Jos illalla nukahdin linnunlauluun, niin yöllä heräsin ensin sateen ropinaan ja vähän myöhemmin uudestaan ukkosen jyrinään. Vaikka makuutilamme oli lämmin, tavaramme oleskelutilan puolella olivat kylmiä ja kosteita. Otin vaatteeni sänkyyn peiton alle lämpiämään, jotta saatoin pukeutua.
Olimme pyytäneet aamiaisen klo 7.30. Se oli isäntäparin mielestä vähän aikaisin, koska leipomo aukesi vasta silloin. Minä olen meistä kahdesta aamuvirkumpi ja sain herätellä Adriennea hetken, jotta ehdimme ajoissa aamiaiselle. Tarjoilu oli runsas ja kahvi niin hyvää!
Isäntämme neuvoi meille oikotien takaisin reitille. Ensin olimme tosi iloisia, ettei meidän tarvitse kävellä tietä pitkin takaisin ylös kohtaan, jossa erkanimme reitiltä. Liikkeelle lähtiessämme satoi edelleen, mutta olimme varustauneet hyvin sateeseen. Valitettavasti oikotien polku oli vähän kuljettu ja kasvoi polvenkorkuista heinää. Housunlahkeista vesi valui kenkien sisään, joten kävelimme koko päivän märin jaloin.
Sade lakkasi pian ja pääsimme jälleen nauttimaan maisemista. Ensimmäinen nousu sujui niin kevyesti, että aloin puhumaan kolmannen päivän ihmeestä, joka tapahtui jälleen kerran. Olen havainnut, että yleensä kolmas vaelluspäivä tuntuu minusta paljon helpommalta kuin kaksi edellistä. Keho ikään kuin muistaa, mistä vaelluksessa on kyse.
Ennen Cabrerets:ta oli useampi nousu ja lasku, mutta näkymät palkitsivat aina kun päästiin ylös huipulle. Laskeutuminen kylään on aika vaativa, kun koko ajan tekee mieli ihailla maisemaa. Polku on kuitenkin sen verran kivinen, että katse on liikkuessa parempi pitää maanrajassa.
Pidimme tauon Cabreret:ssa Gîte du Barryn viereisessä kahvilassa. 7 vuotta sitten yövyin Barryssa. Mietin painavatko kuluneet vuodet jaloissa vai jaksoinko pidempiä päivämatkoja silloin siksi, että minulla oli tuolloin jo noin 2000 km kävelyä takana. Tällä reissulla en olisi millään kyennyt kävelemään tänne asti.
Päivän rankin nousu oli mielestäni kylästä Pech Merlen luolille. Adrienne yritti edellisenä iltana ostaa netistä lippua sinne, mutta sivusto näytti lippujen olevan jo loppu. Paikanpäältä lipun olisi saanut, mutta vasta klo 14 kierrokselle. Kun museon ja filmin katsomisen jälkeen, oli vielä yli tunti odotusaikaa, Adrienne päätti jättää itse luolissa käynnin väliin. Minä vierailin niissä edellisellä kerralla ja maalaukset tekivät minuun syvän vaikutuksen. Maalaajilla oli ollut silmää löytää luolan seinämien halkeamista muotoja, jotka sopivat heidän maalaamien hahmojen osiksi.
Nousu jatkui vielä luolien jälkeenkin, mutta sen jälkeen loppumatka Bouziesiin oli helpohko. Vähän ennen maantielle saapumista alkoi taas ripotella vettä. Ajattelin sen olevan lyhyt kuuro enkä vaivautunut kaivamaan ponchoa päälleni. Se oli virhe, sillä pian alkoi sataa kaatamalla. Vaikka matkaa hotellille oli vajaa kilometri, olimme kuin uitettuja, kun pääsimme perille.
Saimme huoneemme heti. Se oli aika pieni ja kolea, mutta onneksi lämmitystä ei oltu vielä katkaistu. Levitimme märät vaatteet kuivumaan ja suihkun jälkeen olo oli kuivissa vaatteissa jälleen hyvä. Söimme lounaaksi edelliselle illalle tarkoitettuja eväitä. Sitten kävimme pyytämässä henkilökunnalta sanomalehtiä kenkien kuivaamiseen.
Tämä päivämatka oli tarkoituksella jätetty lyhyemmäksi, koska minä halusin käydä St-Circ-Lapopiessa. Edestakainen matka olisi ollut 8 km. Käynti jäi väliin märkien kenkien takia, koska Adriennella ei ollut vaihtokenkiä.
Siirryimme hotellin uima-altaan terassille nauttimaan iltapäivän auringonpaisteesta. Minä päätin lähteä kävelemään Chemin de halagen alkuun, jonne oli noin kilometrin matka. Reitin varren kalliot olivat mahtavia kaikkine luolineen ja onkaloineen. Reitillä oli paljon perheitä ja pikkupojat olivat innoissaan kiipeämässä, mihin pääsivät. Otin paljon kuvia lyhyeltä pätkältä. Adrienne ihmetteli, kun palasin niin pian. Näytin ottamani valokuvat. Adriennea taisi jäädä kaivelemaan, ettei hän lähtenyt mukaani rantalipokkaillaan.
Illallisen jälkeen lähdimme kuitenkin vielä kävelemään. Kävelimme ensin pätkän Cahorsiin vievää GR36 kuvanveistäjän talolle. Pihalla oli nyt näytillä iso sarvikuonon patsas ja pari soittajamiestä. Käännyimme takaisin päin ja nousimme sivukadulle. Pian vastaamme tuli juosten kolme miestä reput selässä ja suunnistuskartan näköiset karttalaukut kaulassa. He huomasivat menevänsä väärään suuntaan ja kääntyivät ympäri. Kun he olivat pysähtyneet ja ohitimme heidät, kysyin ovatko he jossain kilpailussa. He harjoittelivat tulevaan kilpailuun, jossa ensin vaelletaan 50 km sitten ajetaan pyörällä saman verran ja lopuksi mennään Via ferratalle kiipeämään. Suorituksille oli aikaraja. Minusta tuntui hurjalta, että vaarallisimmalta kuulostava kiipeily on viimeinen laji ja sille siirrytään väsyneenä.
Olimme jälleen hotellin edessä, kun Adrienne pyysi, että kävelisimme vielä Chemin de halagen alkuun. Ilta oli jo hämärtymässä ja kalliot näyttivät erilaisilta kuin iltapäivällä. Onkaloista lehahteli lepakoita lentelemään yläpuolellemme. Ei minua harmittanut yhtään tehdä kävelyä uudelleen.
Palatessamme taivas hehkui punaisena. Toivottavasti se lupasi hyvää säätä sunnuntaille. Cahorsiin on matkaa 34 km. Sovimme, että päätämme aamulla, menemmekö osan matkasta bussilla.
Päivämatkan pituus oli noin 18 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti