Once again though we had decided to leave early, we took out time. Valdemar was the first one to leave about half an hour before Wim and me.
The ascent was quite gentle to next village. Se had a coffee break there. I should have guessed that it would be harder from there as the man in the bar offered to give me water.
When you look at the trail profile and see that the highest point is e.g. 500m higher from where you start from, you will end up climbing at least 700m. This time we had a couple of really steep ascents.
Ennen St-Jean-Soleymieux:tä, johon meidän oli alun perin tarkoitus saapua jo edellisenä päivänä, oli pieni kylä nimeltä Le Pont. Nimi tulee roomalaisten aikaisesta kivisillasta. Sillan jälkeen joku asukas oli tehnyt pylvään, johon oli laitettu viittoja eri paikkakunnille etäisyyksineen.
Olimme aivan puhki kun saavuimme nousun päätteeksi kylään. Valdemar oli jo päättämässä omaa taukoaan. Hän aikoi ottaa minusta kuvan, mutta kielsin, kun tiesin olevani täysin räjähtäneen näköinen.
Kävimme kaupassa. Ostin nektariinin ja litran kylmää vettä. Istuimme aukiolla olevilla portailla ja join kaiken veden. Kävin lisäksi kastelemassa pääni kaivolla. Samalla kastui puolet t-paidastakin.
Aika pitkän levon jälkeen jatkoimme matkaa. Reitti jatkoi heti nousua. Olimme hetkessä kylän yläpuolella. Olimme kävelleet ehkä reilun puoli tuntia, kun näimme miehen laskevan ison vaalean kiven maahan. Kivessä oli kaunis simpukan kuva. Huomasin, että vieressä oli kyltti accueil jacquaire, mikä tarkoittaa, että heiltä on mahdollista saada yösija vapaaehtoista maksua vastaan. Kysyin mieheltä, voisinko ottaa kuvan kivestä. Wim alkoi jututtaa miestä ja ennen kuin tajusinkaan meidät oli kutsuttu oluelle. Istuimme terassilla ja Jacques kertoi paikallisen Camino yhdistyksen toiminnasta. Hän näytti meille myös valokuvakirjat Caminosta, jonka he olivat tehneet pyörätuolilla liikkuvien kanssa. Heitä oli matkassa yhdeksän ja koska heitä kuljetettiin yksipyöräisillä kärryillä, tarvittiin avustajia 45. Kuvista päätellen matka oli ikimuistoinen kaikille.
Lopulta jatkoimme matkaa. Minä olisin halunnut pitää lounastauon heti läheisessä Marols:n kylässä. Wim halusi mennä eteenpäin, koska olimme juuri pitäneet pitkähkön tauon. Syömättömyys ja juomani olut saivat minut huonovointiseksi. Kuljimme metsässä, eikä missään ollut paikkaa, jossa levähtää. Välillä tuntui, etten edes nähnyt enää kunnolla eteeni. Huomasin, että Wim oli huolissaan jaksamisestani. Kun join melkein puoli litraa vettä, olo parani hieman ja sanoin jaksavani perille. Kohta näimme Valdemarin polkujen risteyksessä. Hän ei ollut osannut päättää, mihin suuntaan pitäisi mennä. Minusta opaste kyläämme oli aivan selkeä. Enää oli 900m matkaa. Meikäläisen vauhti kiihtyi, sillä halusin syödä.
Olin ottanut sen verran etumatkaa miehiin, että kun istahdin penkille, Valdemar paineli ohi huomaamatta minua. Wim:lle ehdin sentään huikata, missä olen. Olo helpotti heti, kun olin saanut syötyä. Harkitsemme jopa hetken, jatkaisimmeko matkaa, kun oli vielä aikaista. Päätimme kuitenkin jäädä kylään, ja minä lähdin selvittämään giteen pääsyä.
Meille osoitettiin paikat 6 hengen huoneesta. Kylässä oli ravintola, jossa olisimme voineet syödä. Kun giteä hoitava mies avasi kaapin, jossa oli säilykkeitä, Wim halusi taas kokata. En ollut kovin innostunut, kun hän valitsi kaksi purkkia linssejä ja makkaraa sekä purkin vihreitä papuja. No ainakin illallinen olisi varmasti koko matkan halvin, 2,25€.
Ehdimme tuskin asettua, kun paikalle saapui ranskalainen pariskunta. He saivat toisen huoneen käyttöönsä. Rouva oli varannut 2 hengen huoneen, eikä tahtonut ymmärtää, miksi heidät majoitettiin huoneeseen, jossa oli kerrossänkyjä.
Olin ehtinyt käydä suihkussa ja pestä pyykkini, kun saapui lisää väkeä. Iloiseksi yllätykseksi sieltä tulivat Anna, Bernt ja Sarah. Kun he olivat ehtineet majoittua, lähdimme porukalla kylän ravintolaan. Koska Valdemar puhuu vain saksaa, keskustelu käytiin saksaksi. Jossain vaiheessa en enää pysynyt mukana, vaan vaivuin omiin ajatuksiini.
Myöhemmin illalla kokoonnuimme kaikki giten pihalle syömään illallista. Minusta Wim:n tekemä ruoka oli tällä kertaa hädin tuskin syöntikelpoista. Hän väitti laittaneensa siihen suolaa ja pippuria, mutta se ei maistunut miltään. Olin kai jotenkin säälittävä, kun Anna toi minulle jälkiruoaksi omenasosetta.
Valdemar sai jostain vatsansa kipeäksi ja meni ensimmäisenä nukkumaan. Minä siirsin tavarani keittiön puolelle, koska aioin lähteä aikaisin kävelemään. Wim oli jo useaa päivää aikaisemmin sanonut haluavansa kävellä viimeiset kolme päivää yksin ja se sopi minulle mainiosti. Valdemaria lukuunottamatta meille muille oli tehty varaus samaan giteen seuraavaksi päiväksi. Siksi yllätyin vähän, kun Wim halusi sanoa jo hyvästit. Ajattelin, että hän ehkä aikoi kävellä pidemmälle kuin me muut.
Kun olin saanut tavarani pakattua, kömmin silkkipussini ja uni tuli jälleen hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti