Koska portaista lähti kovaääninen narina, päätin selvitä tavaroineni kerralla alakertaan. Puin päälleni ja tungin loput tavarat reppuun. Herätin tyttäreni ja sanoin meneväni alakertaan pakkaamaan. Koska muihin makuuhuoneisiin oli ovet auki, en halunnut laittaa valoja päälle. Turvauduin kännykän taskulampun valoon ja selvisin haavereitta alakertaan. Vein reppuni olohuoneeseen odottamaan pakkaamista. Söin aamupalani ja olin täyttämässä vesipullojani, kun tyttärenikin kömpi alakertaan. Ei mennyt kauaa, kun yläkerrasta alkoi kuulua miesten ääniä. Onneksi olimme ensimmäisenä ylhäällä, emmekä joutuneet jonottamaan ainoaan kylpyhuoneeseen!
Kun olin pakkaamassa reppuani, pyöräilijä saapui tekemään lähtöä. Jututin häntä hieman. Hän oli lähtenyt Madridista kaksi päivää aikaisemmin ja aikoi jatkaa Sahagunista ranskalaista reittiä Santiagoon ja ajaa sitten pohjoista reittiä Pyreneille. Hän oli espanjalainen ja ensimmäisellä caminollaan.
Meistä viidestä vaeltajasta me lähdimme tällä kertaa ensimmäisinä liikkeelle, mutta miehet ohittivat meidät jo kaupungin laidalla. Yllätykseksemme he kuitenkin istuivat Villeguillon kaupungissa baarissa, kun saavuimme sinne. Sveitsiläinen ja englantilainen lähtivät melkein heti, kun saavuimme. Japanilainen sen sijaan odotteli vielä aamiaistaan. Hän kertoi, että baari oli ollut vielä kiinni, kun he tulivat kaupunkiin. He olivat jo olleet kävelemässä eteen päin, kun omistaja oli tullut vastaan ja sanonut avaansa baarin. Emme siis olleetkaan mitenkään erikoisen nopeita tänäkään aamuna, kuten ehdin jo tovin kuvitella. Baarista saamani tostada con tomates oli erinomaista ja kahvi maistui hyvältä. Me jäimme vielä istuskelemaan, kun japanilainenkin lähti jatkamaan matkaa. Edessä oli reilu 17 km ilman ainoatakaan kylää.
Nytkin reitti kulki enimmäkseen mäntymetsien suojissa ja maasto oli helppokulkuista. Näimme paljon kaniineja ja jopa yhden ketun. Tyttäreni keskusteli pitkään käen kanssa. Jos päivästä pitää yrittää hakea jotain negatiivista, niin voi tietysti valittaa, ettei matkalla ollut yhtään taukopaikkaa. Lisäksi tie oli yhdessä kohtaa veden vallassa niin, että jouduimme koukkaamaan piikkisen ryteikön kautta.
Se, ettei reitin toisella osuudella ollut paikkaa, jossa olisi voinut pitää pidemmän tauon, kostautui tyttärelleni. Kun pääsimme majapaikkaamme, hän lysähti ensimmäiselle vapaalle sängylle. Minä puolestani kiiruhdin sveitsiläisen opastuksella kauppaan. Sen sulkemisaikaan oli vain 15 minuuttia, eikä se aukeaisi lauantaina enää illalla. Tarjolla oli todella vähän mitään. Sain kuitenkin kasaan juotavaa, pari omenaa, jogurttia ja leipää. Illalla olisi päästävä syömään jonnekin.
Palasin albergueen. Se sijaitsee kaupungin reunalla ja aika uuden tuntuisessa rakennuksessa. Pienestä eteisestä pääsi keittiöön, kylpyhuoneeseen sekä makuusaliin, jossa oli neljä kerrossänkyä. Japanilainen ja me tyttäreni kanssa olimme asettuneet alapeteihin. Sveitsiläinen ja englantilainen olivat varanneet yläpedit. Kun englantilainen kiipesi ensimmäisen kerran petiinsä, hän päätti nopeasti vaihtaa viimeiseen alapetiin. Onneksi, sillä hän olisi nukkunut minun yläpuolellani ja kerrossänky heilui tosi uhkaavasti hänen noustessaan ylös.
Kyselin, miten albergueen kirjautuminen tapahtuisi. Toiset olivat käyneet keskustassa olevassa infopisteessä kirjautumassa ja saanet avaimen. Infopiste oli mennyt kiinni kahdelta, mutta japanilainen kertoi, että se aukeaisi taas viideltä, jolloin virkailija oli luvannut tulla päästämään myös kirkkoon. Englantilainen sanoi, että albergueen oli joka tapauksessa vapaaehtoinen maksu, joten ei kai olisi suuri vahinko, vaikka emme ilmoittautuisikaan. Päätin, että etsimme infopisteen viideltä.
Tyttärenikin tokeni jossain vaiheessa suihkuun ja sain hänet syömään vähän välipalaa. Lähdimme vähän ennen viittä etsimään infopistettä. Saimme ohjeeksi muilta, että se olisi talossa, jossa olisi liput salossa (eli kuten yleensä ayuntamientoissa). Kyseisessä talossa ei kyllä ollut yhtään avointa ovea. Siirryimme toiveikkaana kirkon ovelle, kun virkailija oli luvannut avata sen viideltä. Ovi oli ja pysyi lukossa. Lähdimme palaamaan majapaikkaan. Poikkesimme avoinna olevassa baarissa ostamassa jäätelöt.
Notkuimme alberguessa puoli kahdeksaan asti ja sitten palasimme baariin. Otin pyhiinvaelluspassimme mukaan, jos baarista saisi vaikka leiman. Kun kysyin leimaa, tiskin takana oleva rouva kysyi, olemmeko yöpymässä alberguessa. Kun vastasin myöntävästi, hän tivasi emmekö saaneet leimoja, kun kirjauduimme. Selitin, että infopiste oli jo kiinni kun saavuimme ja että se ei auennutkaan enää illalla. Hän tuhahti ja lykkäsi eteeni kirjan, johon minun piti itse kirjata tietomme. Lisäksi hän nosti kirjan viereen lippaan, johon voisin laittaa vapaaehtoisen maksun.
Kun muodollisuudet oli hoidettu, tilasin meille juomat sekä itselleni salaatin ja tyttärelleni perunamunakasta. Istuimme englantilaisen ja sveitsiläisen seuraan. He tilasivat päivän menun. Japanilaista ei näkynyt. Baariin saapui paljon paikallisia miehiä seuraamaan illan matsia. Me olimme tyttäreni kanssa ainoat naiset asiakkaana, kuten monena muunakin iltana. Salaattini oli ihan hyvä ensalada mixta, jossa oli tonnikalaa. Tyttärelleni tuotiin koko loppu tapastiskillä oleva perunamunakas. Jouduin auttamaan häntä hieman sen tuhoamisessa, sen verran reilunkokoinen se oli. Vaikka tyttäreni oli munakkaan jälkeen aivan täynnä, hän ei lopulta kyennyt vastustamaan, kun sveitsiläinen tyrkytti hänelle jälkiruokajäätelöään.
Kun palasimme porukalla albergueen, japanilainen oli jo käynyt yöpuulle. Makuusalista oli lasiovi pienelle aidatulle pihalle. Miehet halusivat että jätämme sekä sen että alberguen ulko-oven auki, jotta saisimme läpivedon. Makuusali hiljeni nopeasti ja taisin olla viimeisenä hereillä. Mieleeni nousi, että muutaman kymmenen metrin päässä alberguesta oli roskalaatikoita, joiden kannet olivat auki. Nukahdin ajatukseen, entä jos tänne tulee yöllä rottia.
Päivän askeleeni yhteensä: 42 511, kilometreinä 29,4 by Polar Flow
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti