In the morning we searched thoroughly if we had bedbug bites. Result was 0. Marion told that when she had to go to toilet at 3 am she had checked her bed with a torch. We had our self-service breakfast and started our walk.
First four kilometers we walked between fields and it was flat. Then we had our first ascent. It was quite long and steep. Marion had difficulties to keep up with us. Charles slowed down to keep her company. They caught us again when we had a break. After the break Simone and I tried to walk slowly and we all arrived together to Arthes-de-Bearn. (I can't understand why the names of villages and towns have to be so long and difficult.)
We saw a bar but went on to find a bakery. The bakery and supermarket were beside each other. I was hungry, so I bought a quiche and a jesuite. This time also Marion bought something to eat for second breakfast. Then we went back to the bar. I had a cafe au lait and it was so good with my pastry. When we had finished, Marion said that she really likes our second breakfast and she would start to have them every day.
Aamu oli jälleen sumuinen ja kostea. Tuli ihan mieleen Galician aamut ensimmäiseltä Caminoltani. Vaikka ei varsinaisesti sada, niin silti vaatteet kostuvat. Galiciassa taivas kirkastui yleensä vähän ennen puoltapäivää. Viime päivinä ei kirkasta taivasta ollut juuri näkynyt. Niinpä kun olimme lähdössä laskeutumaan yhtä mäkeä ja Marion sanoi, että nyt Pyreneiden näkyvät, olin ensin sitä mieltä, että hän kuvittelee. Kun tarkasti katsoi, niin kyllä horisontissa saattoi erottaa jotain harmaata vuoriston tapaista. Jos minä en tahtonut uskoa vuorien näkyvän, niin Simone puolestaan oli pettynyt. Hänestä ne näyttivät mitättömän pieniltä.
Pidimme lounastauon kylässä, jossa Marion oli aikonut yöpyä. Kylä vaikutti niin kuolleelta, että hän oli tyytyväinen, kun päätti tulla samaan paikkaan kanssamme. Olen useammassa paikassa matkan varrella nähnyt puutarhoissa erilaisia kukkaruukuista tehtyjä hahmoja. Nyt piknik paikkamme vieressä oli istumassa kaksi naista ja yksi mies. Kyllä ruukkuhahmot ovat minusta hauskempia kuin puutarhatontut. En silti usko, että rupean virittelemään vastaavia omaan puutarhaani.
Matka jatkui jälleen peltojen keskellä. Marion ihmetteli, mitä kaikella maissilla oikein tehdään. Hänen mukaansa ranskalaiset eivät juurikaan syö maissia. Kun sanoin, että minusta grillatut maissin tähkät valkosipulivoin kanssa ovat tosi hyviä, hän sanoi ennakkoluulottomasti kokeilevansa niitä kotona. Sitten ihmettelimme yhdessä peltoja, joilla kasvoi sitä kasvia, jota Simone ja minä olimme jo aiemmin pohtineet. Kukaan meistä ei keksinyt, mitä ne voisivat olla.
Charles ja Marion jäivät meistä jälleen jälkeen. Oletimme heidän saavan meidät kiinni taas tauolla. Pidimme kaksi taukoa iltapäivän aikana, mutta heitä ei näkynyt. Lopulta päätimme kävellä perille kaksin. Charles ja Marion saapuivat giteen melkein tunnin meidän jälkeen. Marionin jalat olivat menneet niin huonoon kuntoon, että hän oli hädin tuskin selvinnyt alamäistä. Hän itse epäili, että hänellä olisi tendinitis.
Illallista odotellessa keskustelimme seuraavasta päivästä. Marion ilmoitti, että hän kävelisi yksin hiljalleen 14 km päässä olevaan kaupunkiin. Charles kysyi, vieläkö huolisimme hänet seuraamme. Kerroimme, että aioimme kävellä taas samanlaisen matkan ja että kylässä olisi vain yksi gite. Charles oli ilman muuta tervetullut mukaan. Varasimme meille paikat giteen.
Kunnallista giteä hoiti nuori pariskunta, jolla oli ihan pieni vauva. Samassa rakennuksessa oli ravintola, jota pariskunnan mies pyörittää. Hän puhui paljon ja nopeasti. Melkein koko illallisen ajan hän seisoi pöytämme ääressä ja puhui. Sen mitä ymmärsin oli valitusta. Hän valitti kustannuksista ja puolihoidon hinnasta. Hän valitti, että vaeltajat käyttävät liikaa vessapaperia ja että he varastavat aamiaiselta hillopurkkeja jne. Tuntui aika ihmeellisestä, että joku viitsisi kantaa mukanaan lasisia hillopurkkeja. Oli helpottavaa siirtyä giten puolelle, kun illallinen päättyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti