In the morning it was time to say goobye to Marion. She had bought a postcard and she asked us to write something for her on it. I told her to concider taking a bus or a taxi to Navarrenx in order to give total rest to her legs. I don't know why it is so hard for us to admit that we need rest and use trasportation instead of walking. In Marion's case: she is walking two months and 1500 km from Le Puy to Santiago. Does it really change the value of her walk if she went 14 km by bus? I know that the decision would have been difficult for me, too and in the end I would have walked anyway.
Kun olimme lähdössä alkoi tihuuttaa. Ei muuta kuin sadesuojus repun päälle ja menoksi. Vettä pitää tulla oikein kunnolla ennen, kuin laitan sadetakin päälle. Takkini on vuoriton ja paljaita käsivarsia vasten se tuntuu vähän epämiellyttävältä. Aloitimme rauhallisesti. Valittelin, että jaloissani ei ollut lainkaan voimaa.
Nyt kun olimme kolmistaan, Charles, Simone ja minä, piti puhua ranskaa. Charles osaa vain jokusen sanan englantia. Oma ranskan sanavarastoni on hyvin rajallinen. Sain tosissaan harjoitella, kuinka selitän jonkun asian, jolle en tiedä varsinaista sanaa. Välillä turvauduin Simonen apuun kysymällä häneltä englanniksi sanoja.
Alkumatkasta reitillä oli pari isompaa mäkeä. Vähän ennen ensimmäisen mäen päälle saapumista oli vähän erikoisempi levähdyspaikka. Puiden siimekseen oli tuotu vanha sohva ja nojatuoli. Yhden puun oksaan oli ripustettu keinu. Siellä täällä oli pieniä liitutauluja, joihin oli kirjoitettu mietelauseita. Yhteen tauluun oli myös kuvattu reitti Navarrenxiin. Emme olleet vielä tauon tarpeessa, joten katseltuamme hetken ympärillemme jatkoimme matkaa.
Navarrenx on pieni linnoitettu kaupunki. Löysimme pääkadun varrelta ruokakaupan. Olimme varanneet majoituksen aamupalalla. Kylässä ei olisi ravintolaa, joten joutuisimme valmistamaan ruokamme. Myöskään kauppaa ei olisi Navarrenx:n jälkeen. Niinpä meidän oli syytä ostaa kaikki tarvittava. Päädyimme pasta-aineksiin. Seuraavaksi piti löytää leipomo. Se löytyi vähän edempää. Ostimme leipää illaksi, täytetyt patongit lounaaksi sekä herkkuja toiselle aamiaiselle. Baaria tai kahvilaa emme enää onnistuneet löytämään. Aukiolla oli hotellin ravintolan terassi. Charles ehdotti, että jäämme siihen. Minä vähän epäröin, kun ajattelin, ettei siinä sopisi syödä omia eväitä. Asetuimme kuitenkin terassille. Charles sanoi menevänsä hakemaan juomat sisältä. Hetken kuluttua hän palasi tarjottimen kanssa. Vähän nolona otin leivonnaisestani suupalan kerrallaan pussista. Charles ja Simone sen sijaan söivät ihan normaalisti. Mietin miksi välitän siitä, mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat minusta paikassa, jonne en todennäköisesti palaa koskaan. Nyt tätä kirjoittaessani ajattelen, että kyse on pyhiinvaeltajan 'vastuusta'. Keskustelimme siitä saksalaisen Birgit:n kanssa. Olimme samaa mieltä siitä, että meidän tulee käyttäytyä niin, että paikallisten mielestä pyhiinvaeltajat ovat tervetulleita.
Taivas kirkastui iltapäivällä. Vaikka opaskirjan reittiprofiilin mukaan olisi pitänyt olla melko tasaista, mäkiä riitti. Yhdessä pitkässä mäessä pistin taas kädet töihin. Sauvoilla saa yllättävän paljon kevennettyä askelta ja lisättyä vauhtia. Simone ja Charles jäivät kapuamaan omaa tahtiaan. Mäen päällä oli oli piknik-pöytiä katoksessa. Katoksen alla oli jo kaksi naista ja mies. He olivat ranskalaisia. Simone ja Charles saapuivat lähes peräkkäin. Oli helpottavaa, kun Charles hoiti keskustelun toisten ranskalaisten kanssa. Ranskalaiset olivat menossa vähän meitä pidemmälle.
Kun olimme syöneet yritimme löytää roskista. Sitten huomasin katoksessa lapun, jonka mukaan kilometrin päässä olisi roska-astia. Me keräsimme roskat mukaan ja jatkoimme matkaa. Roskista ei näkynyt. Vitsailimme lapun kirjoittaneen kilometrin pituudesta. Kun olimme kävelleet reilut kaksi kilometriä, oli oikealla puolella iso piknik-alue. Sielläkään ei ollut roska-astioita. Totesin, ettei lapussa otettu kantaa, missä suunnassa roskis on.
Ihmettelimme ilmoitettuja välimatkoja uudelleen, kun aloimme lähestyä kylää, jossa majapaikkamme on. Reittiä oli ilmeisesti muutettu turvallisemmaksi välimatkojen mittauksen jälkeen. Kun Lichos näkyi jo etuvasemmalla, reitti kääntyi oikealle. Viitassa ilmoitettu matka lähes triplaantui, kun ensin kuljimme 'väärään' suuntaan lähes Charren kylään, alitimme vilkkaan maantien ja sitten palasimme pellon reunaa pitkin takaisin päin. Viimeisten kilometrien tuska kasvoi, kun majapaikka oli kylän reunamilla.
Meidät otti vastaan vanhempi rouva. Heidän omakotitalonsa yläkerta oli muutettu majoitustilaksi. Sängyt olivat isossa huoneessa, jota oli pyritty jakamaan osiin verhoilla. Meillä oli ruhtinaallisesti tilaa, kun muita asukkaita ei ollut. Meillä oli myös mukava katettu terassi. Saimme pyykit pesukoneeseen, joten pääsimme rentoutumaan heti suihkun jälkeen. Simone vetäytyi päiväunille ja minä nautin Charles:n kanssa jääkaapista löytyneistä oluista.
Charles on varsinainen ikiliikkuja. Välillä minusta tuntuu, ettei hän osaa rentoutua kunnolla. Sillä välin kun käväisin sisällä, hän oli jo ehtinyt alas pihalle ruohonleikkurin taakse. Piha oli suuri ja mies hikinen urakan jälkeen. Talon rouva kantoi isolla pesuvadilla lisää olutta kiitokseksi. Myöhemmin hän toi vielä viinipullon illallista varten.
En tiedä, mistä Charles:lle tuli mieleen kysyä meille tuntemattomasta kasvista, jota olimme nähneet pelloilla. Charles näytti ottamassa valokuvaa rouvalle ja tämä pyysi meitä seuraamaan. Menimme tien toisella puolella olevan pellon laitaan. Siellä kasvoi samaa kasvia ja saimme kuulla sen olevan soijaa. Sitten rouva ja Charles aloittivat keskustelun, josta ymmärsin sen verran, että se koski geenimuunneltua viljelyä. Laitoin myöhemmin illalla viestiä Marion:lle ja kysyin, kuinka hän jakseli. Vastauksessaan hän kertoi selvittäneensä tuntemattoman kasvin salaisuuden. Tuntui hassulta; vaikka emme olleet yhdessä, teimme edelleen samoja juttuja.
Ilta kului rattoisasti. Kokkailumme onnistui hyvin, mutta ruokaa oli turhan paljon. Charles uhrautui lopulta tyhjentämään kattilan, kun olin uhannut tuoda loput aamiaispöytään. Pääsin kuin koira veräjästä tiskauksesta, kun tyttäreni soitti. Simone ja Charles hoitivat homman puhelun aikana. Palasin heidän seuraansa terassille siistin pöydän ääreen. Olimme puhuneet koko päivän lähes pelkästään ranskaa. Huomasin sen käyneen voimille, kun pöytään palatessani puhuin heille suomea. En edes tajunnut heti, miksi he tuijottivat minua niin kummastuneen näköisinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti