Caminoni: 27.9.2018 Mieres / La Peña

Liikehdintä makuusalissa alkoi jo aikaisin aamulla. Dominic taisi olla jälleen ensimmäinen lähtijä. Hän halusi kiirehtiä Oviedoon toivoen, että onnistuisi vaihdattamaan puhelimensa rikkoutuneen lasin päivässä. Myös espanjalaisen ryhmän miehillä oli kiire ehtiä junaansa. Vaikka minulla ei ollut mihinkään kiire, tempauduin minäkin lähtemään liikkeelle jo heti seitsemän jälkeen. Pysähdyin tosin heti parin sadan metrin päähän aamukahville, kun huomasin baarin olevan auki. Baarin pitäjä nuokkui pöydän ääressä ja säpsähti hereille, kun avasin oven. Join cortadon ja söin puolikkaan sämpylän. Toisen puolikkaan panin reppuun matkaevääksi. Alberguessa ennen lähtöä nauttimani vanukas ei oikein ollut tahtonut pudota alas.

Reitti kulki maantien laitaa kiiveten heti pari sataa metriä korkeutta. Kuljin tosi rauhallista tahtia ja kävely tuntui oikeastaan mukavalta. Ilma oli edellisiä aamuja lämpimämpi. Aina välillä minut ohitti yksittäinen auto. Minulla oli sekä reppuun että eteen lantiovyöhön kiinnitettynä pyörään tarkoitetut huomiovalot. Lisäksi heiluttelin otsalamppuani kädessä aina, kun tiesin auton lähestyvän. Autot kiersivätkin minut kiitettävän kaukaa.

Nousujohteista kulkemista riitti reilut 4 km Alto del Padrúnille. Sen jälkeen laskeuduttiin reilut 200m n. 2,5 km matkalla Olloniegoon. Osa laskeutumisesta tehtiin polkua pitkin. Kaupunkiin tullessa kuljetaan ohi vanhan kaivon, jota kutsutaan hullujen kaivoksi, Fuente de Llocos. Olloniegossa pysähdyin uudelleen kahville. En ollut oikeasti tauon tarpeessa, mutta kun oli paljon aikaa, niin miksi kiirehtiäkään. Kaupungin toisessa päässä oli jonkinlainen keskiaikainen linna tai palatsi, torni sekä silta. Minun kulkusuunnastani näki kunnolla ainoastaan tornin.

Reitti seurasi nyt jonkin matkaa maantietä ylittäen Rio Nalónin. Sillan jälkeen oli kivinen rakennus (kuvassa jää osittain matkailuauton taakse), jossa on 1800-luvulla toiminut la Oficina del Portazgo. Eli siellä on sillan käyttäjien pitänyt maksaa jonkinlainen vero. Melkein rakennusta vastapäätä lähti polku, jolle reitti nyt siirtyi. Tästä alkoi päivän toinen 200m nousu. Polku oli paikoitellen kapea ja sain vähän väliä pyyhkiä hämähäkin lankoja naamaltani. Välillä polku leveni hieman ja sen keskellä lirisi vettä pienenä purona.

Polku yhtyi pieneen tiehen Centro Reton vieressä. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen uskonnollisen järjestön loma tms. keskus. Ison ja komean rakennuksen vieressä oli pelikenttä ja minigolfrata, joka ei tosin ollut kovin kummoisessa kunnossa. Lähellä oli myös piknikalue. Tien reunaan oli laitettu muutamia tuoleja ja minä istahdin siihen lepäämään ja katselemaan ympärilleni. Ei kuulunut kuin linnunlaulua.

Matka jatkui edelleen ylöspäin aina Picullanzan kylään asti. Pysähdyin vielä kertaalleen horreosin portaille juomatauolle. Asturiassa horreosit ovat erilaisia kuin Galiciassa. Täällä ne ovat paljon suurempia lähes neliön muotoisia ja yleensä aina puuta. Jalat voivat olla kivestä. Siinä istuessani ohi kulki mies koiran kanssa. Hän pysähtyi kysymään, mistä olin lähtenyt aamulla ja monelta. Kun sanoin lähteneeni seitsemän jälkeen, hän väitti minun kulkeneen todella nopeasti. Omasta mielestäni olin kulkenut hissukseen miettien vaellukseni eri vaiheita ja nauttien viimeisen päivän reitistä.

Kun pääsin korkeimmalle kohdalle, aukesi näkymä Oviedoon. Se ei kaukaa nähtynä vaikuttanut kovin viehättävältä kerrostalolähiöineen. Ihan iso kaupunki joka tapauksessa. Tällä kertaa muistin, että oppaassa sanottiin, ettei tässä vaiheessa pidä kuvitella loppumatkan olevan pelkkää alamäkeä. Jouduin kuitenkin laskeutumaan toista sataa metriä, jotta saatoin kavuta vielä kertaalleen n. 100 metrin mäen ylös. Oli kuin camino olisi vielä kertaalleen halunnut hemmotella minua. Löysin nimittäin reitin varresta karhunvatukkapensaita, joissa oli runsaasti kypsiä marjoja. Mieleen nousi, ettei Espanjassa ole jokamiehenoikeuksia, sillä pensaat olivat melko lähellä asutusta. Vihaisten paikallisten uhallakin herkuttelin marjoilla viimeisen kerran tällä matkalla.

Ei aikaakaan kun olin jo saapunut Oviedon rajalle. Tuntui haikealle. Tässäkö tämä nyt jo oli!?! Kaupunkiin saapuminenkin oli ala- ja ylämäkeä. Onnistuin hukkaamaan reittimerkit, mutta katedraalin kellojen aloittaessa kello kahdentoista lyönnit osasin kulkea oikeaan suuntaan. Löysin Santiagon patsaan ja näin jälleen keltaisia nuolia. Saavuin kaupungin vanhaan keskustaan ja löysin tieni katedraalille. Sain passiini viimeisen leiman lippuluukulta. Virkailija selitti, että voisin ostaa Salvadoranan, todistuksen vaelluksestani kirkon/museon myymälästä ja sillä saisin oikeuden tutustua kirkkoon ja museoon ilmaiseksi. Sain mukaani vielä luurin, josta saatoin kuunnella opastuksen. Pyhiinvaeltajien repuille oli varattu paikka kirkon seinustalla. Vähän arvelutti jättää reppu siihen, kun osa arvotavaroistani oli repussa. Sitten päätin kuitenkin luottaa siihen, että se on turvassa.

Kiersin kirkkoa ja museon, poikkesin luostarissa, jonka vierestä löytyi vanha pyhiinvaeltajien hautausmaa, kävin lunastamassa Salvadoranani, sytytin sähkökynttilöitä San Salvadorin patsaan ääressä ja kiitin matkasta, jonka olin saanut tehdä.