Varsinaiselta reitiltä vaihtoehtoiselle

14.-16.5.2017 Toul - Autreville - Neufchateau

It looks like that here in  France wifi is not available everywhere. So this may continue so that I'm writing only couple of times per week.

On Sunday we started after a good breakfast. We walked with the two German ladies who stayed with us.
They had told that there is group of 17 German pilgrims walking same etappes as us. It didn't take long before we saw the group. They were really nice people. They were walking together the Way in stages. This is their third year.

Toul is not that big town but there is a huge cathedral. We visited it. There were people doing arrangemets for a Bach concert. As It was a mothers' day I lighted a candle for my mother.

Kun tulin kirkosta ulos, paikallinen nainen pysäytti minut. Hän kysyi olenko Suomesta. Hänen poikansa asuu Helsingissä ja rouva on tulossa Suomeen kesäkuussa. Hän on opiskellut suomea ahkerasti ja äänsi sanat tosi hyvin. Hän halusi kuvata minut sekä edestä että takaa, jolloin repussani oleva Suomen lippu tuli mukaan.

Kävimme,  Margarita,  Rita, Wim ja minä, illalla pizzalla. Jopa minun kiljuva nälkäni lähti, kun otin salaattiannoksen sekä pizzan. Päivällä syöminen jäi vähiin, enkä olisi millään jaksanut odottaa iltaa. Täällä ei oikein ole muuta vaihtoehtoa. Niin kuin Espanjassakin ravintolat sulkevat lounaan jälkeen ja avaavat vasta illallisaikaan.

Sovimme Wim:n kanssa iltapäivällä, että jatkamme Toul:sta vaihtoehtoista reittiä Langresiin asti. Reitti on lyhyempi kuin varsinainen reitti. Tämä mahdollistaa, että saavun Langresiin perjantaina ja ehdin käydä hakemassa tyttäreni lähettämän paketin postista. Paketissa on minulle vaelluskengät ja -sandaalit. Olen kävellyt Salomoni loppuun. Tänään testasin jaksanko vaeltaa polkujuoksukengillä. Se sujui hyvin ja Salomonit ovat nyt roskakorissa. Aamulla heitin jo pitkähihaisen t-paitani pois. Vaikka se oli villaa, se alkoi haista kahden päivän jälkeen pesusta. Mikään ei ole ikuista, kun yhtä ja samaa paitaa käyttää päivästä toiseen. Myös vaellushousuni alkavat olla tiensä päässä. Rapa on syönyt kankaan puhki lahkeensuusta. Yritän kuitenkin sinnitellä niiden kanssa vielä jokusen päivän.

Lähdimme maanantaina liikkeelle heti seitsemän jälkeen. Jätimme hyvästit saksalaisille rouville. He olivat kerrassaan ihastuttavia. Aamu oli melko viileä ja Moselilla oli sumua. Vaikka Wim on tosi hyvä lukemaan karttaa, meiltä meni oma aikansa selvittää, mistä reitti kulki. Aina silloin tällöin oli edelleen simpukkaopasteita, mutta niiden avulla ei pystynyt etenemään.

Kävelimme suurimman osan päivästä, kuten tänäänkin, pitäen pientä välimatkaa. Me molemmat kaipasimme hiljaisuutta ja omaa tilaa. Ehdin seitsemässä viikossa tottua olemaan yksin. Vaikka on ollut mahtavaa tavata muita vaeltajia, on jatkuva kielen vaihtaminen tosi raskasta.

Alun jälkeen reitti kulki roomalaista tietä pitkin. Jouduimme kävelemään pitkiä pätkiä ilman varjon suomaa helpotusta. Tieltä näkyi muutaman kilometrin päässä olevia kyliä, mutta se ei poikennut ainoassakaan. Oli todellinen helpotus, kun yhdessä tienristeyksessä oli ravintola. Menimme sinne. Otimme menu complet:n. Saimme alkupalaksi Nizzan salaatin. Siinä oli anjovista, joka ei kuulu herkkuihini. Nyt se maistui taivaalliselta. Pääruoaksi oli grillattu varras, jossa oli lihaa, makkaroita ja vihanneksia. Jälkiruokana saimme rahkaa vadelmien kera. Istuimme terassilla aurinkovarjon alla. Wim otti ruoan päälle nokoset. Kävin sisällä tilaamassa itselleni vielä kupin kahvia. Kun rouva toi kahvin, hän suorastaan hiipi varpaillaan, jottei herättäisi Wimiä.

Loppupäivä oli kuuma ja hiki virtasi. Pelkäsin jo että meiltä loppuu vesi kesken matkan. Selvisimme kuitenkin Autrevilleen. Kylässä oli yksi hotelli. Emme taaskaan olleet varmistaneet etukäteen, että  heillä on vapaita huoneita. Oikea talo löytyi kylän päästä. Ovi oli lukossa ja siinä oli viesti puhelinnumeroineen. Wim soitti numeroon. Hänellä oli kaiutin päällä. En meinannut uskoa korviani, kun nainen sanoi, että hotelli on ollut suljettuna jo kaksi vuotta. Kuitenkin tien vieressä oli yhä iso kyltti hotellista ja ravintolasta. Rouva lupasi kuitenkin tulla luoksemme. Wim käski esittää lopenuupunutta. Olimme joutuneet poikkeamaan reitiltä parin kilometrin verran ja seuraavaan kylään oli noin 10 km. Emme todellakaan halunneet jatkaa matkaa. Wim:llä on joku ihmeellinen lumovoima vanhempiin ranskalaisiin naisiin. Katson hölmönä vierestä, kun he ovat valmiita täyttämään hänen pienimmänkin toiveensa. Niinpä me istuimme kylmän oluen ääressä odottamassa, kun rouva kävi laittamassa meille huoneet yöpymiskuntoon. Hän vielä pahoitteli, ettei voi tarjota meille illallista.

Aamulla palasimme reitille ja kävelimme jälleen paahtavan auringon alla. Minulla ei ollut enää pitkähihaista paitaani suojaamassa käsivarsia. Lisäilin niihin aurinkorasvaa, mutta iho kyllä punoittaa. Kuvittelemme että 10 km päässä olevassa kylässä olisi palveluita. Eipä ollut. Meillä oli vesi lopussa ja matkaa arviolta 7 km jäljellä. Kun kylä oli loppumassa, Wim päätti käydä pyytämässä vettä viereisestä talosta. Soittokello oli portilla. Talosta tuli ulos vanha rouva. Menin Wim:n kaveriksi. Joko rouva ei kuullut tai sitten hän ei ymmärtänyt Wimiä, koska hän pudisti päätään. Näytin kädessäni olevaa tyhjää vesipulloa ja sanoin " vähän vettä jos mahdollista". Rouvan ilme kirkastui ja hän kävi hakemassa meille 1,5l vesipullon. Sitten hän vielä pyysi tyhjän pulloni ja kävi täyttämässä senkin. Kiitimme vedestä ja siirryimme risteyksen toiselle puolelle puistoon tauolle.

Pidimme taukoa tunnin verran. Kyseisessä risteyksessä meidän valitsemamme reitti kohtasi varsinaisen reitin. Koitimme kovasti katsella, kulkisiko varsinaisella reitillä vaeltajia. Emme nähneet ainuttakaan. Huilatessamme Wim kertoi hänen ainoasta vierailustaan Helsingissä. Hän oli nuorena tehnyt stop-over pysähdyksen Helsingissä matkallaan Kanadaan. Se oli ollut hänen ensimmäinen lentomatkansa. Hän oli katsellut paljon ikkunasta ulos. Hän sanoi, että hänen mielikuvansa eteläisestä Suomesta on keskeneräinen palapeli. Kaikki saaremme olivat paloja, jotka eivät vielä olleet paikoillaan ja järvemme olivat sopvia paloja odottavia aukkoja palapelissä. Ajattelin, että ensi kerralla selkeällä säällä Suomeen lentäessäni katson kotimaata uusin silmin.

Loppumatkan jouduimme kulkemaan vilkasliikenteisen tien reunassa. Onneksi suurin osa kuljettajista pyrki jättämään meille hyvin tilaa. Kun saavuimme Neufchateaun keskustan reunaan, Wim suuntasi leirintäalueelle. Minä jatkoin eteenpäin kohti hotellia, joka on sopivasti huomisen reitin alussa. Sovimme, että tapaamme hotellin edessä huomenna klo 7 ja lähdemme seuraavalle noin 30 km taipaleelle. Vähän minua jännitti, onko tämä hotelli vielä toiminnassa ja löytyykö minulle huonetta. Kaikki sujui tällä kertaa kuitenkin hyvin. Lähistöllä sattui olemaan jopa supermarketti. Kävin hakemassa evästä huomista varten.