Pääsimme lähtemään vähän puoli kymmenen jälkeen. Löysimme helposti reitille. Eteneminen oli vaivatonta, mutta tylsää. Vaihtelua toivat lähinnä toiset reitillä kulkijat. Oli paljon pyöräilijöitä sekä lenkkeilijöitä.
Puolessa välissä matkaa oli Cabran kaupunki. Me emme poikenneet kaupunkiin, vaan pidimme tauon vanhan asemarakennuksen ravintolassa. Söimme isot bocadillot. Jos aiot joskus myöhemmin kulkea tämän reitin, älä laske sen varaan, että ravintola olisi toiminnassa. Ovella oli nimittäin lappu, jossa ravintoloitsija kiitti kuluneista vuosista ja kertoi ravintolan sulkevan lopullisesti 7.1.2020.
Jatkoimme matkaa virkistäytyneinä. Väki reitillä väheni sitä mukaa kun lounasaika läheni. Lopulta emme nähneet ketään muuta pariin tuntiin. Vasta kun lähestyimme Doña Menciaa alkoi muita kulkijoita näkyä.
Kaupunkiin tulo ei ollut kovin selkeästi merkitty. Kun päättäväisesti siirryimme via Verdeltä alikulun kautta kaupungin laidalle löysimme pari reittimerkkiä. T-risteyksessä ei ollut nuolta, mutta menimme kuvittelemaamme keskustaa kohti. Matkalla näimme yhden opasteen. Keskustassa oli kitaran muotoinen kaivo ja sen lähellä seinässä caminolaattoja. Seuraavassa talossa olisi ollut pyhiinvaeltajien infopiste, mutta se oli tietysti kiinni.
Tienviittojen ohjaamana saavuimme kaupungintalolle. Paikallispoliisi oli kulman takana. Oven yläpuolella oli puhelinnumero. Soitin siihen. Esitin asiani ja sain vuolaan vastauksen. Ymmärsin vain, että pitää odottaa 20 minuuttia. Eli vuoro alkaisi viideltä.
Siirryimme viereisellä aukiolla olevalle penkille odottamaan. Ilma oli jo sen verran viilentynyt, että pidensimme housun lahkeet ja vedimme untuvatakit päälle. Ehdimme lopetella eväiden rippeet ennen, kuin poliisiauto kurvasi paikalle. Seurasimme poliisia asemalle. Saimme leimat passeihin ja henkilökortit kopioitiin taas kerran. Poliisi selitti, että alberguessa on 3 sänkyä ja 1 patja. Sitten hän kertoi kahden italialaisen jo ilmoittaneen tulostaan ennen meitä.
Lähdimme porukalla kävelemään kohti alberguea. Matka ei ollut pitkä, mutta se kesti. Poliisi pysähtyi jatkuvasti puhumaan jonkun paikallisen kanssa. Kirkon kohdalla pysähdyimme. Jos ymmärsin oikein, ennen kahdeksaa aamulla avain piti palauttaa seinällä olevaan postilaatikkoon. Kahdeksan jälkeen avaimen sai tuoda poliisille.
Albergue oli pikkuruisessa kolmikerroksisessa talossa. Ovesta sisään tultaessa oli pieni huone ja ahdas kylpyhuone. Kapeat portaat johtivat toiseen kerrokseen. Huoneeseen mahtui juuri 2 sänkyä ja 2 pikkutuolia. Portaita jatkettiin vielä kerros ylös. Siellä oli vinokattoinen tila, jossa oli sänky sekä patja pystyssä seinää vasten. Se olisi siis meidän makuutilamme.
Poliisi jutteli vielä hetken kanssamme ja sanoi tuovansa italialaiset myöhemmin albergueen. Kysyin, onko kyseessä pariskunta vai kaksi miestä tai naista. Hän sanoi, että soittaja oli mies, mutta hän oletti kyseessä olevan pariskunnan. Sitten hän vielä sanoi, että voimme soittaa hänelle, jos meillä on jotain ongelmaa. Hän olisi töissä koko yön. Minä vakuuttelin, ettei pyhiinvaeltajien kanssa ole koskaan ongelmia.
Kävimme suihkussa. Tytärtä hieman huolestutti, kun ovea ei saanut lukkoon. Minä sanoin, että kaikki tietävät sen olevan varattu, kun ovi on kiinni ja ovi pitää jättää auki, kun kylpyhuoneesta poistuu. Huomasimme toisen kerroksen huoneessa lämmittimen. Omimme sen ja siirsimme omaan kerrokseemme. Se teki kylmästä ja kosteasta tilasta siedettävän.
Lähdimme kauppaan ostamaan aamupalaa ja evästä. Kävelimme jonkin aikaa keskustassa. Huomasimme kuun olevan todella kapeana sirppinä. Otin siitä valokuvan, mutta kuvasta tuli kovin rakeinen. Tyttäreni on minua lyhyempi, eikä hän oikein ylettänyt kuvaamaan kuuta pensaiden takaa. Niinpä hän kiipesi sähkökaapin päälle saadakseen esteettömän kuvauslinjan. Taivas oli muutenkin todella upea. Taivaanrannassa oli vielä aavistus punerrusta auringon laskun jäljiltä.
Kun kävelimme takaisin alberguelle näimme kaksi miestä. Toisella oli kunnon iso reppu, mutta toisella vain pieni, varmaan alle 20 l reppu. Arvelin mahtavatko he olla odotetut italialaiset. Meni vielä jonkun aikaa, ja sitten alberguen ovea jyskytettiin. Siellä oli tuttu poliisi pienireppuisen miehen kanssa. Poliisi sanoi toisen miehen menneen hostaliin.
Minä jo mielessäni tapailin niitä muutamia italian lauseita, jotka olin oppinut syksyn alkeiskurssilla. Olen niin tottunut, etteivät italialaiset juuri puhu muita kieliä. Yllätyksekseni mies puhuikin oikein sujuvaa espanjaa. Hän kertoi vaeltavansa Malagasta Santiagoon. Minä opastin hänet toiseen kerrokseen ja sanoin, että molemmat sängyt ovat vapaana. Sitten kiipesin ylös ja jätin hänet omaan rauhaansa.
Kun mies oli suihkussa, ovella kävi taas ryske. Menin avaamaan. Siellä oli toinen, hostaliin mennyt mies. Hänkin aloitti keskustelun espanjaksi, mutta kysyi mitä kieltä puhun. Sanoin puhuvani vähän espanjaa, mutta paremmin englantia. Hän yritti vielä tarjota ranskaa, mutta vastasin että sitäkin puhun vain vähän. Jatkoimme siis englanniksi, jota mies puhui ihan hyvin. Harvinainen italialainen!
Mies valitti huoneensa olevan kamala ja henkilökunnan olevan tylyä. Hän kertoi yöpyneensä aiemmin tässä alberguessa. Kun toinen mies tuli suihkusta ja jälkimmäinen mies sanoi tälle englanniksi, että me olemme suomalaisia, suihkusta tullut sanoi espanjaksi, älä puhu minulle englantia. Kävi ilmi, että suihkusta tullut mies olikin espanjalainen, Pedro. Vain hostaliin majoittunut mies, Bruno, oli italialainen.
Jätin miehet keskustelemaan ja kiipesin ylös. Bruno poistui. Jonkun verran myöhemmin Pedro kiipesi kerrokseemme, antoi meille pussillisen keräämiään pähkinöitä ja sanoi lähtevänsä ulos.
Me lähdimme etsimään ruokapaikkaa vähän Pedron jälkeen. Ovella meitä vastaan tuli Bruno reppunsa kanssa. Hän sanoi lähteneensä huoneestaan, koska se oli niin kamala. Hän sanoi nukkuvansa alakerran huoneessa lattialla. Ajattelin, että hostalin on täytynyt olla aivan kamala, jos on valmis vaihtamaan sängyn kylmään kivilattiaan. Sanoin Brunolle että Pedron huoneen toinen sänkyhän on vapaa. En tiedä miten se oli mennyt häneltä ohi aiemmalla käynnillä.
Meillä oli vähän vaikeuksia löytää ruokapaikkaa. Lopulta suuntasimme vähän sivussa olevaan pizzeriaan. Söimme plato combinadot, joissa oli lihaa, kananmunaa ja ranskalaiset.
Ruoan jälkeen palasimme albergueen. Virittelimme minulle patjan lattialle ja kömmimme makuupusseihin. Lämmitin hohkasi minun suuntaani ja jouduin vähentämään vaatekerroksia. Miehet pitivät sen verran paljon ääntä omassa kerroksessaan, että vielä yhdeltäkin odottelin unta. Jossain välissä uni lopulta saapui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti