Aamuihmisenä minun on vaikea pidätellä itseäni aamulla sängyssä myöhempään. Unta ei vain yksinkertaisesti riitä ja kun Espanjassa ollaan tunti jäljessä kotimaan ajasta, nousen aivan liian aikaisin ylös.
Nytkin vitkuttelin omasta mielestäni loputtomiin, mutta niin vain olin alberguen alaovella valmiina lähtöön jo kahdeksalta. Ajattelin pysähtyä aamukahville lahden toisella reunalla olevassa Corcubiónissa.
Kävelin rantaan. Katselin merelle ja jo aavistuksen punertavaa taivaanrantaa. Askel nousi yllättävän keveästi huomioiden edellisen päivän laskeutumisen Ceehen. Saavuin pian Corcubióniin. En nähnyt kaupungin läpi kulkiessani ainuttakaan avointa baaria.
Reitti alkoi nousta ylöspäin mutkitellen korkeahkojen muurien välissä. Ylempänä mäen rinteellä avautui vielä näkymä Ceehen. Sitten jo laskeuduttiinkin kukkulan toiselle puolelle.
Jouduin kävelemään maantien laitaa. Meri vilkkui tien vasemmalla puolella. Aina välillä ohitin baarin tai ravintolan, mutta mikään ei ollut auki. Kun edes Sardiñeiro de Abaixon kylästä ei löytynyt avointa baaria, aloin olla jo vähän huonolla tuulella.
Reitti nousi jälleen kukkulalle ja huono tuuleni haihtui olemattomiin, kun eteeni aukesi näkymä Finisterreen. Saatoin jopa erottaa majakankin niemen kärjessä. Saksalainen nainen pyysi, että otan kuvan hänestä ja hänen ystävästään. Sitten hän vaatimalla vaati, että sai ottaa kuvan minusta. Lopulta sovimme, että voi kuvata minut takaa päin.
Reitti laskeutui jälleen ja piti ylittää maantie. Maantien reunaan oli pysäköity bussi. Sen matkustajat oli ilmeisesti jätetty vähän aiemmin kyydistä, sillä vastaamme kiipesi puhisevia espanjalaisia rouvia pukeutuneina vähän toisenlaista aktiviteettia varten. Rouvilla oli kyllä tekemistä nousussa, sillä mäki oli tosi jyrkkä. Omat reiteni huusivat armoa laskeutuessani sitä alas.
Kun Langosteiran ranta aukeni edessäni, oli itsestään selvää, että hiekalle oli päästävä ja paljain jaloin. Kengät ja sukat pois jalasta ja housun lahkeiden alaosat irti. Hiekka tuntui viileältä jalkapohjien alla. Kävelin kohti vesirajaa. Hiekassa oli paljon erilaisia simpukankuoria. Piti oikein katsoa mihin astui, ettei satuttanut jalkaa terävään kuorenpalaseen.
Pakkohan sitä oli kokeilla, onko merivesi kylmää. Ei ollut. Näin samat kaksi saksalaista naista, joiden kanssa oli otettu kuvia ylhäällä. He noukkivat simpukankuoria. Pyysin heistä toista ottamaan minusta kuvan, kun olin vedessä. Vesi ja hiekka tuntuivat niin mukavilta jaloissa, että kuljin koko rannan mitan vesirajaa pitkin.
Kun tulin rannalta, oli talon seinustalla sopivasti penkkejä. Istahdin penkille ja koitin putsata nenäliinalla enimpiä hiekkoja jaloista. Sitten sukat ja kengät takaisin jalkaan ja eteenpäin.
Kun pääsin satama-alueelle katseeni haki purjevenettä, joka oli nostettu ylös korjausta varten. Olin aamulla lukenut purjehdusta harrastavan ystävän julkaisun Facebookissa. Suomalaisten naisten purjehtima vene oli joutunut nuorten miekkavalaiden hyökkäysten kohteeksi. Onneksi naiset saivat yhteyden meripelastajiin ja heidät hinattiin Finisterreen. Saa nähdä ehditäänkö vene korjata niin, että naiset ehtivät ARC 2021 kisaan ajoissa.
Kävelin kaupungin toisella laidalla olevaan albergueeni. Mies vastaanotossa sanoi, että huoneeni olisi valmis vasta tunnin kuluttua.
Lähdin kuluttamaan aikaa. Istahdin rantakahvilaan juomaan aquariuksen. Sen kanssa minulle tarjottiin ihan reilu annos ensaladillaa. Olin jo unohtanut täysin, etten ollut saanut aamupalaa.
Kun tunti alkoi olla kulunut, menin ruokakauppaan hakemaan evästarvikkeita iltapäivän majakalla käyntiä varten. Sitten palasin albergueen. Mies suoritti sisäänkirjauksen. Kun hän huomasi, että olen Suomesta, hän alkoi kertoa suomalaisen venekunnan kohtalosta. Hän sanoi, ettei miekkavalaita ole ollut Finisterren vesillä useampaan vuoteen.
Huoneeni oli eri rakennuksessa ja mies saattoi minut perille. Huone oli siisti ja ihan kiva. Päätin käydä vielä ennen majakalle kävelyä hakemassa reitin kävelytodistuksen. Sitten palasin huoneeseeni ja tein eväsleivät retkelle.
Majakalle oli noin kolmen kilometrin matka. Sinne kuljetaan tien reunassa olevaa polkua pitkin. Menomatka on kokonaan loivaa nousua. Iltapäivän auringonpaahteessa oli tosi kuuma kävellä.
Kun kävelin ensimmäisen caminoni, ranskalaisen reitin, 2014, tulin bussilla päiväksi Finisterreen. Muistan silloin kuulleeni jo paljon ennen majakalle saapumista säkkipillin soiton. Todella pitkä mies seisoi kalliolla ja soitti. Se oli vaikuttavaa.
Tällä kertaa en kuullut soittoa. Taisin olla liian myöhään matkalla. Vastaani nimittäin käveli todella pitkä mies ja hän kantoi soitinkoteloa. Hän tervehti minua hymyillen.
Tulin perille ja odotin vuoroani 0,000 km pylvään luona. Pyysin seuraavaa jälkeeni jonossa olevaa ottamaan minusta kuvan.
Majakan edustalla oli aiheeseen liittyvää mosaiikkitaidetta. Katselin ne läpi ja suuntasin majakan taakse kallioille. Minulla oli silmälasit päässä ja jotenkin minun on vähän vaikea arvioida etäisyyksiä monitehojeni kanssa. Tuntui että askellukseni oli vähän huteraa, enkä uskaltanut mennä kovin lähelle reunaa. Löysin kuitenkin mukavan istumapaikan.
Istuuduin. Otin kengät ja sukat pois jalasta. Katselin meren tyrskyjä ja auringon valon kimallusta veden pinnalla. Keltainen perhonen lensi aivan vierestäni. Jossain kirkui lokki. Kuulin kyllä muiden kallioilla kulkevien puhetta, mutta olin silti omassa yksinäisyydessäni. Tuntui hyvältä olla siinä - perillä.
Söin evääni. Katselin viereisellä kivellä lämmöstä nauttivaa sisiliskoa. Juuri kun meinasin ottaa siitä kuvan, se katosi kiven taa. Pikkulintu tuli ihan lähelle. Ehkä leivästäni oli pudonnut muruja maahan.
Asettauduin vielä uudelleen kalliolle, tällä kertaa selälleni. Asento ei ollut ihanteellinen, mutta oli silti mukava maata siinä silmät kiinni ja nauttia hetki auringon lämmöstä.
Kun alkoi tuntua, että lihakset kangistuvat, kampesin itseni takaisin istumaan. Yhtäkkiä olinkin kaikkien muiden keskellä ja erotin puheista montaa eri kieltä. Katsoin kuinka hurjapäisimmät kiipesivät jyrkänteen reunalla oleville kiville kuvattavaksi. Minä puin sukat ja kengät takaisin jalkaan ja lähdin paluumatkalle.
Auringonlasku minulta jäi tälläkin kertaa kokematta. Onpa ainakin yksi syy palata vielä joskus takaisin.
Kelloni mukaan kuljin tänään 12,55 km päivämatkan, johon mahtui sekä nousua että laskua yhteensä 355 m.
Majakalle ja takaisin matkaa kertyi 5,86 km sekä nousua ja laskua 185 m.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti