Aamu oli viilein koko matkalla. Tytär veti takkinsa vetoketjun aivan ylös asti ja minunkin teki mieli kaivaa pitkähihaista repusta. Olin kuitenkin liian laiska ja ajattelin, että pian on joka tapauksessa taas hiki. Hospitalero halusi ottaa meistä kuvan alberguen edessä. Olin päättänyt jo edellisenä iltana, että kuljemme tämän päivän kaksin tyttäreni kanssa. Englantilainen lähti liikkeelle yhtä aikaa kanssamme, mutta huomasi pian unohtaneensa vaelluskeppinsä albergueen. Hän palasi hakemaan keppinsä ja jonkun ajan kuluttua hän jo ohitti meidät.
Taivas oli pilvinen ja tuuli puhalsi melko kylmästi. Sisukkaasti jatkoin kävelyä t-paitasillani. Kun vasta meidän jälkeemme lähetenyt sveitsiläinen saavutti meidät, ihailin hänen irtohihojaan. Päätin laittaa sellaiset hankintalistalleni seuraavaa vaellusta varten. Sain sveitsiläiseltä kohteliaisuuden, joka ilahdutti minua. Hän sanoi, ettei ole caminoillaan koskaan kohdannut toista vaeltajaa, joka osaa toimia aamulla yhtä äänettömästi kuin minä. Se tuntui minusta erityisen hyvältä, koska olin niin monta kertaa manannut ranskalaisella reitillä vaeltajia, jotka nousivat ennen viittä, laittoivat valon otsalamppuunsa ja aloittivat muovipussien rapistelun. Jotkut jopa keskustelivat ääneen.
Sveitsiläinenkin meni menojaan ja me kuljimme omaa tahtia taukoja pitäen. Ensimmäisessä kylässä istuimme puistoon penkille syömään aamupalaa. Seuraavassa kylässä, Santervás de Camposissa, olisi baari, jonka pitäisi aueta yhdeltätoista. Saavuimme sinne jo aikaisemmin, mutta päätimme, että odottaisimme baarin aukeamista ja pitäisimme kunnon tauon. Baari löytyi alberguen vierestä ja seinän vierustalla oli sopivasti penkki tarjolla. Asetuimme istumaan ja odottelemaan. Hetken kuluttua alberguen ovi aukesi. Sieltä tuli nainen, joka huudahti ilahtuneena, että pyhiinvaeltajia. Hän tuli juttelemaan ja oli selvästi pettynyt, kun kuuli meidän jatkavan vielä matkaa. Hän kutsui meidät kuitenkin sisään kahville. Meillä oli tuuria, sillä baari olisi auennut vasta joskus iltapäivällä.
Virkistäytyneinä jatkoimme matkaa. Reitti seurasi ensin maantietä, mutta kääntyi taas pian peltojen keskelle hiekkatielle. Tie seurasi vähän sivummalla virtaavaa jokea. Arenilla de Valderadueyn kylään oli matkaa 8 km. Oli ihana päästä istahtamaan penkille. Söimme eväitä ja keräsimme voimia viimeisille kilometreille.
Voimia tarvittiinkiin, sillä pian hiekkatie muuttui pelkäksi umpeenkasvaneeksi ajouraksi. Reitti oli erittäin hankala kulkea. Vähän väliä piti siirtyä ajouralta toiselle, koska ura oli sateen jäljiltä veden peitossa. Lisäksi kasvillisuutta joutui siirtelemään kävelysauvoilla, jotta piikkiset kasvit eivät olisi repineet vaatteita ja käsivarsia. Arvasin tyttäreni pelkäävän, että tiheän kasvuston seassa on käärmeitä. Hän huusikin minulle takaani, että vie minut nopeasti täältä pois. Minua lyhyempänä hänen oli vielä epämiellyttävämpi kävellä korkean kasvuston keskellä. Loppuihan tämäkin koettelemus lopulta. Jäin odottamaan kauas jälkeeni jäänyttä tytätärtä rautatiesillan alle varjoon. Kun hän vihdoin saavutti minut, hän oli todella vihainen. Hän sanoi, että hänellä oli kantapää varmasti auki eikä hän kävelisi enää metriäkään. Grajal de Camposiin oli enää kilometrin verran matkaa. Ajattelin mielessäni, että kävelen alberguelle ja palaan sitten auttamaan tytärtäni kantamalla hänen reppunsa. Ääneen sanoin jostain syystä kuitenkin vain, että jää vaan sitten tähän ja lähdin kävelemään.
Jossain välissä vilkaisin taakseni ja sieltä tyttäreni sitkeästi tuli perässäni. Jäin kaupungin portille odottamaan häntä. Kävelimme hiljaisina. Vastaamme tuli auto, joka hiljensi kohdallamme ja mies sanoi tulevansa avaamaan alberguen meille puolen tunnin kuluttua. Kun tulimme alberguen ovelle, näimme miesten pyykit ja pestyt kengät kuivumassa oven edessä. Koputtelin lukossa olevalle ovelle. Kun ketään ei tullut avaamaan sitä, laitoin sveitsiläiselle viestiä. Samassa hospitalero kurvasi paikalle. Tällä kertaa hän oli skootterilla liikkeellä. Hän kirjasi meidät sisään ja esitteli alberguen.
Tämä albergue on erityinen. Se on rakennettu 1500-luvulta peräisin olevan kreivin tai ruhtinaan (el conde) palatsin yhteyteen. Siinä on yksi pitkänomainen makuusali, jossa on kuusi kerrossänkyä ja pitkä pöytä tuoleineen. Eteisaulan päätyseinälle oli laitettu työtaso vesipisteineen ja mikroaaltouunineen. Jääkaappia ei ollut. Kylpyhuoneita oli peräti neljä, siis meille jokaiselle omamme. Yöpyminen maksoi 5 €/hlö. Paksut kiviseinät tekivät tilasta ihanan vilpoisen.
Parasta kaikessa oli, että makuusalin toisessa päässä oli lukitsematon ovi, josta pääsi tutkimaan palatsia. Sillä aikaa kun englantilainen otti kauneusunet, me muut päästimme sisäiset lapsemme valloilleen ja tutkimme palatsin perin pohjin. Kaikesta näki, että palatsi oli ollut todella hieno. Joitakin tiloja oli jo kunnostettu, mutta osaan huoneista ei voinut mennä sisään, koska lattia oli romahtanut. Kävimme aivan ullakolla asti ja kapusimme tiilikatolle aukeavaan ikkuna-aukkoon ottamaan selfien kolmikostamme. Yhdestä huoneesta löytyi ikkuna, josta näkyi alas kirkkoon. Kirkko oli suljettu. Kysyin hospitalerolta myöhemmin illalla, olisiko mahdollista päästä kirkkoon. Hän meni vähän kumman näköiseksi ja alkoi puhua muuta asiaa. Sen sijaan kuulimme paikalliselta naiselta, että kreivi/ruhtinas seurueineen ei koskaan tullut rahvaan joukkoon kirkkoon, vaan he seurasivat messua löytämämme ikkunan kautta.
Kaupungissa on myös vanha linnoitus. Halusimme käydä tutustumassa siihenkin. Kävimme etsimässä sisäänkäyntiä sinne. Lopulta löysimme pienen lukitun portin. Kun palasimme kadulle, kohtasimme naisen, joka kertoi meille kirkosta. Kysyin, onko linnoitukseen mahdollista päästä tutustumaan. Hän lähti kuljettamaan meitä selittäen jotain, mitä en ymmärtänyt. Hän pysähtyi soittamaan yhden talon ovikelloa. Ovelle tuli vanha kumara nainen. Kanssamme ollut nainen kysyi jotakuta miestä, joka ei ollut kotona. Kun miestä ei näkynyt siellä, missä vanha nainen oli olettanut hänen olevan, saimme ohjeen kysyä miestä nimellä baarista. Minulla on aivan onneton nimimuisti ja unohdin nimen välittömästi. Tyttäreni ja sveitsiläinenkään eivät osanneet auttaa. Keksimme kysyä baarinpitäjältä, olisiko linnoitukseen mahdollista päästä sisään. Hän kirjoitti lapulle puhelinnumeron ja sanoi siitä numerosta löytyvän miehen, jolla on avain linnoitukseen. Minä soitin numeroon ja selitin asiamme. Mies lupasi tulla alberguen eteen tunnin sisällä.
Englantilainenkin päätti lähteä mukaamme. Seurasimme miestä ja yllätykseksemme pysähdyimme saman talon eteen, jossa aiemmin käytiin keskustelu vanhan naisen kanssa. Mies kävi sisällä ja toi minulle avaimen linnoituksen porttiin. Hän sanoi, että voimme palatessamme pudottaa avaimen postilaatikkoon. Portti oli lukittu ketjulla ja lukolla. Lukko oli helppo avata, mutta portin salpa tuotti hieman päänvaivaa. Lopulta pääsimme sisään pimeään maapohjaiseen tilaan. Otimme kännyköiden taskulaput käyttöön. Seuraavasta huoneesta löytyivät kapeat ja kuluneet kierreportaat. Manasin tyhmyyttäni. Olin nimittäin lähtenyt matkaan varvassandaaleissani. Sveitsiläinen huolehti, kuinka selviän portaista. Olin nimittäin tunnustanut palatsiin tutustuessamme, että pelkään jyrkissä portaissa laskeutumista. Selvisimme ylös ja ulos. Linnake oli käytännössä vain muurit ja neljä tornia. Keskusta oli täytetty maalla tai linnake oli rakennettu mäen ympärille. Yhdestä toisesta tornista löytyi kierreportaat. Tyttäreni ja sveitsiläinen lähtivät tutkimusmatkalle. Alhaalla ei kuitenkaan ollut muuta kuin tyhjä tila. Kun kiersimme linnaketta alkoi ukkonen jyristä ja mustat pilvet lähestyä. Päätimme lähteä takaisin ennen sadetta. Kun saavuimme portaille, kuulimme ääniä. Olimme jättäneet portin auki ja perhe pienen pojan kanssa oli tullut sisään. Mies vakuutti, että he olivat sukua avaimen antaneelle miehelle ja että he sulkisivat portin ja palauttaisivat avaimen. Selvisin kunnialla rappuset alas. Meitä lapsetti edelleen ja koitimme tehdä pelottelukuvia valaisemalla irvisteleviä kasvojamme sekä luomalla varjokuvia seiniin. Kun näin sveitsiläisen otokset, niin lopputulos lähinnä nauratti.
Miehet olivat päivällä huomanneet baarin kulman takana ravintolan. Menimme sinne syömään illalla. Olimme ainoat asiakkaat. Saapuessamme näin baarin tiskillä siideripullon ja päätin samassa ruokajuomani. Myöhemmin mietin tilauksessa käyttämääni sanavalintaa, eikö cidra tarkoitakaan tavallista perussiideriä. Minulle nimittäin tuotiin viinipullon kokoinen pullo, joka oli asetettu puiseen telineeseen. Telineseen asetettiin myös lasi kallelleen ja sitten piti painikkeella pumpata juomaa lasiin. Sitä sai laskea lasiin vain reilun sentin verran ja sitten se piti juoda mahdollisimman nopeasti. Jos nyt ymmärsin oikein, tällä oli jotain tekemistä kuplien muodostumisen kanssa. Ruoka oli hyvää ja juhlistimme tyttären kanssa tämän caminon viimeistä illallista ottamalla sitruunamousset jälkiruoaksi.
Ruokailun aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli reilusti ja pisarat olivat suuria. Miehet siirtyivät viereiseen baariin, mutta me juoksimme albergueen. Miehetkin saapuivat jo ennen kuin futismatsi päättyi. Sovimme, että kävelemme aamulla vielä yhdessä Sahaguniin ja juomme kahvit ennen, kuin miehet jatkavat matkaansa. Ymmärsin keskusteluista, että seuraava päivä olisi myös miesten viimeinen yhteinen vaelluspäivä. En kuitenkaan ollut saanut selvää, aikoivatko he siirtyä eri reiteille vai olivatko vain saaneet tältä erää toistensa seurasta tarpeekseen.
Päivän epämiellyttävistä loppukilometreistä huolimatta oli ollut todella hieno päivä!
Päivän askeleet yhteensä 53 252, Polar Flow:n kilometreinä 37,6 km
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti