. Sitten hän kertoi kävelleensä lyhyen osuuden reitillä ja että aikoo kävellä myöhemmin Saint-Jean-Pied-de-Portiin. 

Matabiaun asemalla sain henkilökunnalta apua lipun ostoon. Minulla olisi varmaan mennyt hermo automaatin kanssa. Lipun ostaminen vaati tosi monta vaihetta. Tosin sain eläkeläisalennuksen.

Juna lähti ajallaan, mutta saapui vähän myöhässä Cahorsiin. Jouduin odottamaan melkein tunnin bussia. Bussimatka Figeaciin kesti melkein kaksi tuntia ja maksoi ainoastaan 2€. Se oli melkoinen kiertoajelu kaupunkien välisissä kylissä. Matkan varrella oli toinen toistaan kauniimpia kyliä ja huimia maisemia. Vatsassa tuntui olevan melkoinen määrä perhosia, kun tajusin että seuraavien päivien aikana kulkisin jalan samoissa maisemissa.


Figeac:ssa onnistuin löytämään Adriennen varaamaan huoneistoon. Oli mahtavaa nähdä hänet vuoden tauon jälkeen. Kävimme syömässä ja sitten olinkin valmis untenmaille. Päivä oli todella pitkä.


maanantai 13. toukokuuta 2024

15.5.2024 Paluu Via Podiensis:lle

Parina edellisenä vuotena pyhiinvaellukseni suuntautui Roomaan vievälle Via Francigenalle. Syksyllä 2022 aloitin Sveitsin Lausannesta ja matkani keskeytyi rasitusvammaan Italian Luccassa.

Tapasin tuolla vaelluksella irlantilaisen Adriennen. Yhdessä hänen kanssaan jatkoimme vaellusta Roomaan keväällä 2023.

Adrienne kertoi alkuvuodesta 2024, että hän lähtee kahden poikansa kanssa vaellukselle Le Puy-en- Velaysta toukokuun alussa.

Maaliskuun alussa olin käynyt kirjastossa ja lainannut yhden camino-tarinan luettavakseni. Kaipuu vaellukselle iski taas kunnolla. Samana iltana Adrienne lähetti minulle viestin ja kertoi, että hänen poikansa palaavat kotiin jo 9 päivän jälkeen. Hän kysyi, josko tulisin jatkamaan matkaa hänen kanssaan. Pallottelimme asiaa hetken ja toiminnan naisena minä sitten ostin lennon Toulouseen vielä samana iltana.

Tapaamme 15.5. Figeac:ssa ja aloitamme yhteisen vaelluksemme seuraavana aamuna. Tarkoitus on kulkea Célén laakson kautta Cahorsiin ja sitten GR65 pitkin eteenpäin. 

Paluu kotiin on auki, mutta tiedän että minun pitää palata viimeistään 5.6. Eli minulla on melkein kolme viikkoa aikaa. Käytännössä vaellus täytyy päättää johonkin, josta on kohtuullinen kulkuyhteys johonkin, josta voi lentää suoraan tai vaihdolla Helsinki-Vantaalle 

Reppu on jo pakattu. Viime keväänä vaelsin Italiassa Osprey Talon 22 reppu selässä ja se lähtee nytkin mukaan. Mitään ylimääräistä ei siihen mahdu, mutta aika vähällä sitä tulee toimeen.

Odotan innolla mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. Enää kaksi yötä lähtöön.

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Viestipyhiinvaellus22: 2.6. Paluu kotiin

 Kännykkään viritettyä herätystä en tarvinnut. Siitä piti huolen hyttyset. En tiedä mistä niitä tuli aina uusia, kun sain edelliset eliminoitua. Vähän viiden jälkeen luovutin ja nousin ylös.

Koitin pakata tavarani mahdollisimman hiljaa. Huoneen siivoaminen ja tuvan lattian lakaisu onnistuivat myös lähes äänettömästi. Sen sijaan sähköpattereiden säätimien suojana oli muovisuojukset, joiden irrottamisesta ja paikalleen laitosta lähti ikävä ääni. En silti tainnut onnistua herättämään muita.

Puoli seitsemän maissa laitoin kahvin tippumaan ja tein itselleni voileivät. Olin jo syömässä, kun Terhi ja Arto nousivat.

Minä olin edellisenä iltana sopinut ystäväni kanssa, että hän tulisi ottamaan minut kyytiinsä Varkaus-Pieksämäki -tien varresta kymmenen maissa. En ollut varma, kuinka pitkä matka minulla oli käveltävää, mutta uskoin 2,5h riittävän.

Ennen kuin lähdin, kävimme vielä läpi, mitä Terhille ja Artolle jäi tehtäväksi ennen lähtöä. Merja oli luvannut tulla keräämään loput ruoat ja ottamaan jääkaapin pois päältä sekä viemään roskamme.

Kävely sujui ihan mukavasti. Katsoin aina välillä taakseni, mutta pyöräilijöitä ei näkynyt. Maaveden risteykseen selvisin tunnissa. Siitä Arton ja Terhin pitäisi kääntyä, kun minä puolestani jatkaisin edelleen suoraan. Käännyin taas katsomaan taakseni ja sieltähän he saapuivat juuri sopivasti.



Vaihdoimme vielä viimeiset toivotukset ja erityisesti toivoimme, ettei ennustettu sade alkaisi aamupäivällä.

Olin suunnitellut käveleväni kaikessa rauhassa ja pitäväni juomataukoja. En ehtinyt kävellä kuin hetken ja sain ensimmäisen sadekuuron niskaani. Seuraava ensimmäistä kovempi kuuro tuli pienen tauon jälkeen. Ehdin kulkea ehkä 200m sateenvarjo suljettuna, kun sade alkoi taas. Tällä kertaa ei kyse ollut enää kuulostaa vaan jatkuvasta sateesta.

Eipä siinä huvittanut pysähtyä kaivamaan juomapulloa repun sadesuojan alta. Lopputuloksena saavutin vaellukseni päätepisteen reilun kahden tunnin kävelyn jälkeen. Onneksi ystäväni saapui sovitusti ja pääsin suojaan sateelta.

Automatkalla purin tuntojani vaelluksesta. Vaikka kaikki ei sujunut ihan kitkattomasti ja suunnitelmiin tuli muutoksia, jäi vaelluksesta niin positiivinen kokemus, että harkitsen osallistuvani kesän mittaan joillekin osuuksille.

Viestipyhiinvaellus22: 1.6. Huutokoski - Metsä-Weljien kämppä, Maavesi

 Olin syömässä aamupalaa, kun puhelin kilahti viestin merkiksi. Merja siellä pyysi soittamaan. Soitin hänelle samantien. Hän halusi tietää, mitä ruokatäydennystä tarvittaisiin. Saisin iltapäivällä seuraa yöpymään tulevasta pariskunnasta. Merja lupasi tulla heti aamulla ja veisi minut lyhyelle paikalle.

Merja saapui jo puoli yhdeksän maissa. Laitoimme ruokatarpeet kylmään ja lähdimme läheiselle harjupolulle. Kämppä sijaitsee Valkeisen rannalla. Vastakkaisella rannalla kulkee harju. Harju laskeutuu järveen ja muodostaa kapean salmen jatkuen taas salmen toisella puolella. Salmi yhdistää Valkeisen ja Sakastin. Jussi kertoi edellisenä päivänä, että Sakasti on 30-40 m syvä. Veden alla näkyy sopivat astinkivet, joita pitkin salmen voisi ylittää. Me käännyimme kuitenkin nousemaan takaisin harjulle ja palaamme kämpälle.







Merja ehdotti että ajaisimme Huutokoskelle kosken rantaan ja kulkisimme siellä toisen polun. Sain kuulla tarinaa siellä aikoinaan (1858-1877) olleesta rautaruukista ja kuinka piiat olivat joutuneet kuljettamaan tarjottavia korkealla rinteellä olleeseen huvimajaan. Nykyisin paikalla on laavu, mutta alkuperäiset kiviportaat ovat yhä jäljellä.






Kun palasimme takaisin autolle, Merja tarjoutui ajamaan minut takaisin kämpälle. Minä kuitenkin päätin kävellä takaisin, niin tulisi kuljettua edellisenä päivänä väliin jäänyt matka.

Minä kiitin aamun ohjelmasta ja lähdin kulkemaan maantien reunaa. Tiellä oli jonkin verran liikennettä, mutta kaikki autoilijat antoivat minulle hyvin tilaa ja lähes kaikki nostivat käden tervehdykseen.

Aurinko paistoi jo melko kuumasti ja minä riisuin päällimmäisen paidan. Olin iloinen, että olin ottanut kivennäisveden mukaan kämpältä. Maantiellä kävelyä riitti puolitoista tuntia. Viihdyin itseäni ottamalla kuvia pientareella kasvavista kukista ja maisemista.









Lopulta pääsin kääntymään Italiantielle, joka vei Italiankylälle. Jussikaan ei tiennyt, mistä moiset nimet olivat tielle ja kylälle siunaantuneet. Kuljin huolettomasti tien reunaa kunnes näin heinikosta tulossa olleen kyyn. Se oli kuollut, mutta se sai silti minut siirtymään keskemmälle tietä.

Minulla meni noin tunti hiekkatieosuuteen. Käytetyn ajan perusteella arvioisin matkan olleen 10-12 km välillä. Kävellessä ehti tulla nälkä ja tein itselleni lounasta.

Tamperelainen pariskunta, Arto ja Terhi, kurvasivat pyörillään pihaan iltapäivällä. He olivat olleet edellisen yön Pieksämäen Partaharjulla, mihin seuraava etappi päättyisi. He ajaisivat vain tämän yhden osuuden ja palaisivat sitten kotiin.

Sillä aikaa kun me Terhin kanssa juttelimme, Arto pani tapahtumaan. Hän lämmitti rantasaunan ja teki meille tulet nuotiopaikalle. Grillasimme makkaraa ja söimme sitä lisukkeiden kanssa.




Minä sain ensimmäisen saunavuoron. Uskaltauduin jo toistamiseen järveen. Tällä kertaa vesi ei tuntunut kamalan kylmältä ja jopa uin muutaman vedon.

Kun Terhi ja Arto palasivat saunasta, sain kuulla, että heille oli selvinnyt seuraavan aamun lähtöaika. Viestikapulan siirto Joroisten seurakunnalta Pieksämäen seurakunnalle tapahtuisi jo 8.45 Maaveden koululla. Se tuntui aikaiselta ajankohdalta, kun otti huomioon, että kämpältä oli matkaa koululle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus yöpyä koulun lähellä nuorisoseuran talolla.

Joimme vielä iltateetä ja juttelimme odotuksistamme vaellukselle ja olisiko meillä mahdollisuutta osallistua myöhemmille osuuksille. Vetäydyimme huoneisiimme toivoen, että jaksamme herätä tarpeeksi aikaisin.