Hiljaisia metsäteitä

It was a lovely day to walk. It was sunny enough but not too warm and the wind was gone. Today the trail began with a steep descent. I can't say it was any easier than to start the morning with climbing.

Most of the day I  was walking in woods. The highest point was near 700 m but all I could see were the trees around. Usually there are quite many benches on the way. Not today. I had my lunch sitting on logs.

Aamupalalla salissa oli vuorossa nuori tyttö. Hän oli jo ehtinyt kuulla vaelluksestani. Hän oli vähän järkyttyneen tuntuinen ajatuksesta, että joku oikeasti vapaaehtoisesti ryhtyy tällaiseen. Hänen ilmeensä kertoi hyvin mitä hän ajatteli, kun hän kysyi, eikö jalkojakin särje. Kun sitten vähän myöhemmin kuljin salin läpi reppu selässä, hän tuli vielä toivottamaan hyvää matkaa ja onnea. Se tuntui aidolta.

Tämän päivän taipaleella oli vain yksi kylä ja sekin jo hyvissä ajoin ennen puolimatkaa. Ormont:n kylä oli rinteessä. Olin jo kapuamassa rinnettä, kun kuulin ääniä takanani. Käännyin katsomaan ja lähemmäs kilometrin perässäni tuli eilinen mieskuusikko. Ajattelin, että he ottavat minut pian kiinni. He taisivat kuitenkin jäädä kylän ainoaan kuppilaan, sillä en nähnyt enkä kuullut heitä enää koko päivänä.

Kiivettävää riitti vielä kylän jälkeenkin. Pysähdyin rinteeseen tauolle. Ihmettelin kun pienessä metsikössä oli paljon erikokoisia kolmion muotoisia möhkäleitä. Opaskirjan mukaan siinä meni toisen maailmansodan Höckerlinie. Möhkäleet olivat esteitä panssarivaunuille. Vähän ylempänä tie ohitti bunkkerin. Siitä ei kyllä paljoa näkynyt. Myöhemmin päivällä ohitin amerikkalaisten tukikohdan kylmän sodan ajalta. Heidän entinen tutkatorninsa näkyi vielä, kun olin tullut ulos metsästä ja lähtenyt laskeutumaan kohti Gondenbrettiä.

Vaikka epäilin reittiprofiilin perusteella, että päivästä tulisi rankka, kävely sujui ihan leppoisasti viimeiseen laskuun asti. Joskus päivän viimeinen kilometri tuntuu vähintään kolmelta. Tänään kylään laskeuduttiin tietä pitkin noin 200m vajaan kahden kilometrin matkalla. Tien vieressä kasvoi puita ja pensaita, joten kylää ei juuri näkynyt. Reisiä poltteli ja jalkapohjia kuumotti. Jokaisen mutkan takaa löytyi aina uusi alamäki. Meinasin lopulta kävellä majapaikan ohi, kun olin niin helpottunut tasaiselle pääsystä.

Pohdin eilen, millainen mahtaa olla 15€ huone. Se on kuin olisi palannut 60-luvulle. Se on kuitenkin suurempi kuin eilinen huoneeni ja sängyssä on untuvatäkki. Onkohan tällaisen paikan pitäminen kallis harrastus? Ei tästä ainakaan tuntipalkoille pääse, kun huomioidaan huoneen siivous ja liinavaatteiden pesu. Niin ja hintaan sisältyy myös aamupala. No katsotaan aamulla, paljonko lopulta joudun maksamaan. Kun saavuin, rouva kysyi ensimmäiseksi, mitä haluan juoda. Hetken kuluttua hän toi Apfelschorleni kaveriksi valtavan kakkupalan. Huoneessa odotti litran kivennäisvesipullo. Kun kysyin mitä voisin syödä, hän kysyi mitä haluan. Mitään ruokalistaa ei ollut. Tilasin pastaa ja oluen. Kun sää oli kaunis menin terassille. Sain valtavan annoksen juustolla kuorrutettua spagetti bolognesea. Hetken kuluttua rouva ilmestyi taas ulos. Nyt hänellä oli mukanaan sämpylä, jonka välissä oli jauhelihapihvi. Seuraavaksi tuli banaani. Kun olin selvinnyt pastasta, hän saapui kahvin ja liköörin kanssa. "Hampurilaista" en pystynyt enää syömään. Käärin sen lautasliinaan ja otin mukaan. Eiköhän se säilyy huomiseen tuossa ikkunalaudalla.

Huomenna onkin pitkä päivä edessä. Reitti sahaa taas ylös ja alas. Waxweileriin on 30 km päässä. Matkalla on kaksi kaupunkia. Saa nähdä onko mikään paikka auki sunnuntaina.