Ensimmäisessä pikkukaupungissa, Valsecassa, oli gronzen sivujen mukaan baari. Elättelin toiveita kahvista. Baari oli tietysti vielä kiinni, kun olimme aikaisin liikkeellä. No Los Huertosin kylään oli vain neljä kilometriä ja sielläkin olisi baari. Se olisi varmaan auki, kun kylässä oli alberguekin. Vaan eipä ollut! Joenrannassa oli kuitenkin piknikalue ja siellä oli jopa wc. Wc oli tietysti lukossa ja kun istahdimme pöydän ääreen, saimme kokonaisen parven pikkukärpäsiä kimppuumme. Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa.
Matka jatkui hiljaista hiekkatietä pitkin. Yksi maanviljelijä ohitti meidät traktorillaan. Muuta liikennettä ei ollut. Tyttäreni oli jäänyt ottamaan valokuvia maisemista ja perhosista ja kulki lähes 100 m jäljessäni. Huomasin tiellä pienen käärmeen kerällä. Palasin vähän taakse päin ja jäin odottamaan tytärtäni. Selitin hänelle tilanteen ja sanoin, että tiellä on hyvin tilaa ohittaa käärme, jos se ei siirtyisi pois. En ole varma, oliko käärme elävä, sillä se ei liikkunut, kun ohitimme sen. Minä kuljin tyttären ja käärmeen välissä. Näin, että tyttäreni olisi tehnyt mieli pistää juoksuksi, mutta hän hallitsi hermonsa.
Los Huertosista lähtien ympärillämme oli pörrännyt pieniä mustia kärpäsiä(?). Ne yrittivät väkisin tunkea jopa aurinkolasien alle. Käsivarret saivat harjoitusta, kun jouduimme jatkuvasti huitomaan ötököitä. Kun reitti siirtyi harvaan mäntymetsikköön, ötököitä ilmestyi koko ajan lisää. Jossain vaiheessa tyttärelläni meni niiden kanssa vati nurin ja kuulin takaani raivoisan huudon. Kun pysähdyin, sain niskaani haukkuryöpyn siitä, miksi olin tuonut hänet tällaiselle reitille. Olimme jo aikaisemmin suihkutelleet iholle ja vaatteisiin hyttyskarkotetta, mutta nämä ärhäkät ötökät eivät välittäneet myrkystämme. Keksin kietoa tyttäreni pyyhkeenikin virkaa hoitavan ison ohuen puuvillahuivini sisään. Se on niin iso, että se riitti peittämään tyttäreni reppuineen päivineen lantion alapuolelle asti. Niin sitten etenimme metsän ja sitä seuraavien peltojen läpi, minä huitoen ötököitä ja tyttäreni koittaen pienen pienestä aukosta tirkistellä seuraavan askeleen paikkaa.
Lopulta pääsimme maantielle. Koska olin sopivasti käytettävissä kiukun purkuun, sain vielä toisen ryöpytyksen niskaani. Ymmärsin kyllä tyttäreni tuskan. Olo oli tosi tukala. Oli painostavan kuuma, eikä hän voinut oiken enää juodakaan. Kun olimme kohdanneet jo toisen käärmeen, hänellä ei yksinkertaisesti ollut rohkeutta käydä puskapissalla. Kaiken kukkuraksi ötökät vielä kiusasivat.
Saavuimme Añen kylään. Sielläkin on albergue ja näimme jopa opasteen sinne. Lähdimme etsimään albergue toivoen, että voisimme käyttää sen vessaa. Emme kuitenkaan lopulta löytäneet koko alberguea. Kylässä on myös baari, mutta se on avoinna vain viikonloppuisin. Tyttäreni istahti Plaza Mayorilla penkille. Minäkin laskin reppuni alas. Huomasin kaivon aukiolta lähtevällä kadulla ja menin täyttämään vesipulloni. Kun palasin ja nostin jälleen repun selkääni jatkaaksemme matkaa, tyttäreni ilmoitti jäävänsä penkille. Siinä vaiheessa kuumuus ja ötökät olivat saaneet minutkin ärsyyntymään niin paljon, että kivahdin, että senkus jäät ja lähdin jatkamaan matkaa taakseni katsomatta.
Tulihan se tytär sieltä kuitenkin perässäni. Reitti seurasi nyt asfaltoitua maantietä ja ötököitäkin oli hieman vähemmän. Tähyilin josko näkyisi reittiopasteita, kun kuulin kovan huudon takaani. En ollut huomannut tiellä olevaa auton alle jäänyttä isoa käärmettä. Ikävä kyllä tyttäreni huomasi sen juuri, kun oli aivan käärmeen vieressä. Seurauksena oli paniikkikohtaus. Kaikki päivän jännitys ja tuska purkautui itkuksi, eikä hän tahtonut saada hengitettyä. En ollut varautunut, että voisimme tarvita paperipussia hengittämiseen. Onnistuin kuitenkin saamaan hänet hengittämään kanssani samaa tahtia, hitaasti ja syvään. Minua harmitti, etten ollut huomannut käärmettä, jotta olisin voinut varoittaa häntä. Pyytelin anteeksi, vaikka ei se varmaan helpottanut tyttäreni oloa. Pikku hiljaa hän rauhoittui ja pääsimme jälleen jatkamaan matkaa. Onneksi loppumatkasta emme joutuneet enää kulkemaan tiheän kasvillisuuden joukossa.
Reitin viimeisessäkään kylässä ei ollut baaria eikä yleisölle avointa vessaa. Olin jo huolissani tyttäreni juomattomuudesta. Reitti jatkui peltojen poikkevaa kulkevaa tietä pitkin. Varjoa ei ollut. Lopulta tyttäreni ei enää pystynyt jatkamaan matkaa. Hän laski reppunsa tielle ja kävi kyykkyyn. Näkyvyyttä oli varmaan ainaikin pari kilometriä suuntaansa eikä missään näkynyt liikettä. Olihan jo siesta-aika. Yllytin tyttäreni käymään asioilleen keskelle tietä. Kun hän sai olonsa siltä osin helpotettua, katosi varmasti vähintään litra vettä yhdessä hujauksessa. Pystyimme jatkamaan matkaa.
Seuraavassa risteyksessä oleva opastepylväs oli kaatunut. En ollut varma pitääkö jatkaa suoraan vai kääntyä vasemmalle. Päivän määränpää häämötti jo jonkun kilometrin päässä, risteyksestä katsottuna näiden teiden välissä. Käskin tyttäreni huilata, laskin reppuni maahan ja kuljin molempia teitä etsien seuraavaa reittiopastetta. Niitä ei näkynyt. Päätin loputa luottaa intuitiooni ja jatkoimme suoraan menevää tietä. Valinta oli oikea ja keltainen nuoli löytyi seuraavasta risteyksestä.
Lopulta saavuimme kaupunkiin. Kaupungintalon kaariholvien alla istui puolalainen vaeltaja kahden muun miehen kanssa oluella. Hän tarjosi ystävällisesti meille oluttaan. Kysyin tietä albergueen ja toinen meille vielä vieraista miehistä neuvoi tien ja sanoi, että siellä on vielä juuri kaksi petiä vapaana. Lähdimme neuvottuun suuntaan. Kohta puolalainen mies juoksi meidät kiinni. Hän halusi opastaa meidät perille.
Albergue oli pieni. Ovesta astuttiin suoraan huoneeseen, jossa oli kolme kerrossänkyä. Lisäksi huoneeseen mahtui kaksi korituolia ja sohvapöytä. Vieressä oli kylpyhuone ja pieni keittiö. Tämä oli ehdottomasta vaatimattomin majoituspaikka tähän mennessä. Japanilainenkin vaeltaja oli alberguessa. Kysyin häneltä, pitääkö minun soittaa hospitalerolle, mutta hän sanoi tämän olevan tulossa puolen tunnin kuluttua. Ehdin käydä suihkussa ennen, kuin hän saapui. Hospitalero oli hieman yllättynyt, kun mekin olimme paikalla. Sanoin etten soittanut, koska kuulin hänen olevan tulossa albergueen. Hospitalero kertoi, että ruokaa saisi reilun kilometrin päässä olevasta ravintolasta. Kaupungissa oli kuitenkin peräti kaksi ruokakauppaa. Lisäksi hän suositteli käyntiä entisessä luostarissa, johon pääsi kirjaston kautta. Vaikka tämä albergue oli yksityinen, yöpyminen maksoi vain 5 € / hlö.
Miehet olivat pesseet pyykkiä ja viritelleet pyykkinarut talon ulkopuolelle kadun varteen. Myös kaikkien kengät olivat kadulla. Kun keskustelin hospitaleron kanssa, noteerasin että japanilainen mies tuo pyykkejä ja kenkiä sisään. En ollut huomannut, että oli alkanut sataa. Hetken kuluttua hölkkäsivät baarissa olleet kaksi miestä paikalle pelastamaan pyykkejään ja kenkiään. Ne olivat jo suojassa ja toinen miehistä kiitteli kovasti avusta. Meille selvisi, että miehet olivat Englannista ja Sveitsistä. Kun sade lakkasi, he palasivat baariin.
Me lepäsimme päivän rasituksia ja odotimme, että kaupat aukeaisivat. Alkoi uudelleen sataa ja nyt jyrisi oikein kunnolla. Ukonilma ehkä selitti, miksi ötökät olivat niin agressiivisia päivällä. Kun sade taas lakkasi, lähdimme etsimään kauppaa. Kohtasimme taas puolalaisen ja hän näytti, missä kauppa on. Oli taas salaatin vuoro. Paluumatkalla huomasin kirjaston ja kävimme katsomassa luostaria. Tyttäreni halusi mennä kuvaamaan puistikossa näkemiään ruusuja. Minä jatkoin albergueen. Tyttäreni saapui naureskelevana vähän minun jälkeeni. Hän oli ollut paikallisten teinipoikien ihailun kohteena. Tyttäreni on jo aikuinen, mutta käy helposti 17-vuotiaasta. Oli kiva, että päivään mahtui joku hauskakin tapahtuma.
Kun olimme syöneet, ehdotin että lähdemme vielä pienelle kävelylle vetreyttämään jalkojamme. Kaupunki oli nopeasti nähty ja suuntasimme baariin. Kysyin, voimmeko liittyä sveitsiläisen ja englantilaisen seuraan. Viihdyimme baarissa pitkään, sillä terassilla toimi wifi. Samalla selvisi, että miehet olivat lähteneet päivää meitä myöhemmin matkaan. He olivat tavanneet joskus vuosia sitten caminolla ja kävivät nykyisin lähes vuosittain kävelemässä jonkun reitin yhdessä.
Nukkumaan meno venähti, sillä makuusalissa oli tuskastuttavan kuuma. Onneksi ikkunoihin oli laitettu hyttysverkot, joten saatoimme jättää ikkunat auki yöksi.
Askeleita päivän aikana yhteensä 53 014, joilla Polar Flow:n mukaan olin kulkenut 37,8 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti