I woke up five minutes before the alarm went on. It was still dark outside. For the first time I felt excited about the day's walk. I was little bit worried about the heat but I was confident that I could cross the Pyrennees. The descend to Roncesvalles wouldn't follow the path, I had heard horror stories about. So the walk would now be easier.
We got a great breakfast though it was so early. Our host assured us that we would walk the stage in 7 hours. In that case we would arrive before the hottest hours. It was still dark when we started our walk. I wondered if I should have taken my headlight. Simone was sure that we would manage without it. The town centre was quiet and almost empty. We saw only two young boys in front of us. They stopped at the crossing where GR10 turns to the right. I saw them looking at their map when we went past them.
Pojat ilmeisesti luottivat, että me tiedämme, mihin pitää mennä. He lähtivät välittömästi peräämme. Olimme edellisenä päivänä käyneet katsomassa reitin alkupäätä. Tie lähtee reippaaseen nousuun heti keskustan jälkeen. Pysähdyimme Simonen kanssa ihailemaan maisemaa. Nouseva aurinko värjäsi jo taivasta. Huomasin, että vain toinen pojista oli pysynyt tahdissamme. Hänkin ihaili näkymää ja huokaisi sen olevan niin kaunis.
Kun jatkoimme matkaa, poika seurasi jälleen meitä. Toista kaveria ei edelleenkään näkynyt. Pysähdyin hetken päästä uudelleen ottamaan kuvia auringonnoususta. Kun poikakin pysähtyi jälleen, aloin jutella hänen kanssaan. Hän oli saksalainen ja hänen oli tarkoitus kävellä ystävänsä kanssa Santiagoon. He olivat ennen caminolle lähtöä tehneet yhden harjoitusvaelluksen. Silloin he olivat huomanneet kävelevänsä erilaisella nopeudella. He olivat sopineet, että molemmat kävelevät omaa tahtiaan ja he tapaavat aina ennalta sovitussa paikassa.
Poika käveli kanssamme koko päivän. Juttelimme paljon ja hän kertoi perheestään ja itsestään aika paljon. Jostain syystä emme kuitenkaan esittäytyneet. Veikkaan että pojat olivat 17-vuotiaita lukiolaisia. Tämä on yksi Caminon hienoja puolia. Tapaat eri-ikäisiä ihmisiä, eikä ole mitenkään kummallista, että tulet juttuun yhtä hyvin 17-vuotiaan kuin 70-vuotiaankin kanssa.
Ensimmäiset 8 km Orisson:iin olivat ehdottomasti päivän rankimmat. Kuljimme asfalttitietä pitkin ja lyhyitä tasaisia osuuksia lukuunottamatta tie nousi koko ajan reippaasti. Vaikka saimme ihailla auringonnousua, ehti kohdallemme osua sadekuurokin. Pysähdyimme laittamaan sadesuojukset reppujen päälle, mutta sadetakkeja emme ottaneet esille. Minä ainakin olin jo valmiiksi märkä hiestä.
Orisson:ssä pysähdyimme giten ravintolaan toiselle aamiaiselle. Emme pitäneet mitään kiirettä ja toinenkin saksalainen poika saapui paikalle. Vaikka olin kanssamme kävelleet pojan kanssa puhunut koko ajan englantia, vaihdoin nyt saksaan. Simone yritti vähän protestoida, kun en ollut suostunut puhumaan hänen kanssaan saksaa. Jatkoimme taas matkaa kolmisin toisen pojan jäädessä pitämään taukoa.
Olin kertonut pojalle vaelluksestani. Kun hän kertoi asuvansa Münster:ssä, kerroin pitäneeni siellä lepopäivän. Hän kysyi, koska olin ollut siellä. Kun vastasin, että joskus huhtikuussa, hänen kasvoilleen tuli jännä ilme. Luulen, että vasta silloin hänelle konkretisoitui, kuinka kauan olin vaeltanut. Kerroin hänelle, että olin Münster:ssä ihmetellyt polkupyörien paljoutta. En ollut vain kuvitellut niitä olevan paljon. Poika nimittäin kertoi, että kaupungissa on eniten polkupyöriä per asukas Euroopassa.
Maisemat olivat hienoja ja otin paljon kuvia. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, että reitti kulki melkein koko matkan tietä pitkin. Jostain minulle oli syntynyt mielikuva, että reitti kulkisi poluilla ja että reitiltä voisi jopa eksyä. Kesäkaudella pitäisi tulla todella sankka sumu ennen, kuin eksyminen olisi mahdollista.
Matkan varrella reitille ilmestyi koko ajan lisää vaeltajia. Meidän ohitsemme meni nuoria ilman reppuja. Osalla heistä oli partiohuivi kaulassa. Olin vähän yllättynyt, kun näin heitä myöhemmin Roncesvalles:ssa alberguessa. Kuvittelin heidän olevan päiväretkellä. Edellämme kulkeneet vaeltajat olivat todennäköisesti yöpyneet Orisson:ssa. Emme nimittäin nähneet muita vaeltajia ennen taukoamme. Sitäpaitsi he kävelivät huomattavasti meitä hitaammin. Heidän olisi pitänyt lähteä SJPP:sta kahden kolmen aikaan yöllä, jotta olisivat ehtineet niinkin pitkälle ennen kuin saavutimme heidät.
Päivän mittaan tuuli yltyi kovaksi. Hattu ei meinannut pysyä päässä. Vaikka tuuli ei ollut varsinaisesti kylmä, jouduin välillä kääntämään hatun lierin korvan suojaksi. Simone valittikin illalla, että hänen korvansa särki. Tuulen hyvä puoli oli, ettei kuumuus tuntunut.
Tuulensuojaisia paikkoja ei juuri ollut tarjolla. Huonon sään armoille joutuvia varten oli rakennettu pieni kivinen mökki suojaksi. Sen yhdeltä seinustalla löytyi tuulensuojaa. Istuimme siihen lounastauolle. Eväät maistuivat ja mieli lepäsi upeassa maisemassa. En tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi, vaikka olimme nousseet jo noin tuhat metriä. Olin riisunut kengät tauon ajaksi. Kun rupesin laittamaan niitä takaisin jalkaan, satuin vilkaisemaan kenkien pohjia. Vasemman jalan kengän pohjassa oli jo näkyvissä keltaisia pisteitä. Pisteet kertoivat, että pohja pitäisi uusia. Sain lisäsyyn lopettaa vaelluksen Pamplonaan.
Pidimme vielä yhden tauon ennen laskeutumista. Simone ja poika arvuuttelivat, oliko alhaalla näkyvä kylä Roncesvalles. Minusta se oli liian iso. Luostari tulikin näkyviin vasta, kun olimme laskeutuneet jonkin matkaa. En osaa oikein kuvata, miltä minusta tuntui, kun erotin rakennukset. Se ei ollut samanlaista kuin Le Puy:iin saapuessa. Siinä oli jonkinlaista jälleennäkemisen riemua ja toisaalta oli vähän tyhjä "tässäkö tämä nyt oli" -olo.
Roncesvalles:n albergue on valtava. Majoitustiloja on kolmessa kerroksessa yli kolmesataa paikkaa. Olin Facebook:ssä nähnyt keväällä tiedotteen, että paikkoja on käytettävissä vain 183. Kun ihmettelin paikkojen vähentymistä SJPP:n majapaikan isännälle, hän kertoi, että alberguessa on ollut ludeongelmia. Kun aloitin ensimmäisen caminoni Roncesvalles:sta kesällä 2014, majoituin ylimpään kerrokseen. Se oli selvästi uusin tila, eikä sinne mahtunut vinon katon vuoksi kerrossänkyjä. Olin kuullut, että ensimmäisessä kerroksessa olisi kerrossängyt, joissa on kolme sänkyä päällekkäin. En siis ilahtunut, kun näin, että majoituimme ensimmäiseen kerrokseen. Oli helpotus, kun näin että sielläkin oli tehty remontti ja nyt siellä oli normaalit kerrossängyt. Minulle oli annettu yläpeti, mutta Simone tarjoutui vaihtamaan paikkaa kanssani.
Olimme ostaneet ruokaliput majoittumisen yhteydessä. Lipussa luki ravintola, jossa ruoka oli tarjolla. Menimme paikalle vähän ennen seitsemää. Näin Simonen ilmeestä, että häntä harmitti paikalle tullut neljän saksalaisen naisen porukka. He kailottivat makuusalissa kovaan ääneen. Minua heidän puheensa ei häirinnyt. Se oli pelkkää taustamelua. Koska keskustelu käytiin Simonen äidinkielellä, hän kuuli naisten jutut, vaikkei varsinaisesti kuunnellut. Hänen mielestään naiset olivat typeriä. Tietysti meidät ohjattiin istumaan samaan pöytään. Lisäksi pöytään tuli saksalainen mies ja kaksi ranskalaista miestä. Minä keskityin keskustelemaan ranskalaisten kanssa. Simone osallistui saksankieliseen keskusteluun. Ruoka ei ollut hääviä, mutta nälkä sentään lähti. Ehdotin Simonelle, että menisimme messuun. Sen varjolla poistuimme pöydästä heti syötyämme jälkiruoan.
Roncesvalles:n kirkko on mielestäni kaunis. Kävin siellä jo iltapäivällä, jolloin paikalla ei ollut kuin yksi vaeltaja. Illan messussa penkit sen sijaan täyttyivät. Vaeltajien lisäksi paikalla oli myös muutamia paikallisia. Minulla oli muistikuva, että edellisellä kerralla messu olisi ollut latinaksi. Nyt se pidettiin espanjaksi ja ymmärsin jopa osan. Messun lopussa oli pyhiinvaeltajien siunaus. Sitä varten meidät kutsuttiin eteen. En hoksannut laskea, kuinka monesta eri maasta vaeltajia oli, kun maat lueteltiin. Lista tuntui kuitenkin sen verran pitkältä, että arvioin maita olleen yli kaksikymmentä. Messun jälkeen saimme vielä palata paikoillemme, sillä vuorossa oli keskiaikaista musiikkia. Se kruunasi hienon päivän.
Ilta päättyi kuitenkin vähän ikävämmissä merkeissä. Kanssamme kävellyt poika ja hänen ystävänsä olivat SJPP:ssa ostaneet puiset pyhiinvaeltajan sauvat. Nyt molempien sauvat olivat kadonneet. Pojat kiersivät makuusalissa, mutta sauvoja ei näkynyt. Kun he kävivät puhumassa henkilökunnalle, he olivat saaneet albergueen jätetyistä sauvoista toiset tilalle. Poikia asia luonnollisesti harmitti. Mietin, onko Camino muuttunut jo liikaa sen suosion kasvaessa. Olin vaellukseni aikana lukenut muistakin lieveilmiöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti