Yritin taas vitkutella aamulla liikkeelle lähtöä. Saisin Liresissä huoneen vasta klo 16 ja käveltävää olisi alle 15 km. Lopulta lähdin 9 maissa etsimään aamukahvipaikkaa.
Kävelin hissuksiin kaupungin läpi katsellen paikallisten touhuja. Katseeni kiinnittyi naiseen, joka nojasi pienen talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Hänellä oli muki kädessä ja hän tuijotti merelle tai muualle kaukaisuuteen. Mieleeni nousi ajatus, että olisi joskus Caminon jälkeen mukava pysähtyä tänne useammaksi päiväksi.
Menin lopulta kahville taksiaseman viereiseen baariin. Siinä ei ehkä ole hinta-laatusuhde aivan parhaimpia, mutta sen terassilta on mukava seurata vaeltajia. Bussipysäkillä oli lähes bussillinen odottajia. Pari irlantilaista tyttöä otti taksin jonnekin, ehkä Muxiaan, johon matka maksoi 8€. Mies rinkan ja kameran kanssa pysähtyi puhumaan baarin terassilla istuvan tytön kanssa. Kuulin hänen kysyvän, etkö olekin 'se-ja-se' 'sieltä-ja-sieltä' ja.... Hän luetteli lähes täydelliset tiedot tytöstä, naurahti ja jatkoi matkaa. Tyttö vain totesi kaverilleen "It's a long story."
Baarin terassille jäi vielä istumaan useampi reppukansaan kuuluva, kun minä lähdin. Alkumatkan sain kulkea samaa reittiä, mitä olin tullut Finisterreen. Sitten oli pieni pätkä, jolla jouduin turvautumaan karttaan. Lopulta löytyi ensimmäinen kivitolppa simpukoineen ja nuolineen. Jäljellä olevan etäisyyden sijaan siinä luki A Muxia.
Reitti nousi hieman ja sain vielä ihailla merta ja hiekkarantaa, jolla olin edellisenä päivänä kävellyt. Sitten reitti kääntyi ja meri jäi selkäni taa. Aika pian pääsin maantieltä puiden varjostamalle hiekkapohjaiselle tielle. Katselin aina välillä taakseni, mutta en nähnyt ketään tulevan jäljessäni. Muut kävelemään lähteneet ilmeisesti suuntasivat takaisin Santiagoon.
Aina välillä saattoi kuulla meren pauhun, mutta merta ei juurikaan näkynyt. Käveltyäni jo reilun tunnin, näin edessäni 6 vaeltajan ryhmän. Ei tarvinnut mennä kovin lähelle heitä, kun kuulin heidän olevan saksalaisia. Myös Finisterreen kulkijoita alkoi tulla vastaan. He kaikki tervehtivät ja toivottivat hyvää matkaa hymyssäsuin.
Noin puolimatkassa, Buxánin kylässä oli hippihenkinen donativo-periaatteella toimiva kahvila. Istumapaikkoja oli pihassa kahdella tasolla. Kävin hakemassa sisältä kylmän juoman ja palasin alemmalle tasolle. Siellä oli istumassa nuorehko mies. Hän oli Luxemburgista ja kävellyt kotoaan lähtien. Ollessaan Melidessä hän oli saanut päähänsä, että kävelee sinä päivänä Santiagoon. Päivämatkalle oli tullut pituutta noin 70 km ja hän oli ollut perillä vasta myöhään illalla. Lisäksi hän oli saanut jalkavaivoja ja oli joutunut pitämään kolme lepopäivää. Hän aikoi jatkaa Finisterren jälkeen takaisin Santiagoon ja edelleen Fatimaan.
Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin seuraavassa risteyksessä kaksi rouvaa, joilla oli Dublin-paidat päällä. Toinen naisista oli selvästi väsynyt ja vähän hätääntynyt. Hän yritti käydä kysymässä paikalliselta vanhalta rouvalta neuvoa, mutta heillä ei ollut yhteistä kieltä. Minultakaan hän ei saanut kysyttyä kuin, missä on ranta ja satama. Hänen ystävänsä oli onneksi rauhallisempi ja saimme selvitettyä, että he olivat matkalla Finisterreen. He olivat aamulla lähteneet Ceestä ja eksyneet melkoisesti reitiltä. Minä näytin heille puhelimestani, missä olimme ja mistä reitti, joka heidän oli tarkoitus kävellä kulki sekä miten he nyt pääsisivät perille. Koitin vielä lohduttaa, että mutkan takana on baari, eikä loppumatka ole vaativa.
Kun jatkoin matkaa, alkoi meren pauhu jälleen kuulua kovempaa. Kun pääsin avoimelle paikalle, saatoin nähdä rannan ja meren. Ranta oli sen verran kaukana, että päätin unohtaa evästauon rannalla.
Päivän toinen puolikas sujui ihan mukavasti ja ennen kuin tajusinkaan, näin majapaikkani opastekyltin. Se näytti 350 m jyrkästi ylämäkeen. Kiipesin mäen hiljakseen ja saavuin pensionaatille todetakseni, että ovi on lukossa ja ovessa lappu, että avaavat klo 16. Ei siis ollut toiveita päästä repusta eroon.
Vaikka vielä ei ollut lounasaika, kävelin alamäkeen, kunnes löysin ravintolan. Asetuin terassille, jostain syystä selkä näköalaan päin. Kysyin tarjoilijalta, voisinko jo saada ruokaa. Hän lupasi tuoda ruokalistan. Lopulta hän palasi qr-koodin kanssa. Sillä sain nettisivut ja ruokalistan esille puhelimeeni. Mietin, mitä tarjoilija olisi tehnyt, jos olisin sanonut, ettei minulla ole puhelinta. Vähän myöhemmin minä kuulinkin hänen kertovan suullisesti yhdelle vanhalle rouvalle, mitä listalta löytyy.
Minulla oli nälkä ja tilasin leikkelelautasen, ranskalaisia, salaatin sekä alkoholittoman oluen. Mahoun alkoholiton olut ei ole minusta yhtä hyvää kun Estrellan. Syötävää riitti ja terassilla kävi kuhina. Kun olin juomassa jälkiruokakahvia, huomasin kellon olevan jo puoli neljä. Olin siis onnistunut kuluttamaan pari tuntia lounaan ääressä. Enpä olisi uskonut pystyväni moiseen suoritukseen yksin ruokaillessani.
Minä kiipesin takaisin pensionaattini eteen valmiina odottelemaan siinä loppuajan. Ovi olikin jo auki. Vähän nauratti kun vastaanotossa oleva rouva pyysi minua istumaan, sillä olin varmasti kovin väsynyt. Sain huoneeni, joka tällä kertaa oli tosi pieni. Nyt huoneessa oli kuitenkin ilmastointi, jonka sain säädettyä lämpimälle.
Ilta kului parin ystävän kanssa viestitellen ja some-päivityksiä tehden. Mietin, kuinka päivän mittaan vastaantulevien hymyilevät kasvot olivat saaneet minut hyvälle tuulelle. Ajattelin myös, miten nopeasti vaelluspäivät olivat vierähtäneet ja kuinka vähän enää olikaan käveltävää.
Kelloni ilmoittama päivämatka oli 14,53 km. Nousua kertyi yhteensä 580 m ja laskeutumista 540 m.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti