Tavoistani poiketen kirjoitan vaelluksestani vasta sen päätyttyä yhteenvedon omaisesti.
Kesällä 2026 kävin Kanadassa ja tapasin siellä myös sukulaisia. Sovin yhden kanssa, että lähdemme yhdessä caminolle. Sovimme alkuvuodesta, että kuljemme Camino del Norten alkuosan, koska aikataulumme eivät mahdollustaneet koko caminon vaeltamista. Kevään edetessä mukaamme ilmoittautui lahtemään ensin hänen poikansa, sitten hänen Ranskassa asuva siskonsa ja viimemetreillä vielä siskon ystävä. Olinkin siis lähdössä matkaan neljän ensikertalaisen kanssa. Tiedossa oli, että Ranskassa asuva sisko ja tämän ystävä olisivat mukana vain ensimmäiset neljä päivää.
Minä halusin aloittaa Bayonnesta, jotta ensimmäiset vaelluspäivät eivät olisi liian rankkoja. Lensin Bilbaoon ja matkasin sieltä bussilla Bayonneen. Bussini oli niin paljon myöhässä, ettemme millään olisi ehtineet kävelemään koko 26 km matkaa Saint-Jean-de-Luziin. Minä ja kanadalaiset halusimme majoittua Accuieil Pèlerins Sainte-Elisabeth:ssa, jossa on vain 10 paikkaa. Saimme kyydin Bidartiin, josta aloitimme vaelluksemme. Vaikka käveltävää oli vain 11 km, siitä tuli hikinen iltapäivä. Baskimaata pitkään vaivanneet sateet olivat nimittäin päättyneet edellisenä päivänä ja tilalle oli saapunut helleaalto. Me kolme saimme viimeiset paikat yhteismajoituksesta ja Ranskassa asuvat majoittuivat hotelliin.
Seuraavana päivänä virallinen camino olisi kulkenut sisämaassa Iruniin. Me valitsimme vaihtoehtoisen osittain rannikkoa seuraavan reitin Hondarribiaan. Vaihtoehtoisesta reitistä on olemassa ranskankielinen kuvaus, mutta reittiopasteissa olisi parantamisen varaa. Eksyimme reitiltä useamman kerran. Kun nousimme Hendayessa veneeseen, joka vei meidät kapean merenlahden yli, olin iloinen että päivän kävely oli takana ja saapuisimme Espanjan puolelle. Hondarribiassa ei ole alberguea, joten majoituimme hotelliin.
Kolmantena päivänä meillä oli edessämme ensimmäinen tosikoitos. Olimme varanneet majoitukset San Sebastianista ja matkan varrella oli kaksi kovaa nousua. Vaikka yleensä haluan aina kantaa reppuni vaelluksilla, liityin muiden joukkoon ja lähetin lähes kaikki tavarani kuljetuksella San Sebastianiin. Kantoon jäi vain kolme pulloa juotavaa ja eväät. Ryhmämme jakautui kahtia. Ranskassa asuvat valitsivat alempana kulkevan reitin ja me loput vaativamman vaihtoehdon. Näin jälkeen päin ihmettelen, miksi kuvittelin selviäväni siitä. Santuario de Guadaloupe oli viimeinen paikka, jossa oli mahdollista täyttää vesipulloja. Kanadalaiset ovat paljon minua kovakuntoisempia ja he odottelivat minua aina välillä. Reitillä ei ollut paljoa varjopaikkoja, joten aurinko ja yli +30 C lämpötila vaativat veronsa. Kun saavutin kanadalaiset reitin alkuosan korkeimnassa kohdassa, ilmoitin että kulkisin loppumatkan Pasajes de San Juanin jälkeen bussilla. Sovimme näkevämme kaupungissa. Vuorelta laskeutuminen ei ollut yhtään helpompaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Voimien hiipumisen lisäksi minulta loppui juomat. En pystynyt kävelemään suoraan Pasajes de San Juaniin, vaan minun oli poikettava lähempänä olevaan Lezoon. Menin ensimmäiseen baariin, join kivennäisvettä ja tuoremehua ja pyysin baarinpitäjää tilaamaan minulle taksin. Laitoin viestiä whatsapp-ryhmäämme, mutta kanadalaiset eivät nähneet sitä. He odottelivat minua turhaan toista tuntia ennen, kuin jatkoivat matkaansa San Sebastianiin. Ranskalaiset olivat selvinneet Pasajes de San Juaniin ja jatkoivat bussilla San Sebastianiin. Jotain etapin vaativuudesta ja helteen tuomasta lisäraskaudesta kertoo, että kanadalainen nuorimies joi etapin aikana kuusi litraa.
Koska kaikki paitsi minä olivat saaneet useita rakkoja jalkoihinsa, päätettiin kävellä vain lyhyt matka ranskalaisten viimeisenä vaelluspäivänä. Niinpä matkustimme junalla Orioon ja kävelimme noin 7 km Zarautziin. Valitsimme jälleen vaihtoehtoisen rantaa seuraavan reitin. Vaikka minulla ei ollutkaan rakkoja, tuntui ihanalta astella meren huuhtoessa sääriä. Zarautz:ssa majoituimme hostellissa. Illalla kanssani samaan makuusaliin saapui suomalainen nainen. Oli mukava puhua välillä omalla äidinkielellä.
Viidennen päivän aamuna hyvästelimme ranskalaiset. Minä lähdin ensimmäisenä matkaan. Olimme sopineet, että odotan kanadalaisia Getariassa. Päätimme kulkea alkumatkan rantareittiä, jolloin vältimme päivän ensimmäisen kovemman nousun. Istuin Getariassa kahvilla, mutta kun kanadalaisia ei kuulunut, jatkoin matkaa. He saivat minut lopulta kiinni vasta vähän ennen Zumaian jälkeen olevaa isoa piknikaluetta. Söimme siellä yhdessä lounasta ja minä lähdin jälleen ensimmäisenä jatkamaan matkaa. Alku sujui leppoisasti, mutta Itziariin nousu otti jälleen koville. Ihmettelin kun kanadalaisia ei näkynyt. Debassa selvisi, että he olivat vahingossa kääntyneet GR121-reitille. Debaan oli melko jyrkkä alamäki ja väsyneet reidet olivat kovilla. Alberguessa oli saapuessani 12 paikkaa jäljellä ja olin vähän huolissani, ehtivätkö kanadalaiset ajoissa perille. He saapuivat kuitenkin pian minun jälkeeni. Illalliselle saimme seuraa kanadalaisesta naisesta, joka myös oli vaelluksella poikansa kanssa.
Deba - Markina-Xemein etappia sanotaan haastavimmaksi osuudeksi Baskimaalla. Minä päätin jättää sen väliin. Kanadalaiset tietysti kävelivät senkin. Minä sen sijaan kävelin noin 5 km Mutrikuun GR121 pitkin. Silläkin oli ihan kunnon nousu, mutta matka oli sen verran lyhyt, että se ei ollut raskas. Mutrikusta matkustin bussilla Markinaan. Perillä kävelin ensin katsomaan San Migel Eremitaa. Se oli remontissa ja pääsin vain kurkistamaan sisään ovelta. Minä olin varannut huoneen yksityisestä alberguesta vähän keskustan ulkopuolelta ja kanadalaiset majoittuivat entiseen luostariin tehtyyn albergueen. Kävin tapaamassa heitä ennen omaa yhteisillallistani. Illallinen oli hyvä ja pöydässä kävi vilkas puheensorina. Olin jo ehtinyt kaivata tällaista camino-tunnelmaa.
Päivä 7 oli suunniteltu lepopäiväksi ajatellen, että edellinen päivä olisi rankka. Aamuni ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Kun nousin ylös, huomasin päällyslakanalla pienen tumman pisteen, joka liikkui. Puhelimen kameralla varmistui, että kyseessä oli lutikka. Kun liiskasin sen lakanan väliin, lakanaan tuli verijäljet. Se oli siis aterioinut minulla. En löytänyt puremajälkiä, mutta otin varuiksi antahistamiinia. Seuraavana päivänä nilkassani näkyi rivissä kolme pientä paukamaa. Olin saapuessani tarkistanut patjan, enkä löytänyt mitään merkkejä. Mutta tarkistin vain oman puoleni parisängystä. Siinä tein virheen, josta otan opiksi. Kaikeksi onneksi pidin reppuni ja kaikki tavarani toisella puolella huonetta. Talon isäntä vaikutti aika välinpitämättömältä ilmoituksestani ja kysyi onko minulla valokuvaa. Olihan minulla. En saanut minkäänlaista pahoittelua. No, tapasin kanadalaiset heidän alberguensa edessä, etsimme itsepalvelupesulan ja he saivat pyykkinsä pestyä. Lähdimme kävelemään noin 7 km matkaa Monasterio de Zenurrazaan. Matka oli helpohko Bolivarin kylään saakka. Viimeinen kilometri luostarille olikin sitten kunnon nousua. Saimme odotella vielä useamman tunnin alberguen aukeamista. Aika kului leppoisasti jutellen ja toisten musisointia kuunnellen. Olin odottanut illan vesperiä, mutta meidät vastaanottanut munkki kertoi olevansa ainoana paikalla, eikä voinut pitää vesperiä. Albergue oli vaatimaton. Tuntui, että nukuimme autotallissa. Illallinen oli vegaaninen pasta-ateria. Ei kuitenkaan harmittanut, että pysähdyimme luostariin.
Seuraavana päivänä jatkoimme Gernikaan. Jokaisella caminolla minulla on päiviä, jolloin kävely sujuu vaikeuksitta. Tämä oli sellainen. Lähdin liikkeelle auringon noustessa. Kuvittelin saavani aamukahvia 4 km päässä olevasta kaupungista, joten jätin alberguessa tarjolla olleen pikakahvin väliin. Baari oli kuitenkin suljettu ja minä jatkoin harmistuneena matkaa. Seuraavaan kylään oli matkaa reilu 6 km, enkä ollut uskoa silmiäni, kun näin tuttuja kasvoja baarin terassilla. Kuvittelin, että matkalla oli baari, josta minulla ei ollut ennakkotietoa. Mutta yllätyksekseni olinkin jo Olaben kylässä ja Gernikaan oli enää vajaat 8 km. Odottelin kanadalaisia baarissa ja jatkoimme yhdessä matkaa. Meillä oli varattuna huoneisto Gernikasta, koska siellä ei ole alberguea. Haimme kaupasta illallis- ja evästarvikkeet ja pesimme pyykit. Kävimme vielä keskustassa katsomassa Picasson maalauksesta laatoilla tehtyä muraalia sekä tutustuimme Gernikan pommituksista kertoviin valokuviin.
Jäljellä oli enää kaksi vaelluspäivää. Päätimme kävellä Larrabetzuun, jossa on 11 paikkainen albergue. Se oli hyvä päätös. Perille tultuamme kuulimme, että 3 km pidemmällä oleva Lezaman albergue aukesikin vasta 1.6. Jouduimme odottelemaan useamman tunnin alberguen aukeamista. Lämpötila nousi jälleen +37 C, eikä varjossakaan oikein jaksanut istua. Alberguessakin oli tuskallisen kuuma. Hospitalero avasi kaikki ikkunat, jotta saatiin läpiveto. Yöllä ilma viileni huomattavasti.
Viimeinen yhteinen vaelluspäivämme valkeni sumuisena ja tihkusateisena. Lämpötila oli tipahtanut +18 C. Lähdin taas kävelemään enben kanadalaisia. Sovimme, että odotan heitä Bilbaon laitamilla olevalla piknikpaikalla, jos he eivät saavuta minua aiemmin. Odotuksestani tuli melko pitkä, sillä kanadalaiset olivat kävelleet harhaan. Koitin pitää itseni lämpimänä liikkumalla, mutta lopulta minun oli annettava periksi. Puin hupparini ja kiinnitin vaellushousujeni lahkeet paikalleen. Tuntui vähän hassulta, että palelin normaalissa Suomen kesäpäivän lämpötilassa. Saavuimme Bilbaoon. Emme olleet löytäneet kohtuuhintaista majoitusta, joten meillä ei ollut majoituspaikkaa tiedossa. Turistitoimistosta emme saaneet muuta apua kuin listan eri majoitusvaihtoehdoista. Lopulta päädyimme hotelliin kolmen hengen huoneeseen.
Vietimme mukavan viikonlopun Bilbaossa. Maanantaina saatoimme kanadalaisen nuorenmiehen jatkamaan caminoaan ja me naiset suuntasimme lentokentälle.
Muutama päivä matkan jälkeen tuntuu jo, että vaellus kannatti tehdä. Baskimaa on uskomattoman kaunis. Jotta olisin todella nauttinut vaelluksesta, minun olisi pitänyt olla paremmassa kunnossa. Helle toki lisäsi vaikeuskerrointa, mutta en usko että sateella olisi ollut yhtään helpompaa. Jos on aikaa, niin sovelluksissa ehdotettuja päivämatkoja kannattaa jakaa. Hintataso on Baskimaalla aika korkea etenkin rantakaupungeissa. Majoitus kannattaa varata etukäteen ainakin viikonlopuiksi silloin, kun ei ole mahdollisuutta majoittua albergueen.
