Lento lähti ja saapui aikataulun mukaisesti. Jossain vähän Pariisin jälkeen saimme ihailla auringonnousua.
Malagan päässä saimme odottaa reppujamme pitkään. Ne olivat kolmen viimeisenä saapuneiden matkatavaroiden joukossa. Kun vielä pakkailimme reppuja hieman uudelleen, olimme saaneet kuulumaan tunnin lentokentällä.
Juna-asema löytyi ja pienen sähläyksen jälkeen sain liput ostettua. Helsingin seudun julkisen liikenteen hintoihin tottuneena, täällä on edullista matkustaa. Junalippu maksoi 2,30€. Onnistuimme suuntaamaan pääteasemalta oikeasta uloskäynnistä kadulle. El Corte Ingles osui lähes heti silmiimme ja oikea bussipysäkki löytyi sen takaa.
Olin ajatellut, että ajaisimme bussilla linjan 21 päätepisteeseen, La Junta de los Caminosiin asti. Kun jo istuimme bussissa, huomasin, että bussi ei menekään sinne asti. No hätää ei ollut. Tiesin että reittimerkinnät alkavat läheltä Pueto Sol:n pysäkkiä.
Jäimme pois oikealla pysäkillä. Ylitimme kadun ja kävelimme edelliseen kadunkulmaan. Sieltä löytyi opastetaulu, reittimerkki ja ensimmäinen nuoli.
Iloisin mielin lähdimme matkaan. Tässä vaiheessa paistoi vielä aurinko ja lentokoneessa ilmoitettu lämpötila oli +20C. Ei ainakaan tarvinnut palella! Kuljimme omakotialueen läpi ja saimme talovahdeilta mahtavat kannustushaukut. Tyttäreni tuumasi, että koirat toivottavat meille "Buen camino".
Olimme aivan kuumissamme kun saavuimme La Junta de los Caminosiin, vaikka sinne oli matkaa vain reilut 2,5 km. Pysähdyimme baariin juomaan aquariukset. Saimme sieltä myös ensimmäiset leimat passeihimme. Tauon aikana taivaalle kerääntyi tummia pilviä. Minä kaivoin repusta sadeviitan valmiiksi käden ulottuville.
Lähdimme jatkamaan matkaa. Reitti kulki nyt maantien reunaa. Liikennettä oli melko paljon, eikä piennarta ollut juuri nimeksikään. Asetin kävelysauvat poikittain eteeni ja koitin sillä viestittää autoilijoille, että meidät on paras kiertää kaukaa.
Reppumme todellakin ovat turhan painavat. Niinpä pidimme jälleen lyhyen tauon, kun näimme bussipysäkkikatoksen penkkeineen.
Tauko oli ihan paikallaan, sillä sen jälkeen alkoi päivätaipaleemme raskaampi osuus.
Ensin nousimme hiekkatietä pitkin. Molemmin puolin tietä oli silmän kantamattomiin hedelmäpuita, jotka notkuivat sitruunoita, appelsiinejä ja klementiinejä. Jonkun matkan päästä tieltä piti kääntyä polulle. Tuntui, että polku nousi aivan pystysuoraan ylös. Vauhti putosi nollaan. Etanakin olisi varmasti edennyt minua nopeammin. Jokaista askelta piti sovitella, koska polulla oli paljon irtokiviä ja sateen jäljiltä liukasta savea.
Kun pääsimme ylös, olin niin väsynyt, etten olisi halunnut kävellä enää metriäkään. Meillä oli kuitenkin vielä yli päivän matkasta kuljettavana ja monta mäkeä kiivettävänä.
Maisemat olivat hienot, mutta en osannut nauttia niistä kunnolla. Kuljin eteenpäin jonkinlaisella automaatio-ohjauksella. Pidimme paljon lyhyitä taukoja, jotta saimme aina hetkeksi reput pois selästä.
Minusta Almogian olisi pitänyt olla jo ihan mutkan takana, kun näimme kaupungin ensimmäisen kerran kaukana edessä. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa.
Kaupunkiin laskeudutaan jyrkkää polkua. Oli suorastaan ihme, ettei siinä käynyt väsyneenä mitään haaveria. Tässä vaiheessa saimme vielä aavistuksen sadettakin.
Reitin pituus oli laskettu tähän kaupungin laidalle. Albergueen oli matkaa vielä 1,5 km läpi rinteeseen rakennetun kaupungin. Kun yhdessä kadun kulmassa emme huomanneet opastetta ja meinasimme kääntyä väärään suuntaan, tuli paikallinen vanhempi rouva hätiin. Hän antoi meille vuolaat ohjeet ja löysimme perille.
Alberguen oven vieressä oli kolme puhelinnumeroa. Soitin ensimmäiseen. Kukaan ei vastannut. Soitin seuraavaan numeroon. Siihen vastasi joku mies. Hän selitti ties mitä. Sen verran ymmärsin, että hän kysyy jostain ja soittaa minulle takaisin. Puhelua odotellessa puimme untuvatakit päälle, sillä meitä väsyneitä kulkijoita alkoi paleltaa hien kuivuessa.
Lopulta mies soitti ja sanoi, että alberguessa ei ole tilaa. Hän sanoi paljon muutakin, mutta en ymmärtänyt mitä. Lopuksi hän sanoi tulevansa luoksemme 5 minuutin kuluttua. Hän saapui mopolla ja keskustelukin sujui nyt kasvokkain. Hän kertoi, että joku ryhmä oli varannut alberguen koko viikonlopuksi. Kun kysyin, mitä muita vaihtoehtoja oli tarjolla, hän selitti jostain toisesta paikasta, johon olisi kuitenkin ollut matkaa vielä jokunen kilometri. Siis se ei ollut vaihtoehto. Sitten hän osoitti noin 100m päässä olevaa taloa ja sanoi siinä olevan huoneita. Vähän pahoitellen hän sanoi, huoneen maksavan 45€. Siinä vaiheessa minulle oli aivan sama, paljonko joutuisimme maksamaan, kunhan vain pääsisin sänkyyn.
En tiedä ehtikö hän jo soittaa tähän La Posada Almogiaan, mutta meitä osattiin odottaa siellä. Baarin terassilla oli juhlat käynnissä. Meidät vietiin toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen. Se oli kylmä ja kostea. Opastajamme pyysi odottamaan 10 minuuttia, jotta lämminvesivaraajasta tulisi kuumaa vettä suihkuun.
No lämmintä vettä sai odottaa yli puoli tuntia. Sillä aikaa kevensimme reppujamme syömällä mukaan otettuja eväitä. Emme yksinkertaisesti jaksaneet ajatusta, että menisimme syömään kahdeksan jälkeen. Petivaatteet olivat niin kosteat, että päätimme nukkua makuupusseissamme. Huoneessa oli onneksi ilmalämpöpumppu ja säädin sen puhaltamaan 24C.
Uni tuli jo ennen kahdeksaa. Heräilin pitkin yötä juhlinnan ääniin, mutta nukahdin aina pian uudestaan. Juhlat päättyivät aamuneljältä.
Nyt pitää hiljalleen nousta ja aloittaa repun pakkaus. Aamupalaa on saatavilla klo 9. Sen jälkeen lähdemme kohti seuraavia mäkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti