Aamupala oli saatavilla 8 lähtien. Ehdimme pakata kaiken valmiiksi ennen aamupalaa. Olimme ensimmäiset paikalla. Tällä kertaa kahvi tuli automaatista. Se oli melko laihaa, joten kävin lisäämässä yhden espresson maitokahvini sekaan.
Ennen lähtöämme paikalle tuli kaksi ranskalaista naista, jotka olivat yöpyneet kanssamme samassa paikassa Saint-Palais:ssa. Näimme heidät jo illallisella, mutta silloin vain tervehdimme. Nyt juttelimme hieman. He olivat myös tulleet bussilla Ostabatiin ja kävelleet sieltä. Hekin olivat päättämässä vaelluksensa Saint-Jean-Pied-de-Portiin.
Maksoimme laskumme ja saimme vie leimat passeihin. Sitten olimme valmiita viimeiselle vajaan neljän kilometrin päätösetapille.
Lähes koko matkalle riitti asutusta. Kylät olivat hiljalleen kasvaneet kiinni toisiinsa. Taivaalla näkyi edelleen tummia pilviä, mutta luotimme siihen, että pääsemme kuivina perille.
Juttelimme, miltä meistä tuntui, kun vaellus oli tulossa päätökseensä. Sanoin, että minusta on outoa, etten tunne samanlaista haikeutta kuin yleensä vaelluksen päättyessä. Olin ehkä jopa helpottunut, että oli kotiinlähdön aika. Olimme molemmat sitä mieltä, että reitti oli meille liian ruuhkainen ja että jatkossa haluaisimme kulkea rauhallisempia reittejä ja lyhyempiä päivämatkoja. Emmehän enää tästä nuorru.
Havahduimme keskustelustamme siihen, että olimme jälleen onnistuneet kulkemaan harhaan. Nyt ei tarvinnut palata kuin reilu sata metriä ja olimme taas reitillä.
Vaikka kuljimme rauhallista tahtia, nousu Saint-Jean-Pied-de-Portiin nosti minulle hien pintaan. Otimme pakolliset saapumiskuvat kaupungin portilla. Sitten menimme pyhiinvaeltajien toimistoon hakemaan viimeiset leimat passeihin. Koska toimistossa ei ollut ruuhkaa, juttelimme hetken vapaaehtoisten kanssa.
Kävelimme mäen alas ja menimme kirkkoon. Siellä oli muutama nainen laittamassa uusia kukkia maljakoihin. Tuntui hyvältä hiljentyä hetkeksi.
Nyt meillä ei ollut muuta tekemistä kuin kuluttaa aikaa. Adriennen juna oli lähdössä 12.30 ja minun bussini reilua tuntia myöhemmin. Menimme istumaan yhteen kahvilaan. Adrienne oli kuluneen 20 päivän aikana yrittänyt monta kertaa saada tuorepuristettua appelsiinimehua. Nyt Adrienne vihdoin onnistui. Minä pysyttelin oranginassa. Ajattelin, että jään kaipaamaan sitä kaikkein eniten tältä matkalta.
Istuimme aikamme ja lopulta minä halusin päästä liikkeelle, koska edessä olisi useampi pitkä istumisrupeama. Sanoin, että voin saattaa Adriennea vähän matkaa asemalle päin.
Kaupunkia halkovan joen toisella puolen oli menossa jonkinlainen mielenilmaus. Emme ymmärtäneet, mistä siinä oli kyse, mutta pieni joukko ihmisiä oli katkaissut kadun banderolleillaan. Autot kiersivät kohdan rauhallisesti parkkialueiden kautta.
Kiipesimme mäen ylös. Kun saavuimme kadunkulmaan, josta Adrienne kääntyisi, halasimme hyvästeiksi ja toivotimme turvallista kotimatkaa.
Yhteinen vaelluksemme oli ohi. Ehkä syksyllä 2025 Kerry way:lla Irlannissa tavataan taas.
Päivämatka oli 3.9 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti