Translate

maanantai 11. lokakuuta 2021

8.10.2021 Fisterra & Muxia: Lires - Muxia

Vaikka en pitänyt mitään kiirettä aamulla, olin jälleen lähtövalmis jo kahdeksalta. Menin aamupalalle samaan paikkaan, jossa olin edellisenä päivänä lounaalla. Lähtiessäni ostin vielä aquariuksen mukaan.



Mäkeä piti laskeutua vielä vähän alemmas ja sitten olin takaisin reitillä. Päivän ensimmäiset 9 km olivat enimmäkseen ylämäkeä. Aina välillä tuli pieni alamäki tai pätkä tasaista mutta sitten oli taas nousua. Suunta tuntui olevan kohti tuulimyllyjä.





Alkumatkasta meren aaltojen pauhu kuului jälleen reitille. Kun aloin lähestyä tuulimyllyjä, koitin kuunnella niiden aiheuttamaa ääntä. Uskon kirjoittaneeni tämän saman ennenkin. En ymmärrä, miksi ihmiset vastustavat tuulivoiman rakentamista lähiympäristöönsä. Eihän ne mitään kaunottaria ole, mutta kuuntelisin kyllä mieluummin tuulimyllyjen tasaista huminaa kuin esimerkiksi lentomelua.




Muita Muxiaan päin kulkijoita ei näkynyt. Finisterreen päin vaeltajia oli selvästi vähemmän kuin edellisenä päivänä. Suurimman osan heistä kohtasin, kun olin jo aloittanut laskeutumisen kohti Muxiaa. He puolestaan saivat ponnistella paikoin jyrkkäänkin ylämäkeen. Ehkä tästä johtuen en kohdannut kovin monia hymyileviä kasvoja.

Meren pauhu alkoi jälleen kuulua,  kun aloin lähestyä Muxiaa. Viimeiset kilometrit piti jälleen kulkea maantien laitaa, mutta meri näkyi lähes koko ajan. Meri tuoksui ja tuntui, kuin iho olisi hiljalleen peittynyt suolaan. Lokit kirkuivat. Niitä oli tosi paljon. 





Sain majapaikastani tiedustelun, mihin aikaan saapuisin. Kun ilmoitin olevani jo lähellä, he lupasivat laittaa viestin, kun huoneistoni olisi valmis.

Päätin käydä samantien katsomassa kappelia, jonka luo reitti päättyy. Tai siis minä kuvittelin, että kyseessä on kappeli kalliolla, kun oikeasti siellä onkin kirkko. Minulle oli muutenkin syntynyt aivan väärä mielikuva Muxiasta. Olin kuvitellut sen Finisterrea pienemmäksi paikaksi. Oikeasti Muxia on pieni kaupunki ja isompi kuin Finisterre. Tunnelma on vain jotenkin leppoisampi.

Harhauduin välillä hieman reitiltä, kun lähdin seuraamaan rantaviivaa. Niemen kärkeen piti tietysti kulkea ylämäkeen. Kalliot nousivat asutuksen yläpuolelle. Näin kallion päällä ristin ja jonkun istuvan ristin juurella. En kuitenkaan lähtenyt etsimään polkua kalliolle.




Kirkolle pääsee molemmilta puolilta niemeä caminoa pitkin. Minun reittini vastakkaiselta puolelta tulevat ne, jotka kävelevät Santiagosta suoraan Muxiaan.

Minulle tämän vaelluksen päätepisteeseen saapuminen oli aavistuksen hämmentävä. Olin juuri toipunut siitä, että Muxia ei olekaan pieni kylä. Nyt tuijotin kirkkoa ja koitin sisäistää, että olen nähnyt sen, enkä mitään pientä kappelia, lukuisissa kuvissa.



Pian huomioni kiinnittyi taas mereen ja kallioihin. Ehkä se, että nyt olin niin paljon lähempänä merta kuin Finisterren majakan kallioilla, sai meren voiman tuntumaan niin suurelta. Samoin kallioissa ja kivien muodoissa oli omanlaisensa viehätys.






Kun olin aikani tuijotellut merta ja käynyt kurkistamassa kirkkoon ristikoiden takaa, päätin lähteä etsimään, missä majapaikkani on. Matka tyssäsi alkuunsa kun näin parkkipaikan vieressä churro-kärryn. Ostin välipalaksi vaniljakreemillä täytetyn ja päistään suklaakuorrutetun churron. Se maistui herkulliselta. Tajusin, etten ollut aamupalan jälkeen syönyt mitään, hörppinyt vain vettä.




Kävelin rantakatua pitkin. Näin viitan turistitoimistoon ja yritin löytää sen. En löytänyt ja palasin rantakadulle. Olisin tahtonut selvittää seuraavan päivän bussiyhteyden la Coruñaan ja pysäkin sijainnin. 




Pysäkki löytyikin vähän edempää rantakadulta. Pysäkillä oli myös aikataulut Finisterreen, Santiagoon ja la Coruñaan. Sydämeni saattoi jättää lyönnin tai pari välistä, kun näin ettei la Coruñaan ollut yhtään vuoroa lauantaisin. Ensimmäinen ajatus oli, etten enää pystyisi peruuttamaan kahden yön hotellivaraustani. Sitten jo mietin, että pääsisinkö Santiagon kautta.

Puhelin kilahti viestin merkiksi. Huoneistoni oli valmis. Vastasin, että olen aivan lähellä. Omistaja tuli tervehtimään. Maltoin hädin tuskin hoitaa sisäänkirjoittautumisen, kun jo kaadoin hänen päällensä huoleni seuraavan päivän bussiyhteydestä. Omistaja soitti turisti-infoon ja lauantaina oli kuin olikin vuoro heti aamulla 9.20. Olin todella helpottunut.

Omistaja esitteli minulle huoneiston. Se oli vastikään remontoitu. Eräs Espanjassa pitkiä aikoja viettävä facebook-kaveri oli varoittanut minua Muxian kraanavedestä, kun hän oli nähnyt, että olen menossa sinne. Muxiassa oli nimittäin yli 40 sairastunutta ja syyksi epäiltiin vettä. Varmistin asian vielä omistajalta ja hän näytti kauhistuneelta, kun hän vastasi, ettei sitä saa juoda. Mietin miksei asiasta ollut mitään varoitusta huoneistossa. Minä ainakin olen tottunut juomaan kraanavettä Pohjois-Espanjassa.




Minulla oli nälkä, enkä malttanut edes käydä suihkussa. Ajattelin samalla reissulla käydä myös kaupassa. Menin pieneen ravintolaan, joka mainosti menu el díaa. Siellä oli vain paikallisia asiakkaina. Nuori tyttö tuli palvelemaan minua. En ymmärtänyt juuri mitään hänen puheestaan. Ilmeisesti pääruokaan oli kaksi vaihtoehtoa: kalaa ja chipirones. Minä toistin rohkeasti "chipirones".

Alkupalaksi sain mereneläväsalaatin. Se oli maukas, vaikka en tunnistanut kaikkea, mitä suuhuni pistin. Pääruoaksi tuli yhdenlaisia mustekaloja grillattuna. Jouduin kysymään, voiko ne syödä kokonaan. Vastaus oli, että voi.


Vatsa täynnä menin vielä kauppaan. Oli vaikea keksiä, mitä ostaa iltapalaksi. Aamua varten otin jogurttia ja vadelmia. Kassalle minun jälkeeni tuli mies, jota odotti nainen kaupan oven luona. Kun astuin ulos kaupasta, nainen kysyi heti mistä päin olen. Kysyin mistä hän on ja hän vastasi olevansa Ohiosta ja että mies on Belgiasta ja että he tapasivat caminolla ja rakastuivat. Sitten juttelimme vielä hetken caminosta ja Muxiasta.

Lopun vaellukseni viimeisestä päivästä otin rennosti. Kotipuolesta tuli viestiä, että miltä nyt tuntuu. Mutta vielä ei ollut aika reflektoida vaellusta. Nyt roikuin jossain välitilassa - en ollut enää pyhiinvaeltaja, mutta en oikein vielä turistikaan. Irroitin simpukankuoren repustani.

Viimeisen päivämatkan pituus jäi suuntaa antavaksi, sillä muistin lopettaa harjoituksen kellosta, vasta kun kävelin kirkolta keskustaan. Pysäytin kellon harjoituksen 16,05 km kohdalla. Nousua oli 535 m ja laskua 540 m.



sunnuntai 10. lokakuuta 2021

7.10.2021 Fisterra & Muxia: Finisterre - Lires

Yritin taas vitkutella aamulla liikkeelle lähtöä. Saisin Liresissä huoneen vasta klo 16 ja käveltävää olisi alle 15 km. Lopulta lähdin 9 maissa etsimään aamukahvipaikkaa.

Kävelin hissuksiin kaupungin läpi katsellen paikallisten touhuja. Katseeni kiinnittyi naiseen, joka nojasi pienen talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Hänellä oli muki kädessä ja hän tuijotti merelle tai muualle kaukaisuuteen. Mieleeni nousi ajatus, että olisi joskus Caminon jälkeen mukava pysähtyä tänne useammaksi päiväksi. 

Menin lopulta kahville taksiaseman viereiseen baariin. Siinä ei ehkä ole hinta-laatusuhde aivan parhaimpia, mutta sen terassilta on mukava seurata vaeltajia. Bussipysäkillä oli lähes bussillinen odottajia. Pari irlantilaista tyttöä otti taksin jonnekin, ehkä Muxiaan, johon matka maksoi 8€. Mies rinkan ja kameran kanssa pysähtyi puhumaan baarin terassilla istuvan tytön kanssa. Kuulin hänen kysyvän, etkö olekin 'se-ja-se' 'sieltä-ja-sieltä' ja.... Hän luetteli lähes täydelliset tiedot tytöstä, naurahti ja jatkoi matkaa. Tyttö vain totesi kaverilleen "It's a long story."

Baarin terassille jäi vielä istumaan useampi reppukansaan kuuluva, kun minä lähdin. Alkumatkan sain kulkea samaa reittiä, mitä olin tullut Finisterreen. Sitten oli pieni pätkä, jolla jouduin turvautumaan karttaan. Lopulta löytyi ensimmäinen kivitolppa simpukoineen ja nuolineen. Jäljellä olevan etäisyyden sijaan siinä luki A Muxia.





Reitti nousi hieman ja sain vielä ihailla merta ja hiekkarantaa, jolla olin edellisenä päivänä kävellyt. Sitten reitti kääntyi ja meri jäi selkäni taa. Aika pian pääsin maantieltä puiden varjostamalle hiekkapohjaiselle tielle. Katselin aina välillä taakseni, mutta en nähnyt ketään tulevan jäljessäni. Muut kävelemään lähteneet ilmeisesti suuntasivat takaisin Santiagoon.




Aina välillä saattoi kuulla meren pauhun, mutta merta ei juurikaan näkynyt. Käveltyäni jo reilun tunnin, näin edessäni 6 vaeltajan ryhmän. Ei tarvinnut mennä kovin lähelle heitä, kun kuulin heidän olevan saksalaisia. Myös Finisterreen kulkijoita alkoi tulla vastaan. He kaikki tervehtivät ja toivottivat hyvää matkaa hymyssäsuin.


Noin puolimatkassa, Buxánin kylässä oli hippihenkinen donativo-periaatteella toimiva kahvila. Istumapaikkoja oli pihassa kahdella tasolla. Kävin hakemassa sisältä kylmän juoman ja palasin alemmalle tasolle. Siellä oli istumassa nuorehko mies. Hän oli Luxemburgista ja kävellyt kotoaan lähtien. Ollessaan Melidessä hän oli saanut päähänsä, että kävelee sinä päivänä Santiagoon. Päivämatkalle oli tullut pituutta noin 70 km ja hän oli ollut perillä vasta myöhään illalla. Lisäksi hän oli saanut jalkavaivoja ja oli joutunut pitämään kolme lepopäivää. Hän aikoi jatkaa Finisterren jälkeen takaisin Santiagoon ja edelleen Fatimaan.


Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin seuraavassa risteyksessä kaksi rouvaa, joilla oli Dublin-paidat päällä. Toinen naisista oli selvästi väsynyt ja vähän hätääntynyt. Hän yritti käydä kysymässä paikalliselta vanhalta rouvalta neuvoa, mutta heillä ei ollut yhteistä kieltä. Minultakaan hän ei saanut kysyttyä kuin, missä on ranta ja satama. Hänen ystävänsä oli onneksi rauhallisempi ja saimme selvitettyä, että he olivat matkalla Finisterreen. He olivat aamulla lähteneet Ceestä ja eksyneet melkoisesti reitiltä. Minä näytin heille puhelimestani, missä olimme ja mistä reitti, joka heidän oli tarkoitus kävellä kulki sekä miten he nyt pääsisivät perille. Koitin vielä lohduttaa, että mutkan takana on baari, eikä loppumatka ole vaativa.

Kun jatkoin matkaa, alkoi meren pauhu jälleen kuulua kovempaa. Kun pääsin avoimelle paikalle, saatoin nähdä rannan ja meren. Ranta oli sen verran kaukana, että päätin unohtaa evästauon rannalla.



Päivän toinen puolikas sujui ihan mukavasti ja ennen kuin tajusinkaan, näin majapaikkani opastekyltin. Se näytti 350 m jyrkästi ylämäkeen. Kiipesin mäen hiljakseen ja saavuin pensionaatille todetakseni, että ovi on lukossa ja ovessa lappu, että avaavat klo 16. Ei siis ollut toiveita päästä repusta eroon.



Vaikka vielä ei ollut lounasaika, kävelin alamäkeen, kunnes löysin ravintolan. Asetuin terassille, jostain syystä selkä näköalaan päin. Kysyin tarjoilijalta, voisinko jo saada ruokaa. Hän lupasi tuoda ruokalistan. Lopulta hän palasi qr-koodin kanssa. Sillä sain nettisivut ja ruokalistan esille puhelimeeni. Mietin, mitä tarjoilija olisi tehnyt, jos olisin sanonut, ettei minulla ole puhelinta. Vähän myöhemmin minä kuulinkin hänen kertovan suullisesti yhdelle vanhalle rouvalle, mitä listalta löytyy.

Minulla oli nälkä ja tilasin leikkelelautasen, ranskalaisia, salaatin sekä alkoholittoman oluen. Mahoun alkoholiton olut ei ole minusta yhtä hyvää kun Estrellan. Syötävää riitti ja terassilla kävi kuhina. Kun olin juomassa jälkiruokakahvia, huomasin kellon olevan jo puoli neljä. Olin siis onnistunut kuluttamaan pari tuntia lounaan ääressä. Enpä olisi uskonut pystyväni moiseen suoritukseen yksin ruokaillessani.


Minä kiipesin takaisin pensionaattini eteen valmiina odottelemaan siinä loppuajan. Ovi olikin jo auki. Vähän nauratti kun vastaanotossa oleva rouva pyysi minua istumaan, sillä olin varmasti kovin väsynyt. Sain huoneeni, joka tällä kertaa oli tosi pieni. Nyt huoneessa oli kuitenkin ilmastointi, jonka sain säädettyä lämpimälle.



Ilta kului parin ystävän kanssa viestitellen ja some-päivityksiä tehden. Mietin, kuinka päivän mittaan vastaantulevien hymyilevät kasvot olivat saaneet minut hyvälle tuulelle. Ajattelin myös, miten nopeasti vaelluspäivät olivat vierähtäneet ja kuinka vähän enää olikaan käveltävää.

Kelloni ilmoittama päivämatka oli 14,53 km. Nousua kertyi yhteensä 580 m ja laskeutumista 540 m.




perjantai 8. lokakuuta 2021

6.10.2021 Fisterra & Muxia: Cee - Fisterra

Aamuihmisenä minun on vaikea pidätellä itseäni aamulla sängyssä myöhempään. Unta ei vain yksinkertaisesti riitä ja kun Espanjassa ollaan tunti jäljessä kotimaan ajasta, nousen aivan liian aikaisin ylös.

Nytkin vitkuttelin omasta mielestäni loputtomiin, mutta niin vain olin alberguen alaovella valmiina lähtöön jo kahdeksalta. Ajattelin pysähtyä aamukahville lahden toisella reunalla olevassa Corcubiónissa. 

Kävelin rantaan. Katselin merelle ja jo aavistuksen punertavaa taivaanrantaa. Askel nousi yllättävän keveästi huomioiden edellisen päivän laskeutumisen Ceehen. Saavuin pian Corcubióniin. En nähnyt kaupungin läpi kulkiessani ainuttakaan avointa baaria.




Reitti alkoi nousta ylöspäin mutkitellen korkeahkojen muurien välissä. Ylempänä mäen rinteellä avautui vielä näkymä Ceehen. Sitten jo laskeuduttiinkin kukkulan toiselle puolelle.




Jouduin kävelemään maantien laitaa. Meri vilkkui tien vasemmalla puolella. Aina välillä ohitin baarin tai ravintolan, mutta mikään ei ollut auki. Kun edes Sardiñeiro de Abaixon kylästä ei löytynyt avointa baaria, aloin olla jo vähän huonolla tuulella.



 

Reitti nousi jälleen kukkulalle ja huono tuuleni haihtui olemattomiin, kun eteeni aukesi näkymä Finisterreen. Saatoin jopa erottaa majakankin niemen kärjessä. Saksalainen nainen pyysi, että otan kuvan hänestä ja hänen ystävästään. Sitten hän vaatimalla vaati, että sai ottaa kuvan minusta. Lopulta sovimme, että voi kuvata minut takaa päin.



Reitti laskeutui jälleen ja piti ylittää maantie. Maantien reunaan oli pysäköity bussi. Sen matkustajat oli ilmeisesti jätetty vähän aiemmin kyydistä, sillä vastaamme kiipesi puhisevia espanjalaisia rouvia pukeutuneina vähän toisenlaista aktiviteettia varten. Rouvilla oli kyllä tekemistä nousussa, sillä mäki oli tosi jyrkkä. Omat reiteni huusivat armoa laskeutuessani sitä alas.


Kun Langosteiran ranta aukeni edessäni, oli itsestään selvää, että hiekalle oli päästävä ja paljain jaloin. Kengät ja sukat pois jalasta ja housun lahkeiden alaosat irti. Hiekka tuntui viileältä jalkapohjien alla. Kävelin kohti vesirajaa. Hiekassa oli paljon erilaisia simpukankuoria. Piti oikein katsoa mihin astui, ettei satuttanut jalkaa terävään kuorenpalaseen.




Pakkohan sitä oli kokeilla, onko merivesi kylmää. Ei ollut. Näin samat kaksi saksalaista naista, joiden kanssa oli otettu kuvia ylhäällä. He noukkivat simpukankuoria. Pyysin heistä toista ottamaan minusta kuvan, kun olin vedessä. Vesi ja hiekka tuntuivat niin mukavilta jaloissa, että kuljin koko rannan mitan vesirajaa pitkin.



Kun tulin rannalta, oli talon seinustalla sopivasti penkkejä. Istahdin penkille ja koitin putsata nenäliinalla enimpiä hiekkoja jaloista. Sitten sukat ja kengät takaisin jalkaan ja eteenpäin.

Kun pääsin satama-alueelle katseeni haki purjevenettä, joka oli nostettu ylös korjausta varten. Olin aamulla lukenut purjehdusta harrastavan ystävän julkaisun Facebookissa. Suomalaisten naisten purjehtima vene oli joutunut nuorten miekkavalaiden hyökkäysten kohteeksi. Onneksi naiset saivat yhteyden meripelastajiin ja heidät hinattiin Finisterreen. Saa nähdä ehditäänkö vene korjata niin, että naiset ehtivät ARC 2021 kisaan ajoissa.


Kävelin kaupungin toisella laidalla olevaan albergueeni. Mies vastaanotossa sanoi, että huoneeni olisi valmis vasta tunnin kuluttua.

 Lähdin kuluttamaan aikaa. Istahdin rantakahvilaan juomaan aquariuksen. Sen kanssa minulle tarjottiin ihan reilu annos ensaladillaa. Olin jo unohtanut täysin, etten ollut saanut aamupalaa.

Kun tunti alkoi olla kulunut, menin ruokakauppaan hakemaan evästarvikkeita iltapäivän majakalla käyntiä varten. Sitten palasin albergueen. Mies suoritti sisäänkirjauksen. Kun hän huomasi, että olen Suomesta, hän alkoi kertoa suomalaisen venekunnan kohtalosta. Hän sanoi, ettei miekkavalaita ole ollut Finisterren vesillä useampaan vuoteen.

Huoneeni oli eri rakennuksessa ja mies saattoi minut perille. Huone oli siisti ja ihan kiva. Päätin käydä vielä ennen majakalle kävelyä hakemassa reitin kävelytodistuksen. Sitten palasin huoneeseeni ja tein eväsleivät retkelle.

Majakalle oli noin kolmen kilometrin matka. Sinne kuljetaan tien reunassa olevaa polkua pitkin. Menomatka on kokonaan loivaa nousua. Iltapäivän auringonpaahteessa oli tosi kuuma kävellä.



Kun kävelin ensimmäisen caminoni, ranskalaisen reitin, 2014, tulin bussilla päiväksi Finisterreen. Muistan silloin kuulleeni jo paljon ennen majakalle saapumista säkkipillin soiton. Todella pitkä mies seisoi kalliolla ja soitti. Se oli vaikuttavaa.

Tällä kertaa en kuullut soittoa. Taisin olla liian myöhään matkalla. Vastaani nimittäin käveli todella pitkä mies ja hän kantoi soitinkoteloa. Hän tervehti minua hymyillen.

Tulin perille ja odotin vuoroani 0,000 km pylvään luona. Pyysin seuraavaa jälkeeni jonossa olevaa ottamaan minusta kuvan.


Majakan edustalla oli aiheeseen liittyvää mosaiikkitaidetta. Katselin ne läpi ja suuntasin majakan taakse kallioille. Minulla oli silmälasit päässä ja jotenkin minun on vähän vaikea arvioida etäisyyksiä monitehojeni kanssa. Tuntui että askellukseni oli vähän huteraa, enkä uskaltanut mennä kovin lähelle reunaa. Löysin kuitenkin mukavan istumapaikan.





Istuuduin. Otin kengät ja sukat pois jalasta. Katselin meren tyrskyjä ja auringon valon kimallusta veden pinnalla. Keltainen perhonen lensi aivan vierestäni. Jossain kirkui lokki. Kuulin kyllä muiden kallioilla kulkevien puhetta, mutta olin silti omassa yksinäisyydessäni. Tuntui hyvältä olla siinä - perillä.





Söin evääni. Katselin viereisellä kivellä lämmöstä nauttivaa sisiliskoa. Juuri kun meinasin ottaa siitä kuvan, se katosi kiven taa. Pikkulintu tuli ihan lähelle. Ehkä leivästäni oli pudonnut muruja maahan.

 Asettauduin vielä uudelleen kalliolle, tällä kertaa selälleni. Asento ei ollut ihanteellinen, mutta oli silti mukava maata siinä silmät kiinni ja nauttia hetki auringon lämmöstä. 

Kun alkoi tuntua, että lihakset kangistuvat, kampesin itseni takaisin istumaan. Yhtäkkiä olinkin kaikkien muiden keskellä ja erotin puheista montaa eri kieltä. Katsoin kuinka hurjapäisimmät kiipesivät jyrkänteen reunalla oleville kiville kuvattavaksi. Minä puin sukat ja kengät takaisin jalkaan ja lähdin paluumatkalle.




Auringonlasku minulta jäi tälläkin kertaa kokematta. Onpa ainakin yksi syy palata vielä joskus takaisin.

Kelloni mukaan kuljin tänään 12,55 km päivämatkan, johon mahtui sekä nousua että laskua yhteensä 355 m.

Majakalle ja takaisin matkaa kertyi  5,86 km sekä nousua ja laskua 185 m.