The lady from our gite told us about two shortcuts. Using them we should save approx. 3 km. First one was before Aroue-Ithorots-Olhaiby. She told us to keep on walking along the road. The second one would help us to avoid the biggest ascent, too.
We walked in silence. I could hear Charles sighing every now and then. He had told that he would have wanted to walk further. He started this year from Moissac and was going to return from Roncesvalles. He and Simone had compared their stages between Geneve and Le Puy. Charles had said that he would walk all the way from Geneve to Santiago next year when he has retired.
Tapasimme toisen edellisenä päivänä piknik-alueella kohtaamistamme naisista. Olin kuvitellut, että he kaikki kolme vaelsivat yhdessä, mutta he olivat yöpyneet eri paikoissa. Hän jäi pian taaksemme ja jatkoimme taas puhumatta keskenämme. Hiljaisuus keskeytyi, kun piti päättää, poikkeammeko reitiltä viereiseen kylään katsomaan oppaassa kauniiksi kehuttuä kappelia. Viitan mukaan kappelille oli vain parin sadan metrin matka. Kappeli ei kuitenkaan näkynyt risteykseen emmekä enää oikein luottaneet ilmoitettuihin etäisyyksiin. Päätimme kuitenkin poiketa kappelilla. Se tuli näkyviin heti ensimmäisten talojen takaa. Harmiksemme kappeli oli kiinni. Ovessa oli pieni aukko, josta pystyi tirkistämään sisään. Sisällä näytti yllättävän koristeelliselta, sillä ulkoa päin kappeli oli aika vaatimaton.
Kuten usein niin nytkin kappelin edessä oli penkki. Jäimme siihen pitämään taukoa, koska baarista ei ollut mitään toivoa. Kyselimme Simonen kanssa Ranskan kansallispäivän vietosta. Charles sanoi, että iltapäivällä kaupat olisivat kiinni. Myöskin rekkaliikenne olisi kielletty, eikä pelloilla pitäisi olla traktoreita tai muita työkoneita. Ohjelma vaihtelee paikkakunnittain, mutta yleensä joka paikassa on illalla ilotulitus. Nyt olimme Baskimaalla, joten päivä voisi olla erilainen. Kun jatkoimme matkaa, ei mennytkään kovin kauaa, kun näimme jo ensimmäisen traktorin pellolla.
Maasto oli vaihtelevaa, mutta mitään isoja mäkiä ei reitillä ollut. Toinen oikotie Uhart-Mixen kautta oli hyvin merkitty. Kylässä on gite de l'Escargot ja giteen ohjasi etanaopasteet. Opasteista sanottiin, että giten pihalla saisi syödä myös omia eväitä. Suuntasimme sinne. Yhden pöydän ääressä oli kaksi ranskalaista naista, jotka olivat yöpyneet muutaman kerran samoissa paikoissa Simonen ja minun kanssa. Heidän kanssaan pöydässä istui giten omistaja. Hän piirsi naisista kuvaa. Minusta naiset olivat tunnistettavissa piirustuksista.
Me huomasimme seinällä ruokalistan. Keittiö oli juuri auennut. Vaikka meillä oli eväät, päädyimme tilaamaan munakkaat. Omistaja meni sisälle touhuamaan tilauksemme kanssa. Ranskalaiset naiset käyttivät tilaisuuden hyväksi ja jatkoivat matkaa. Munakkaat olivat reilun kokoiset ja minä tulin ihan täyteen. Charles rupesi kuitenkin puhumaan jälkiruoasta. Lopulta päädyimme Simonen kanssa ottamaan puoliksi tarte de basquen. Se on paikallinen erikoisuus, jossa oli mantelikreemiä pohjan ja kannen välissä. Minä sain vihdoin myös päivän toisen kahvin.
Charles on kaikin puolin herrasmies. Hänen mielestään hänen kuului seurueen ainoana miehenä huolehtia laskuista. Tämä oli ainoa asia, josta meille syntyi kinaa. Simonen ja minun oli hyvin vaikea hyväksyä tilannetta. Olimme tähän mennessä onnistuneet kumpikin hoitamaan laskun kertaalleen. Nyt ajattelin maksaa laskumme samalla kun käyn vessassa. Charles ilmeisesti aavisti aikeeni ja seurasi perässäni. En jaksanut taas kinastella, vaan annoin hänen maksaa. Kun palasin pöytään, Simone yritti tyrkyttää omaa osuuttaan Charles:lle. Eihän siitä tullut mitään.
Giteltä reitti lähti ylämäkeen. En tiedä kuvittelinko vain, mutta minusta jouduimme usein kiipeämään täydellä vatsalla. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun mielikuvani reitistä oli väärä. Kun edellisen majapaikan rouva oli sanonut, että vältämme etapin rankimman nousun, kuvittelin oikotiemme olevan tasamaata. Sitä se ei suinkaan ollut, vaan saimme kavuta oikein tosissaan. Aina välillä pääsimme sentään näkemään Pyreneet ikään kuin vaivan palkaksi.
Reitti oli kulkenut jälleen enimmäkseen teillä. Kun Ostabat jo näkyi edessämme, reitti poikkesi yllättäen tieltä kiviselle polulle pusikkoon. Minusta tietä pitkin olisi ollut lyhyempi matka kylään. Lisäksi menetimme näköalat. Kun marisin polusta, Charles sanoi sen varmaan olevan turvallisin vaihtoehto. Tuhahdin, koska emme olleet nähneet yhtään autoa ainakaan tuntiin. Polulla sen sijaan nilkat olivat koko ajan vaarassa. Charles muistutti kansallispäivästä ja sanoi siksi liikenteen olevan olematonta.
Polku laskeutui rinnettä alas. Niinpä meillä oli melko jyrkkä nousu kylään. Kun kiipesin mäkeä, tunsin terävän kivun vasemmassa jalassani. Kipu oli tuttu ensimmäiseltä Caminoltani. Kuvasin silloin kipua jalkapöydän läpi työntyväksi naulaksi. Kuten silloin jalka ei sietänyt nytkään astumista. Kevensin askelta mahdollisimman paljon tukeutumalla sauvoihin. Selvisin penkille istumaan. Mielessäni pyöri vain ajatus siitä, ettei matkani voi katketa juuri ennen Pyreneitä. Majapaikkaamme oli vielä kilometrin verran matkaa. Sanoin Simonelle ja Charles:lle tulevani hissukseen perässä. He varmistivat useaan otteeseen, että pystyn kävelemään. Välillä kyyneleet pyrkivät silmiin. En ole varma, oliko syynä kipu vai pettymys vaivan ilmaantumisesta.
Giten aukeamiseen oli aikaa pari tuntia. Talon pitkällä sivulla oli kalustettu terassi. Asetuin sinne ja sain jalan koholle. Se oli jonkun verran turvoksissa. Väkeä alkoi kerääntyä terassille. Tapasimme useamman ranskalaisen vaeltajan, joita emme olleet nähneet Aire-sur-l'Adour:n jälkeen. Uusiakin kasvoja oli joukossa.
Giten pihalla oli uima-allas. Suunnittelin istuvani altaan reunalla ja uittavani jalkoja vedessä. Se ei onnistunut, koska altaan ympärys oli aivan märkä. Uimapuvusta olin luopunut turhana painona jo Trier:ssä. Nyt se vähän harmitti. Ranskassa uima-allas löytyy yllättävän monesta majapaikasta. Aiemmin sää oli aina niin huono, etten ehtinyt harmitella uimapuvusta luopumista. Vetäydyin sängylle lepäämään ja nostin jalat ylös seinää vasten.
Illallinen oli katettu kahteen pöytään. Meitä oli peräti 16. Kaikki muut paitsi Simone ja minä olivat ranskalaisia. Meidän pöydässä oli kolme meille uutta vaeltajaa. Piti taas käydä vakiokeskustelu, mistä oli aloittanut ja mihin asti aikoo kävellä. Huomasin sanovani, että kävelen Pamplonaan asti. Ilmeisesti alitajuntani oli tehnyt työtä asian tiimoilta, vaikka omasta mielestäni en ollut sitä nyt pohtinut.
Keskustelu päättyi, kun giten isäntä valtasi estradin. Hänellä oli musta baskeri ja t-paidassa baskitunnuksia. Hän esitti meille baskien lauluja ja joihinkin lauluihin piti osallistua. Isäntä ensin lauloi yhden värssyn ja muut yrittivät toistaa värssyn perässä. Ranskaksi laulettiin joku minulle tuntematon laulu. Sen aikana porukka nousi seisomaan ja muodosti piirin pöydän ympärille. Jotkut kiipesivät seisomaan penkille. Pöydälle ei kukaan sentään noussut. Aterian päätteeksi laulettiin Ultreia. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sen tällä vaelluksella. Ilotulitusta ei ollut tiedossa, joten vetäydyin yöpuulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti