Lähdin jälleen jo 7.30 liikkeelle. Katuvalot loppuivat pian ja sitten olikin pilkkopimeää. Kännykän taskulampun valossa taivalsin eteenpäin. Kerrankin olin iloinen, että minulla oli asfalttia jalkojen alla.
Löysin varsinaiselle reitille. Pian oli sen verran päivänvaloa, että uskalsin kulkea ilman kännykän tukea. Tien molemmilla puolilla oli metsää ja aamun kohokohdaksi muodostui kuunnella kahden pöllön keskustelua.
Osasin odottaa, että pääsisin aamupalalle ympäristöönsä kaikenlaista patsasta ja tavaraa koonneeseen baariin. Olin nähnyt myös kommentteja pienistä muffinseista, joita sai kahvin lisukkeeksi. Muffinseja tulikin koko korillinen pöytään. Tilaamani tostada taisi kyllä olla reissun huonoin.
Kun astuin jälleen ulos, niin kanssani kulkenut espanjalainen pariskunta saapui juuri paikalle. Minä otin heistä muutaman kuvan ja sitten lähdimme matkaan. Tänään keskustelumme koski enemmän henkilökohtaisia asioita ja selvisi että he olivat Emmanuel ja Teresa, 78- ja 76-vuotiaita. He olivat ruvenneet kävelemään caminoita jäätyään eläkkeelle.
Kuljimme aamupäivän yhdessä. Ohitimme 4 saksalaisen naisen ryhmän. Muuten näimme vain kaksi miestä. Kun olimme ohittaneet reitin viimeiseksi ilmoitetun baarin, joka oli suljettu, päätimme jäädä tien varteen syömään eväitä. Minä olin jo illalla tehnyt lopusta leivästäni kaksi "sämpylää" ja nyt oli helppo ottaa toinen esille ja syödä se. Emanuel otti aterian päätteeksi särkylääkkeen. Hänen polvensa oli kipeytynyt ja kävely oli vaikean näköistä. Kun eteemme tuli pitkä alamäki, minä toivotin heille voimia ja jatkoin omaa vauhtiani.
Noin 5 km ennen Sigüeiroa minua vastaan jolkutteli koira häntää heiluttaen. Vähän edempänä seisoi sen isäntä. Koira toimi sisäänheittäjänä tavernaan, joka oli noin 100 m päässä reitiltä. Minulla oli tuossa vaiheessa kova jano ja vesi melkein loppu. Niinpä kävin juomassa aquariuksen. Kun olin valmis jatkamaan matkaa, isäntä osoitti minulle polun, jota pitkin pääsi takaisin reitille. Hän itse palasi Rosi-koiransa kanssa hakemaan uusia asiakkaita.
Ennen Sigüeiroa alkoi sataa. En viitsinyt pukea sadeviittaa päälle, vaan turvauduin sateenvarjoon. Sen kanssa pärjäsin hyvin, kun oli tyyntä. Teresa ja Emmanuel saivat minut kiinni ja saavuimme yhdessä kaupunkiin. He alkoivat heti kysyä vastaantulijoilta tietä albergueensa. Minun albergueni oli myös siinä lähellä.
Kun saavuin alberguelle, oli vuoroaan odottamassa mies, joka oli kertaalleen tervehtinyt minua englanniksi. Ehdimme jutella hetken ja sitten oli hänen vuoronsa. Hänkin oli ilmeisesti varannut oman huoneen, koska häntä lähdettiin saattamaan toiseen rakennukseen. Ennen lähtöä häneltä mitattiin lämpö sellaisella otsaan osoitettavalla mittarilla.
Kun odottelin hospitaleroa palaavaksi, kaivelin sähköpostista varausviestin esille. Minulla oli vähän epävarma olo tästä varauksesta, koska viesteihini vastannut kutsui minua aina Lauraksi. Eikä sitä varaustani sitten lopulta ollutkaan. Kun minulla oli viesti näyttää, että varaus oli vahvistettu, oli hospitaleron keksittävä jotain. Lopulta minut vietiin korttelin päässä olleeseen juuri remontoituun huoneistoon. Siihen kuului 2 huonetta, joilla oli oma kylpyhuone ja 2 huonetta yhteisellä kylpyhuoneella sekä iso keittiö ja olohuone. Hospitalero lupasi, ettei toiseen vielä vapaana olleeseen huoneeseen otettaisi ketään, jolloin yhteinen kylpyhuone (suoraan huonettani vastapäätä) olisi vain minun käytössäni.
Toiseen huoneeseen majottautui englantilaiset isä ja poika. Heidän kanssaan oli todella kiva jutella. Ensimmäistä kertaa tuntui seuran osalta samanlaiselta kuin caminolla yleensä on. Toiseen huoneeseen tuli myöhemmin mies, mutta hän kävi vain nopeasti tervehtimässä.
Minä kävin kaupassa ostamassa valmiin salaatin sekä aamupalaa. Söin keittiössä ja vetäydyin huoneeseeni, kun englantilaiset lähtivät etsimään ruokapaikkaa. Johonkin unen sekaan kuulin, kun ulko-ovi kävi heidän palatessaan.
Päivämatkan pituus oli kelloni mukaan 24,93 km. Nousua tuli yhteensä 500 m ja laskua 675 m.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti