Aamupalan jälkeen minulla oli edelleen niin huono olo, että oli pakko käydä pitkälleen. Kun vielä hetken päästä jouduin käydä oksentamassa, totesin tyttärelleni, että nyt ei voida vielä lähteä mihinkään. Hän ei sanonut mitään, mutta ilme viestitti, että pitikö repiä toinen ylös, kun ei sitten lähdetäkään liikkeelle.
Olin edellisenä iltana viesitellyt ystäväni kanssa ja jo silloin epäillyt, onko minusta tähän vaellukseen, jos lämpötila nousee joka päivä yli +30C. Nyt tuntui aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että pitäisi kävellä vähintään viisi tuntia. En kuitenkaan halunnut vielä luovuttaa. Otin puhelimen esille ja rupesin selvittämään, pääsisimmekö eteen päin bussilla tai junalla. Löysin bussilinjan, jolla pääsisimme seuraavaan kaupunkiin, Manzanares el Realiin. Matka kestäisi vain 15 min ja meille jäisi käveltävää vain 7,6 km. Ehdotin tätä ratkaisua tyttärelleni ja se sopi hänelle.
Kun päätös oli tehty, jäin vielä tutkailemaan omia tuntojani. Kahdella ensimmäisellä caminollani olin ehdoton, että koko matka on käveltävä ja omat tavarat kannettava. Viime vuonna nousin autokyytiin muutamaan otteeseen, kun kyytiä tarjottiin. Silloin vain tuumasin, että mitä joku 5-10 km merkitsee 3000 km matkalla. Edelleen tahdon kantaa oman reppuni. Olen kuitenkin jo oppinut ajattelemaan, että on viisautta käyttää kuljetuspalvelua, jos se mahdollistaa vaelluksen. Tällä kertaa päätökseni tuntui jotenkin saman tekevältä. Sillä ei olisi mitään merkitystä, kävelenkö vain 95% matkasta 100% sijaan.
Bussi oli aivan täynnä ja jouduin seisomaan. Kuljettaja ei turhia hiljentänyt mutkissa tai käännöksissä. Oli täysi työ pysytellä pystyssä ja kertaalleen meinasin kellahtaa yhden miehen syliin reppuineni. Jäimme pois kyydistä, kun suurin osa muistakin nousi bussista. Pysäkki oli aivan Manzanares el Real:n turistitoimiston edessä. Kävin siellä hakemassa leimat pyhiinvaelluspasseihimme ja kysymässä, onko kaupungissa apteekkia auki. Virkailija antoi ohjeet apteekin löytämiseksi, mutta se olikin kiinni. Tyttäreni olisi kaivannut kylmägeeliä hartioihinsa.
Lähdimme hiljalleen etenemään kohti Mataelpinoa. Heti kaupungista päästyämme saavuimme kansallispuiston, La Pedriza, alueelle. Alueella oli paljon vaeltajia, pyöräilijöitä sekä ratsastajia. Reitti kulki nyt vuorijonon suuntaisesti. Useammalla huipulla näkyi vielä lumiläikkiä. Etenemisemme oli tosi verkkaista, sillä taivaalla liiteli kotkia ja haikaroita ja tyttäreni pysähtyi useampaan otteeseen kuvaamaan niitä.
Reitti kulki pienen kappelin ohi. Kappelin vieressä oli laaja piknikalue, jossa käyskenteli lehmiä. Kävelimme kappelille ja totesimme, että siellä oli käynnissä ristiäiset. Emme kehdanneet jäädä hikisinä seisoskelemaan juhlaväen joukkoon. Siirryimme kappelin tarjoamaan varjoon ja nautimme välipalaa.
Loppumatkasta meidän on täytynyt eksyä reitiltä, sillä saavuimme Mataelpinoon aivan väärästä suunnasta. Jouduin käymään yhdessä ravintolassa kysymässä tietä albergueen. Voi olla, että oikeasta suunnasta saapuessa albergueen olisi ollut opasteet. Useammassa kaupungissa ei ollut mitään viitoitusta majapaikkoihin, vaan jouduimme turvautumaan paikallisten apuun.
Alberguen ovella oli ohje soittaa annettuun numeroon. Yritin soittaa numeroon pariin kertaan, mutta kuulin vain jonkun nauhoituksen, josta en saanut selvää. Istahdimme kadun toiselle puolella jalkakäytävän reunalle, koska se oli ainoa varjopaikka. Ajattelin yrittää myöhemmin uudelleen, sillä oli vielä lounasaika. Ohitsemme kulki kolme nuorta miestä. Kun he huomasivat meidät, yksi heistä tuli luoksemme ja kysyi englanniksi, tarvitsemmeko apua. Kerroin, että annetusta numerosta tuli vain nauhoitus. Hän sanoi, että hän voi soittaa alberguen hospitalerolle. Kohta hän kertoikin, että meille tullaan avaamaan ovet 10 minuutin kuluttua.
Paikalle saapui vanhempi nainen, joka puhui vain espanjaa. Hän kirjasi meidät sisään, antoi leimat passeihin ja esitteli alberguen tilat. Yöpyminen maksoi 8 € /hlö. Albergue oli oikein siisti. Alakerrassa oli kaksi makuusalia ja kylpyhuonetta. Yläkerrassa oli keittiö sekä yksi makuusali ja kylpyhuone. Puhelimeni soi ja joku nainen soitti minulle takaisin alberguen numerosta. Sain selitettyä, että olimme jo päässeet sisään ja kaikki oli kunnossa.
Asetuimme kahteen alapetiin saliin, jossa oli kuusi kerrossänkyä. Koska olimme kaksin, levitimme surutta tavaramme. Yläkerran keittiöstä löytyi jääkaappi, mikroaaltouuni, vedenkeitin ja astiat. Söimme loput eväämme. Kun olin saanut pyykit pestyä, kuulin koputuksen ulko-ovelta. Oven takana oli mies repun kanssa. Avasin oven ja selitin englanniksi, että hänen pitää soittaa lapussa olevaan numeroon. Mies oli puolalainen ja osasi puolan lisäksi vain muutaman sanan espanjaa. Ymmärsin, että hän pyysi minua soittamaan ko. numeroon. Minä soitin, mutta kuulin jälleen saman nauhoituksen. Päästin kuitenkin miehen sisään ja näytin hänelle eri makuusalin, mihin me olimme asettuneet. Ainoa miinus alberguelle tuli siitä, että siellä ei ollut mitään paikkaa pyykkien kuivaamiselle. Onneksi makuusalissamme oli tilaa levittää sukat ja alusvaatteet kuivumaan.
Siestan jälkeen menimme käymään läheisessä kaupassa. Saimme jonkinlaiset salaattiainekset kasaan. Proteiiniksi otimme juustoa ja kalkkunaleikkelettä. Alberguessa pyysin puolalaisen keittiöön katsomaan, mitä olimme ostaneet ja kutsuin hänet jakamaan salaatin kanssamme. Hän osoitti kalkkunapakettia ja ymmärsin puolankielisestä puheesta, että hän on kasvissyöjä. Juustoa hän kuitenkin söi, joten jätimme kalkkunan erilleen. Hänellä oli pieni pullollinen oliiviöljyä, joten salaatistamme tuli ihan maukas.
Ruokailun jälkeen kävimme "keskustelun" seuraavan päivän suunnitelmasta. Kun otettiin kartta, paperia, kynä ja alberguen ilmoitustaululla ollut majoitusluettelo avuksi, saimme hänelle selvitettyä, että Cercedilla olisi ainoa mahdollinen yöpymispaikka. Sinne oli matkaa vain 16 km, mutta Segoviaan olisi vuoren ylityksineen vielä lähes 30 km lisää. Hän ei tahtonut oikein millään uskoa, että kaupungissa on majoitusta pyhiinvaeltajille, kun listassa ei lukenut alberguea. Majoitus on järjestetty urheiluhallin yhteyteen ja siellä on tarjolla vain patjoja. Kun en millään onnistunut selittämään patja-asiaa, tyttäreni meni lopulta hakemaan patjan makuusalista. Sen avulla selvisi tämäkin asia.
Kello oli vähän yli 22 ja minä olin kömpinyt jo sänkyyni, kun eteisaulasta kuului keskustelua. Kuulin puolalaisen selittävän jotain ja päätin mennä katsomaan, mitä oli käynnissä. Aulassa oli hospitalera (eri nainen kuin meidät sisään pästänyt) sekä vanhempi paikallinen pariskunta, joka oli selkeästi varmistamassa, että nuori etelä-korealainen tyttö pääsisi majoittumaan. Tyttö osoitettiin meidän makuusaliimme. Hospitalera ei ymmärtänyt puolalaisen selitystä, joten menin avuksi. Kerroin, että olin soittanut puolalaisen puolesta ovessa olevaan numeroon. Kun kukaan ei soittanut takaisin, olin päästänyt hänet sisään. Hospitalera pyysi anteeksi, ettei ollut soittanut takaisin. Hän oli katsonut, että soitto oli tullut samasta numerosta, johon hän soitti (minulle) aiemmin, ja oli ajatellut kaiken olevan kunnossa. Meille jätettiin ulko-oven avain ja käskettiin lukita ovi yöksi.
Olin väsynyt ja nukahdin nopeasti siitä huolimatta, että etelä-korealainen tyttö vasta valmistautui iltatoimiinsa.
Päivän aikana otetut askeleet yhteensä: 22 886, Polar Flow:n ilmoittama matka 13,6 km
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti