Lähdimme liikkeelle kuitenkin heti kahdeksan jälkeen. Aamu oli viileä ja sormikkaille tuli käyttöä. Kuljimme keskustan läpi ja Granadan portin läheltä löysimme seuraavan etapin opastaulun. Myöhemmin vähän harmittelin, etten ollut hoksannut katsoa kellostani opastaululle kulkemaamme matkaa. Tällä reitillä matkan pituus lasketaan etapin lähtökaupungin laidalta päätekaupunkin alkuun. Kaupunkien ja kylien läpi kuljettavaa matkaa ei lasketa mukaan. Niinpä olin epävarma kulkemastamme matkasta, kunnes yhdellä jäljellä olevan matkan kertovalla tolpalla hoksasin laskea eron.
Päivä oli pitkien suorien, oliivipuiden ja paahtavan auringon päivä. Ensin kuljimme useita kilometrejä asfaltilla. Sitten siirryimme oliviipuiden siimekseen. Seurasimme hetken sadonkorjuuta. Puuta ravistettiin traktoriin kiinnitetyllä "runkoon tarttujalla". Lisäksi miehet hakkasivat oksia pitkillä kepeillä. Joillain näytti olevan keppiin kiinnitetty jonkinlainen moottori. Niin kauaa emme seuranneet työtä, että olisimme nähneet oliivien koonnin verkosta, joka oli levitetty maahan. Mietin, että oliivipuun pitää olla tosi sitkeä ja juuret syvällä maassa, jotta se kestää niin kovaa käsittelyä.
Hieman ennen yhtätoista pysähdyimme olipuun juurelle. Minä kokeilin, saanko YLE areenan toimimaan. Hyvin toimi ja saatoimme kuunnella joulurauhan julistuksen.
Vielä oli hieman matkaa Cartaojalin pikkukaupunkiin. Sieltä löysimme avoinna olevan baarin ja pidimme pidemmän tauon. Minä tilasin kahvin kaveriksi juustosämpylän. Välissä oli yli sentin paksuisia siivuja pitkään kypsynyttä lampaanmaitojuustoa. Enpä muista, koska olisin syönyt yhtä voimakkaan makuista juustoa sellaista määrää.
Tauon jälkeen meillä oli vielä melkein 14 km käveltävää. Matka jatkui jälleen asfaltilla ja loputtomalta tuntuvaa suoraa taivaltaen. Jossain kohtaa oli "sisäänajo" oliivipuiden keskelle. Ajoaukon molemmin puolin kasvoi isot sypressit ja niiden edessä oli penkit. Jos jotain olen caminoillani oppinut, niin sen että penkille kannattaa istahtaa, kun sellainen osuu kohdalle.
Sypressi ei kuitenkaan suonut meille varjoa. Niinpä melkein yhdestä suusta tuumasimme, että on aika katkaista housun lahkeet. Minulta se kävi helposti ilman kenkien riisumista. Tytär sen sijaan joutui ottamaan kenkänsä pois ja tauko vähän venyi, kun hän tarkasti rakkosaldon. Se oli edelleen 1. Ensimmäisenä päivänä tullut pieni rakko oli edelleen ainoa.
Olo viileni mukavasti, kun aurinko ei enää kuumentanut tummia housunlahkeita. Tyttäreni niskakipu ei sen sijaan hellittänyt. Olimme virittäneet merinopoolon pehmikkeeksi hänen reppunsa olkahihnan alle. Kun sekään ei juuri auttanut, komensin hänet tien reunaan. Kaivoin kylmägeeliä repusta ja käskin tytön ottaa paitansa pois kipeältä puolelta. Huoltotoimet toivat ainakin hetkellisen helpotuksen ja matka jatkui.
Vaikka reittiprofiili lupasi jyrkähköä nousua, ei mäet tällä kertaa nujertaneet minua. Olin onnistunut pakkaamaan repun hyvin ja sain suurimman painon nyt lanteille.
Kun saavuimme Villanueva de Algaidasiin, oli jälleen kerran kuljettava lähes kaupungin läpi alberguelle. Minulla oli osoite. Talon numeron piti sen mukaan olla 44. Yhden talon seinässä oli iso laatta, jossa luki albergue. Talon numero oli kuitenkin 16 ja ikkunassa oli postin puhelinnumero. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Sanoin, että etsitään nyt kuitenkin se talo numero 44. Sitä ei ollut. Siinä oli tyhjä tontti, joka toimi parkkipaikkana. Vanhempi mies tuli autoltaan ja sanoin hänelle, että etsimme alberguea. Hän lähti viemään meitä sinne, missä näimme albergue-laatan. Kysyin mistä mahtaisimme saada avaimet. Hän soitti kahteen numeroon. Sitten hän pyysi odottamaan, että ovi tullaan avaamaan. Kiitin häntä ja toivotin hyvät joulut.
Hetken päästä saapui poliisi, joka antoi meille avaimet ja otti valokuvat henkilökorteistamme. Leimaa emme saaneet passiin. Albergue oli suuri ja siellä oli myös keittiö astioineen. Päätimme valmistaa jouluaterian itse.
Löysimme kauppamatkalla kirkon. Illalla olisi jouluaaton messu. Päätimme mennä sinne. Kaupasta piti löytää ruokaa illaksi sekä seuraavaksi päiväksi. Olinhan saanut Malagan Jaakontien yhdistyksestä tiedon, että joulupäivänä kaikki paikat ovat kiinni.
Messu poikkesi melkoisesti kotoisesta joulukirkosta. Kuoron esittämää musiikkia en tunnistanut. Uskon tunnustus ja Isä meidän rukous ovat lauserytmiltään helposti tunnistettavissa. Jouluevankeliumia oli myös helppo seurata. Ilmeisesti kiinnitimme kirkkoväen huomion, kun kättelyvaiheessa meitä haluttiin kätellä jopa parin penkkirivin päästä. Me poistuimme ruoan laittoon, kun messun lopussa ihmiset kävivät suutelemassa seimessä olleen Jeesus-lapsen jalkaa.
Alberguessa minä rupesin perunoiden keittoon ja muun syötävän esille laittoon. Tyttäreni viritti kännykkänsä soittamaan joululauluja. Kinkku ei ollut ihan perinteistä joulukinkkua, eikä pöytä notkunut kymmenistä herkuista. Ateriamme oli kuitenkin yksinkertaisuudessaan oikein maukas ja kerrankin en ollut ähky joulupöydästä noustessani.
Iltatoimien jälkeen uni tuli jälleen nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti