Kun kömmin alakertaan kylpyhuoneeseen, molemmat miehet olivat hereillä. Pedro oli jo valmis lähtöön, vaikka kello oli vasta vähän yli 7 ja ulkona pimeää. Castro del Rioon on lähes 30 km, joten ehkä siksi hän halusi päästä aikaisin matkaan.
Meillä meni pari tuntia pidempään ennen kuin olimme lähtövalmiina. Bruno oli Pedron lähdettyä mennyt vielä nukkumaan. Hän kuitenkin tuli lähettämään meidät matkaan. Hän ei itse tiennyt, mihin hän kävelisi. Otimme vielä yhteisselfien ja sitten lähdimme.
Matka alkoi jyrkällä reilun kilometrin mittaisella nousulla. Se oli rankka, kun lihakset eivät olleet ehtineet herätä. Hikikin tuli, mutta oli liian viileää riisua takkia. Koko lyhyt etappi oli maastoltaan mäkinen. Tyttäreni ehti jo haikailla edellisen päivän tasaisen alustan perään.
Seurasin jälleen hetken oliivin korjuuta. Tällä porukalla oli hieman muista poikkeava menetelmä. Hekin toki ravistelivat oliivit puista alas, mutta heillä ei ollut verkkoja puiden ympärillä. Sen sijaan pari naista kulki lehtipuhaltimien kanssa ja kokosi niiden avulla oliivit arviolta 3m × 50cm kokoisille alueille. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten oliivit siirrettiin maasta saaviin. Sitä vaihetta työstä ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä käynnissä.
Päivän etappi oli vain n. 9 km. Olimme jo puolilta päivin perillä, vaikka pidimme matkalla evästauon. Baenassa on yksityinen albergue. Se on vanhassa kaupungissa ja sinne oli melkoinen kapuaminen.
Pääsimme makuusaliin, jossa on 10 paikkaa. Omistaja suositteli ikkunan vieressä olevia kerrossänkyjä. Ikkunoiden alla on nimittäin puhaltamalla toimivat lämmittimet. Omistaja näytti vielä, kuinka lämmittimen saa päälle.
Olin toivonut, että alberguessa olisi pesukone. Eipä ollut. Samoilla rapaisilla housuilla siis jatketaan loppuun asti. Nyrkkipyykillä pestiin kuitenkin välttämättömimmät. Pyykit sai laittaa kuivumaan toisessa kerroksessa talojen välissä olevalle "sillalle".
Kävimme kaupassa ja sitten vain lepäisimme. Minä otin kunnon päiväunet. Viiden maissa hain pyykit sisään. Ne eivät olleet ehtineet kuivua. Laitoin lämmittimen päälle ja sukat kuivumaan lämmittimen ritilälle. Lämmitin puhalsi vain viileää ilmaa.
Illalla kävelimme ensin hieman vanhassa kaupungissa ja tutustuimme joulutorin tarjontaan. Sitten laskeuduimme "alakaupunkiin" etsimään ruokapaikkaa.
Pyörimme aikamme keskustassa löytämättä muuta kuin yhden kalliin ravintolan ja kebab-paikan. Sitten turvauduin mr Googlen apuun ja suuntasimme yhtä grilliravintolaa kohti. Näimme matkalla opasteet, minne suuntaan reitti jatkuisi aamulla. Löysimme ravintolan ja menimme sisään. Poistuimme sieltä kuitenkin nopeasti. Ravintolassa oli käytetty jotain todella voimakkaan tuoksuista pesuainetta. Siinä hajussa ei tehnyt mieli syödä.
Palasimme edelliseen risteykseen. Kadun kulmassa oli Bar cafeteria. Päätimme kokeilla onneamme siellä. Baaritiskillä olivat tapastarjottimet vielä tyhjiä. Kysyin kuitenkin olisiko meidän mahdollista syödä jotain. Tarjoilija sanoi, että noin 10 minuutin kuluttua aukeaa keittiö ja ohjasi meidät pöytään. Saimme listan, jolla oli parikymmentä tapas vaihtoehtoa. Valitsimme listalta 3 pienempää annosta sekä 4 munan perunamunakkaan.
Baari alkoi täyttyä. Viereemme tuli kolme perhettä, joilla oli yhteensä 7 alle kouluikäistä lasta. Se mikä pisti silmiin, oli että äidit saivat rauhassa istua ja jutella. Isät hoitivat lasten kaitsemisen. Yksi porukan miehistä tuli juttelemaan meille englanniksi. Hänen viimeiset lauseet jäivät erityisesti mieleeni. Hän sanoi: "Olemme äänekkäitä, mutta olemme onnellisia."
Tapasannokset olivat suuria, emmekä millään pystyneet syömään kaikkea. Perunamunakaskin oli ihan koko ison pannun kokoinen.
Olimme niin täynnä, että tuntui vaikealta kiivetä ylös mäkeä majapaikkaamme. Siellä meitä oli vastassa iloinen yllätys. Lämmityslaite oli ruvennut puhaltamaan lämmintä, eikä huone tuntunut enää kylmältä. Kuivatimme loput pyykit nopeasti lämmittimen ilmavirrassa. Oli ihana käydä nukkumaan, kun tiesi ettei tarvitsisi palella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti