I was the first one to wake up. I went downstairs and prepared the breakfast. Michel didn't wake up before we left though we didn't leave that early. The stage was only 20 km. It was Sunday and we wanted to go to a supermarket in Aire-sur-l'Adour. It meant that we had to arrive at noon. On Sundays shops are normally open only in the morning.
Lanne-Soubiran wasn't a typical French village. Normally there are always at least few houses around the church. Here all the houses were far from each other. By the church there was only the presbytere. As we walked past it we noticed that there was an other gite.
Suddenly a dog run from presbytere's garden. It seemed to be friendly. The dog checked us both and obviously we were accepted as it started to follow us. First we thought that it will return when we get out of the village. The dog took the lead but we noticed that it didn't know the trail. When we came to a crossing it stopped and waited to see which way we were going. Then it ran again ahead of us. We discussed what to do as the dig had no intention to return and it didn't have a collar. We decided to ask in the next village if they recognise the dog.
Saavuimme kylään. Siellä oli hyvin hiljaista. Kylässä oli kirkon vieressä jonkinlainen monitoimitalo. Löysimme sieltä vessan. Kun suljimme aulaan vievän lasioven koiran kuonon edestä, se asettui makaamaan oven eteen. Menimme seuraavaksi katsomaan olisiko kirkko auki. Koira seurasi meitä. Se olisi tullut perässämme sisälle, mutta kun komensin sen maahan, se jäi taas kiltisti odottamaan.
Vähän matkan päässä oli avoin kahvila. Kahvilan pitäjä oli nuori mies. Selitin hänelle, mistä koira oli lähtenyt seuraamaan meitä ja kysyin tunsiko hän koiran. Hän ei tuntenut. Tilasimme crepes:t ja mietimme, mitä yrittäisimme seuraavaksi. Koira vahti meitä koko ajan ovensuussa. Kun ohi kulki ryhmä päivävaeltajia, koira lähti heidän peräänsä, mutta palasi hetken kuluttua. Simone soitti edellisen illan giten pitäjälle. Hänkään ei tuntenut koiraa ja sanoi, ettei pappilassa ole koiraa. Emme tienneet enää mitä muuta voisimme tehdä.
Kun lähdimme liikkeelle koira seurasi jälleen. Siitä näki, että se oli janoinen. Se yritti käydä etsimässä vettä ojista. Meillä ei ollut mitään astiaa, josta olisimme voineet tarjota sille vettä. Ilmeisesti koira sai kuitenkin juotua jonkun verran, koska se jaksoi juosta edellämme. Yhdessä risteyksessä se ei pysähtynytkään, vaan jatkoi suoraan eteenpäin. Me käännyimme vasemmalle ja ajattelimme, että ehkä koira nyt lähti omille teilleen. Ei kuitenkaan mennyt montaa minuuttia, kun se syöksyi taas sivulta eteemme.
Voi sanoa, että koira vei lähes kaiken huomiomme sinä päivänä. Olimme jo etukäteen huolissamme, kuinka se selviäisi kaupungissa. Jossain välissä ohitimme aamulla näkemämme päivävaeltajat. He kysyivät meiltä koirasta ja kerroimme, kuinka se oli seurannut meitä.
Ennen Aire-sur-l'Adouria oli pikkukaupunki, jossa oli alkamassa joku tapahtuma. Menin siellä puhumaan koirasta järjestyksestä vastaaville. Yksi nainen lupasi antaa koiralle syötävää, jotta voisimme sillä aikaa poistua. Me lähdimme reippaasti eteenpäin. Ehdimme parin korttelin päähän ennen kuin koira tuli taas luoksemme.
Seuraava haaste oli kaupassa käynti. Päädyimme käymään kaupassa yksitellen. Toinen jäi koiran ja reppujen kanssa ulos. Kaupan edessä oli toinenkin koira irrallaan. Sillä oli sentään kaulapanta. Se olisi ollut kovin kiinnostunut kanssamme kulkeneesta koirasta ja repuistamme. Minä pidin sen kuitenkin loitolla kävelysauvalla, sillä koiran suunpielistä roikkui ikävästi kuolaa, jota en halunnut reppuihin.
Kaupan jälkeen reitti kulki pääkatua pitkin. Vaikka oli sunnuntai, liikennettä oli aika paljon. Koira juoksenteli miten sattui tiellä ja jalkakäytävällä. Autot joutuivat jarruttamaan ja pysähtymään monta kertaa. Kuljettajat varmasti olettivat koiran olevan meidän ja manasivat, kun se ei ollut hihnassa.
Menimme lounaalle kaupungin toiseen avoinna olevaan ravintolaan. Halusin sisälle, jotta saisimme syödä rauhassa. Selitin tarjoilijalle koiran tarinan, sillä se seurasi meitä sisään. Tarjoilija sai hätistettyä koiran ulos, mutta se jäi odottamaan meitä terassille. Simone näki terassille ja hän kertoi, että koira sai rapsutuksia ja makupaloja toisilta asiakkailta. Michel saapui ravintolaan, kun olimme jo syöneet. Sanoimme hänelle, että menemme joenrantaan odottamaan, että gite aukeaa.
Koira tuli tietysti mukanamme. Kun istuimme penkille, se asettui makaamaan penkin alle. Vähän matkan päässä oli areenan näköinen rakennus. Yllytin Simonen käymään katsomassa, onko se härkätaisteluareena ja näkeekö sinne sisään. Kun Simone lähti, koira seurasi häntä. Areenan sisäpuolelle ei nähnyt, mutta Simone oli sitä mieltä, että se oli härkätaisteluita varten.
Michel liittyi seuraamme ja yhdessä menimme gitelle. Koira pyrki sinnekin sisään, mutta jäi oven eteen, kun komensin sen maahan. Kerroimme jälleen kerran tarinan, kuinka koira oli seurannut meitä. Giten pitäjät olivat erittäin mukavia ihmisiä. He antoivat koiralle vettä ja ruokaa. Sitten he alkoivat soitella eri paikkoihin. Kävi ilmi, että koira oli seurannut jo edellisenä päivänä kahta pyhiinvaeltajaa. He olivat yöpyneet pappilassa. Ilmeisesti koira oli jäänyt odottamaan heitä ja lähtenyt ensimmäisten vaeltajien matkaan. Joku myöhemmin giteen tullut vaeltaja osasi kertoa, että oli edellisenä päivänä nähnyt ilmoituksen pyhiinvaeltajia seuraavasta koirasta. Siinä oli ollut puhelinnumero yhteydenottoa varten. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä hän ei ollut ottanut numeroa muistiin.
Gitessä oli useampia makuusaleja kahdessa kerroksessa. Me majoituimme kuuden hengen huoneeseen. Myös Michel tuli samaan huoneeseen. Myöhemmin huone täyttyi, kun sinne saapuivat nuori ranskalainen nainen, Marion ja vanhempi mies, Charles. Olimme tavanneet heidät jo kertaalleen Moissac:ssä.
Viimeiseen sänkyyn tuli ranskalainen, meille uusi tuttavuus, Alain.
Kävin aina välillä vilkaisemassa ulos. Koira odotti uskollisesti kadun toisella puolella, jonne sille oli laitettu juoma- ja ruokakipot. Mietin josko se lähtee matkaamme jälleen aamulla. Illallisen jälkeen alkoi ukonilma. Katsoin taas ulos ja helpottuneena totesin, että koira oli hakeutunut jonnekin suojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti