Pysyimme miesten vauhdissa ensimmäiset 9 km Castromonteen. Reitin varrella oli taas paljon ihania unikkopeltoja. Tyttäreni yllätti ja ilmoitti, että hän haluaa itsestään kuvan unikkojen keskellä. Niinpä hän sitten uskaltautui kyykistymään unikkojen sekaan muutaman metrin päästä tiestä. Otin hänestä kuvan. Sveitsiläinen yllytti minut liittymään tyttäreni seuraan ja hän puolestaan otti meistä kuvan. Saimme ihanan muiston yhteisestä vaelluksestamme (vaikka naamani näyttääkiin kuvassa saman väriseltä kuin ympärillä olevat unikot).
Matkan varrelle osui myös jamon ibericoksi jossain vaiheessa muuttuvia mustia sikoja. Minusta sanotaan, että ne syövät ruoakseen tammenterhoja. No, näitä yksilöitä näytettiin ruokkivan hotellien aamiaspöydässä näkemilläni korppumaisilla paahtoleivillä, joita on aina kaksi kappaletta paketissa. Niitä oli nimittäin valtava kasa aitauksen vieressä ja (vain hieman liioitellen) saimme kahlata maahan heitettyjen kääreiden läpi. Surullista!
Castromontessa pysähdyimme porukalla kahville. Me jäimme vielä baariin, kun miehet jo kiirehtivät eteen päin. Emme olleet illalla keskustelleet, mihin he aikosivat tänä päivänä kävellä. En tullut kysyneeksi sitä heiltä baarissakaan. Sen verran illalla oli tästä päivästä puhuttu, että miehet pyysivät minua selittämään nuorelle espanjalaismiehelle, mitä tiesin Medina de Riosecon alberguen tilanteesta. Olin lukenut, että hieman kaupungin ulkopuolella olevan luostarin yhteydessä oleva albergue olisi toistaiseksi suljettu. Syynä oli hospitaleran kuolema. Olin lähettänyt luostarin sähköpostiosoitteeseen kyselyn alberguen tilanteesta, mutta en ollut saanut vastausta. Niinpä olinkin varannut meille majoituksen Hostal Dunque de Osunasta ( 2hh 46 €).
Lähdimme siis jatkamaan matkaa tietämättä, näkisimmekö enää tuttuja loppumatkalla. Sekin kuuluu caminoon, että ihmiset ympärillä vaihtuvat ja välillä saa olla ihan omissa oloissaan. Meillä kesti jonkun aikaa päästä pois Castromontesta. Kuten usein pienissä kaupungeissa ja kylissä, jalkakäytävät ovat olemattoman kapeita tai niitä ei ole ollenkaan. Meidän edessämme oli aamuruuhka. Katu oli niin kapea, että vastakkaisiin suntiin menossa oleva traktori ja henkilöauto eivät mahtuneet ohittamaan toisiaan. Minäkin katsoin parhaaksi pysähtyä odottamaan, että kulkureitti olisi vapaa. Traktori onnistui peruuttamaan sivukadulle ja auto pääsi jatkamaan matkaa. Traktori oli tuskin ehtinyt ohitsemme, kun heiniä kuljettanut kuorma-auto ja kaksi henkilöautoa kohtasivat. Kun nekin olivat menneet menojaan, pääsimme jatkamaan kulkuamme.
Reitti kulki tasaisessa maastossa peltojen keskellä. Näimme miehet pieninä pisteinä kaukana edessämme. Seuraavaan kylään Valverde de Camposiin oli myös 9 km matkaa. Kävelimme pitämättä mitään kiirettä. Vielä ei ollut tukahduttavan kuuma. Kävelimme pitkää suoraa ja tyttäreni pysähtyi kuvaamaan läheltä lentoon noussutta kotkaa. Minä jatkoin hiljalleen eteen päin. Vastaani tuli vanhempi espanjalainen mies. Hän pysähtyi juttelemaan kanssani. Minun oli vaikea saada hänen puheestaan selvää. Hän oli joka tapauksessa sitä mieltä, että minun pitää odottaa tytärtäni, eikä jatkanut matkaansa ennen kuin, tyttäreni tuli luoksemme.
Valvedere de Campos sijaitsee lähes 100 m alempana kuin peltojen keskellä kulkeva tie. Niinpä sitä ei havaitse ollenkaan ennen kuin, tie lähtee laskeutumaan kaupunkiin. Kaupungissa on kaunis kirkko. Jollei siellä olisi ollut siivous meneillään, olisimme varmaan jääneet nauttimaan sen vilpoisesta rauhasta pidempään. Löysimme puunvarjossa olevan penkin kaupungin keskusaukiolta. Jäimme siihen syömään eväitä. Tyttäreni ehdotti, että kävisin katsomassa, saisinko kaupungintalolta leimat passeihimme. Kaupungintalolla näytti olevan oikein turisti-infokin. Valitettavasti se oli auki vain kahtena päivänä viikossa, emmekä osuneet oikeana päivänä paikalle. Tilasta löytyi kuitenkin yleisölle avoin WC.
Eväitä syödessäni olin huomannut, että aukiolta näytti lähtevän kaksi vaihtoehtoista reittiä. Penkkimme viereen pysähtyi auto. Toinen autossa olevista miehistä astui ulos ja hän suositteli meille vasemmalle lähtevää reittiä ja kulkemista jonkun matkaa maantien reunaa. Hän sanoi reittien yhdistyvän jälleen. Me noudatimme suositusta. Medina de Rioseco tuli näkyviin melko pian. Reitti tuntui kuitenkin kiertelevän. Nyt oli jo todella kuuma ja olin kiitollinen jokaisesta varjopaikasta.
Olin edellisenä iltana tutkinut tulostamaani karttaa ja hostalimme oli sen mukaan aika kaukana reitiltä. En ollut kaivannut karttaa koko päivänä, mutta kaupungin laidalle saapuessamme päätin kaivaa GoogleMapsin avuksi. Olin yllättynyt, kun hostal olikin aivan lähellä. Myöhemmin katsoin tulostettua karttaa, ja totesin, sen näyttävän reitin luostarilta lähestyvän reitin. Olin kyllä matkalla huomannut opasteen kohti luostaria ja albergua.
Hostalin vastaanotto oli katutasoa alempana. Kävi selväksi, että albergue oli edelleen suljettu, sillä edellisessä alberguessa yöpynyt espanjalaismies oli vastaanotossa. Ymmärsin hänen ja vastaanottovirkailijan keskustelusta, että hänelle osoitettiin pyhiinvaeltajahintainen huone viereisestä rakennuksesta. Siellä olisi myös keittiö käytettävissä. Huomasin seinää vasten nojaamassa kepin, joka näytti aivan englantilaisen vaelluskepiltä. Kysyin siitä espanjalaiselta ja hän rupesi sanomaan vastaanottovirkailijalle, että kyseinen keppi kuuluu aiemmin saapuneille miehille. Samassa vastaanottoa vastapäätä olevan huoneen ovi aukesi ja englantilainen työnsi päänsä aulaan. Olimme siis kaikki edelleen koolla. Tehdessään lähtöä espanjalainen kysyi vielä minulta särkeekö meillä jalkoja. Hän oli aloittanut tämän ensimmäisen caminonsa Valladolidista ja tämä oli hänen toinen vaelluspäivänsä. Hänen kenkänsä näyttivät lähinnä lenkkitossuilta. Sanoin kenkieni olevan painavat, mutta pohjat suojaavat jalkoja kivisillä poluilla kulkiessa.
Kun majoittuu useamman yön yhteismajoituksessa, oman huoneen rauhaa ja erityisesti omaa kylpyhuonetta osaa arvostaa. Kun siesta-aika oli päättymässä, lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Iltapäivä oli tuntunut todella kuumalta, mutta silti yllätyin kun kadulla olevassa mainostaulussa näkyi +41 C. Kello sentään lähsestyi jo iltakuutta. Näimme miehet baarin terassilla, mutta huikkasimme katselevamme ympärillemme ja jatkoimme matkaa. Kulkeminen oli miellyttävää, sillä talot oli rakennettu niin, että ne muodostivat käytävän. Olimme siis suojassa auringolta. Kävimme Parroquia de Santa Maria y Santiago -kirkossa. Saimme sieltä leimat passeihimme. Sitten jatkoimme vielä Iglesia de Santiagolle, mutta se oli suljettu. Saimme sentään ihailla oven yläpuolella olevaa Santiagon patsasta. Pian alkoi taivaalta putoilla isoja pisaroita ja kuului jyrinää. Pääsimme pylväskäytävien suojaan ja siirryimme baariin odottamaan ukkosen laantumista. Kun sade lakkasi palasimme kaupan kautta hostaliin. Kävin koputtamassa miesten huoneen ovelle ja kysyin lähtisivätkö he kanssamme syömään. Sovimme tapaavamme aulassa puoli kahdeksalta.
Oli vielä aikaista illallisajaksi ja suurin osa ruokapaikoista oli kiinni. Löysimme sivukadulta baari-ravintolan, joka oli auki. Meitä katsottiin vähän pitkään, kun kysyimme voimme syödä, mutta ruokasali avattiin meille. Vaikka paikka ei näyttänyt mitenkään ihmeellisemmältä, ruokien hinnat olivat lähes Suomen hintatasoa. Ikävä kyllä hinta/laatusuhde ei ollut kohdillaan. Vaikea sanoa, johtuiko se siitä, että olimme ulkomaalaisia ja liian aikaisin liikkeellä. Siirryimme jälkiruoalle hostalin lähellä olevaan baariin.
Keskustelimme seuraavan päivän ohjelmasta. Villalón de Camposiin olisi matkaa 30,7 km. Gronzen sivuilla kerrottiin kuitenkin oikotiestä, jota käyttämällä matkaa tulisi 3,1 km vähemmän. Tämä reitti ei kuitenkaan ole mitenkään merkitty. Sveitsiläistä kuvaa hyvin hänen tapansa ilmoittaa, että on parasta, kulkea seuraavana päivänä yhdessä. Hänen appsissaan oikotie näkyi selvästi. Vaikka hän tiesi minun aiemmin vaeltaneen yksin ja selvinneen Euroopan läpi, hän oli aina auttamassa ja huolehtimassa meistä. Sovimme, että lähdemme liikkeelle puoli seitsemältä.
Päivän askeleet yhteensä: 42 531, jotka Polar Flow:n tulkitsemina olisivat 30 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti