In the guidebook there were 3 different options to Dijon. I chose number 2. There was a warning that I would have to walk on busy roads. According to guidebook the trail would start from the next village, but in maps trail started from Grancey and then joined with the one in guidebook. So I felt OK to go on following the shells.
I already enjoyed walking alone. I walked slowlier than with others and had several short breaks. That way my back didn't hurt so much. Even my foot felt OK. The trail was marked well in the beginning, so I could concentrate what there was around me.
Sain vielä aamupalan majapaikassa. Kun kysyin, mitä olen velkaa, rouva sanoi, että maksu on vapaaehtoinen. Kaivoin kaksi kaksikymppistä esille ja rouva sanoi yhden olevan riittävästi. Nämä vain pyhiinvaeltajia majoittavat ovat todellisia aarteita. Ihmiset ovat ystävällisiä ja on mahdollisuus osallistua hetkeksi heidän arkeensa.
Jo aamusta lähtien oli lämmintä. Sain riisua ohuen takkini heti kättelyssä. Olisi ihana kävellä shortseissa. En ole vielä uskaltanut, kun koskaan ei tiedä millainen reitti on edessä. Välillä pitää kulkea sellaisessa ryteikössä, että jalat olisivat verinaarmuja täynnä. Ajoittain pitää myös rämpiä yli polvenkorkuisten nokkosen keskellä.
Pidin tauon kylässä, jossa kartan reitti yhtyi oppaassa olevaan reittiin. Luin selostuksesta, että ylittäisin kylän jälkeen Tille-joen sekä rautatien. Sitten reitti seuraisi jokea ja seuraavassa kylässä pitäisi olla tarkkana, koska siellä reitti kohtaisi toisen, Vezelay:in menevän reitin. Lähdin seuraamaan simpukoita. Ihmettelin vähän, kun opasteet veivät minut pitkään ylämäkeen oikealle. Minusta joki jäi alas vasemmalle. Koska merkinnät olivat selkeät, en jäänyt miettimään asiaa enempää.
Mäkeä piti kavuta toista kilometriä, eikä tien varrella ollut kuin pari puuta antamassa varjoa. Kävellessä minulle yleensä merkitsee vain juuri se hetki, joka on käsillä. Nyt se oli auringon porotus, hien virtaus pitkin kasvoja ja niskaa sekä seuraavan askeleen paikka kivisellä tiellä. Aamun kävely varjoisessa metsässä oli siinä vaiheessa täysin unohduksissa. Tien molemmin puolin oli peltoa. Toisella puolella kasvoi ohraa ja toisella vehnää. Olen täällä Ranskassa oppinut nauttimaan ohrapeltojen lainehtimisesta ja siitä miten vihreän ja hopean sävyt vaihtelevat valon mukaan.
Mäki päättyi lopulta ja tulin metsän reunaan. Opasteita oli harvakseltaan mutta riittävästi. Sitten tulin alueelle, jossa oli tehty hakkuita. En tiedä oliko ne puut, joissa opasteet olivat olleet, kaadettu. Joka tapauksessa opasteita ei ollut enää missään. Hakkuualueen läpi ei pystynyt kävelemään. Päädyin pellon reunaan. Siinä ei ollut edes kunnollista polkua. Vain kapea heinittynyt kaistale ja pellon puolella sähköpaimen. Siinä ei paljon sauvoja käytetty tukena.
Kun pääsin pellon päähän, näin taas opasteen. Minua vain häiritsi, että se oli valkoisen pohjan sijasta keltaisella. Katsoin mittarista kävelemiäni askeleita ja niiden mukaan minun olisi pitänyt olla lähellä kylää, jossa reitit risteävät. Jatkoin kuitenkin eteenpäin, koska olin edelleen metsän ympäröimä.
Tuli lisää merkkejä keltaisella pohjalla. Saavuin lopulta maantielle. Missään ei näkynyt tien numeroa. Reitti jatkui tien yli kohti maatilaa. Päätin käydä siellä kysymässä, olenko oikealla reitillä. Pihalla ei näkynyt ketään. Olin menossa kohti taloa, kun talon takaa syöksyi kolme koiraa haukkuen. Kaksi niistä oli kettingillä kiinni. Kolmas, susikoiran näköinen, oli irti. Se tuli kohti muristen ja hampaitaan näyttäen. Jos minulla ei olisi ollut sauvoja, se olisi varmaan käynyt kiinni. Peräännyin pihasta ja koira seurasi. Onneksi isäntä tuli ulos ja komensi koiran pois. Olin sen verran peloissani, että sain hädin tuskin kysyttyä tiestä. Mies vakuutti, että reitti menisi Is sur Tilleen.
Jatkoi edelleen merkityllä reitillä. Jonkin ajan kuluttua oli viitta, jonka mukaan kaupunkiin oli vain 3,3 km. Silloin oli uskottava, että olen oikealla reitillä. Sen kulku oli vain täysin muuttunut.
Koska oli maanantai, turistitoimisto oli suljettu. Minun piti selvitä omin neuvoin majapaikan hausta. Olin saanut edellisessä paikassa naapurikaupungin puolella olevan hotellin osoitteen. Reitti kulki aiemmin sitä kautta. Päätin ensin kokeilla opaskirjassa mainittua yksityismajoitusta. Talo löytyi helposti. Ikkunassa oli suosittelutarrat vuosilta 2004 ja 2006. Soitin ovikelloa. Kun ketään ei kuulunut, kuristin ikkunasta sisään. Näin pyörätuolin ja päättelin, että sieltä taitaa olla turha kysyä huonetta. Seuraavaksi lähdin etsimään kaupungin ainoaa hotellia. Pienen harhailun jälkeen se löytyi. Kello oli vasta puoli kolme ja hotelli aukesi puoli kuudelta. Ei ollut edes penkkiä, jolla olisi voinut odotella.
Suuntasin sittenkin naapurikaupunkiin. Matkaa ei ollut kuin pari kilometriä, mutta siinä kuumuudessa se tuntui pitkältä matkalta. Sekin hotelli aukesi vasta viideltä. Hotellin edessä oli kuitenkin tuoleja, joilla saattoi odotella. Onneksi tien toisella puolella oli asema ja sieltä löytyi juoma-automaatti. Olin nimittäin juonut kaiken veteni ja kaipasin kovasti kylmää juotavaa.
Pääsin lopulta sisään jo neljän maissa. Kaikki edulliset huoneet olivat varattuja, joten jouduin ottamaan kahden hengen huoneen 65€. Kun pääsin huoneeseen olin todella pettynyt. Kylpyhuone oli niin epäsiisti, ettei suihkuun voinut mennä paljain jaloin. Lisäksi petivaatteet olivat aivan kosteat. Avasin molemmat ikkunat toivoen, että huone kuivahtaisi.
No tuli sinäkin yönä nukuttua jollain tavalla. Toivottavasti vastaavia paikkoja ei enää osu kohdalleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti