Söin reissun parhaan aamupalan. Pilkoin lautaselle päärynän ja päälle laitoin kaksi purkillista kreikkalaista jogurttia. Koko komeuden kruunasin vielä crunchy myslillä, jossa oli tummaa suklaata. Tyytyväisenä lähdin matkaan meistä ensimmäisenä kahdeksan maissa. Vielä ennen lähtöäni kokoonnuimme kaikki terassille ihailemaan aamutaivaalla näkyvää täysikuuta. Maisema näytti aamulla erilaiselta kuin iltapäivän ja illan auringossa.
Palasin kaikessa rauhassa eilistä reittiä takaisin Herias:n kylään. Lisa oli kysynyt edellisenä iltana Sandralta vaihtoehtoisesta reitistä, jolle näimme viitan, Campomanesiin. Sandra sanoi, että reitillä on niin paljon kaatuneita puita, ettei sitä voi kulkea. Herias:n jälkeen polku lähti laskeutumaan kohti Campomanesia. Parin kilometrin matkalla laskeuduttiin melkein 200m. Polku oli edelleen märkä ja liukas. Olin tähän asti pitänyt sauvoissani kumitassut paikoillaan, mutta nyt minun oli pakko ottaa ne pois, jotta sain tarpeeksi tukea. Yhdessä kohdassa minun oli pakko istahtaa polun vieressä olevalle kivelle ja pudottautua siitä alas, jotta pääsin etenemään.
Olin todella helpottunut, kun pääsin Campomanesiin. Pikkukaupungin toiselta laidalta löytyi kaivo ja kartta caminon etenemisestä. Minä vaihdoin veden pullooni. Putsasin sauvojen päät ja laitoin kumitassut takaisin paikoilleen. Riisuin myös toppatakkini. Olin edellisenä iltana vilkaissut opastani ja minulla oli mielikuva, että reitti seuraa jokea Pola de Lenaan asti. Seurasin viitoitettua reittiä. Se kulki maantien reunaa ja tie näytti erkanevan yhä enemmän joesta. Näin kuitenkin säännöllisesti keltaisia nuolia ja jatkoin eteenpäin. Olin kävellyt varmaan pari kilometriä, kun lopulta kaivoin oppaani esille. Kävi ilmi, että Campomanesista oli kaksi vaihtoehtoista reittiä ja minä olin valinnut alkuperäisen maantietä seuraavan reitin. En kuitenkaan halunnut kulkea tietä pitkin, kun ei ollut pakko. Niinpä käännyin ympäri ja palasin kaupunkiin. Vähän ennen kaupunkiin saapumista minua vastaan tuli paikallinen nainen. Kysyin häneltä neuvoa, kuinka löydän jokea seuraavalle reitille. Sain selkeät ohjeet ja löysin reitin. En tiedä mistä kohtaa kaupungin halkovaa katua minun olisi pitänyt kääntyä. Ainakaan siinä risteyksessä, josta nainen neuvoi minua kääntymään, ei löytynyt nuolta.
Jokea seurannut kevyen liikenteen väylä oli myös enimmäkseen asfalttia, mutta sillä ei sentään tarvinnut pelätä autoliikennettä. Aamun seuraava kiintopisteeni oli romaaninen kirkko Santa Cristina de Lena. Tiesin, että kirkko aukeaisi vasta klo 11, mutta näkisin sen ainakin ulkoa. Kirkko oli mäellä ja sinne noustiin jyrkkää sekä kivistä polkua. Katselin kirkkoa ja ympäröiviä maisemia hetken ja rupesin etsimään takaisin reitille opastavia nuolia. Niitä ei näkynyt, mutta paikalle saapui sopivasti aamulenkillä oleva nainen, joka näytti minulle oikean suunnan. Nyt sitten laskeuduttiin kivistä polkua takaisin jokilaaksoon.
Vega del Ciegon kylän kohdalla siirryttiin toiselle puolelle jokea. Minulta meinasi jäädä koko ylitys huomaamatta, kun seurasin kahden vastaan tulevan miehen käsillä puhumista. Kylästä sitten lasketeltiin loivasti kohti Pola de Lenaa. Näin melko pitkällä edessäni Peterin ja Lisan. He olivat varmaan menneet edelleni, kun olin harharetkelläni. Koska ei ollut mitään mielenkiintoista katseltavaa ja jouduin kävelemään asfaltilla, pidensin askelta ja nostin kävelyvauhtiani.
Saavuinkin yllättävän nopeasti Pola de Lenaan. Se näytti olevan caminomittakaavassa oikein kunnon kaupunki. En ole koskaan erityisemmin pitänyt isommista kaupungeista vaellusreiteilläni (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tämäkin sai minut iloitsemaan, että olin päättynyt yöpyä Bendueñossa. Keskustassa saavutin Peterin ja Lisan juuri sopivasti, kun he olivat valitsemassa baaria. Liityin heidän seuraansa kahville. Kerroin heille, että olin suunnitellut pysähtyväni Uxossa syömään lounasta. He sanoivat aikovansa jatkaa koko matkan Mieresiin. Lähdin ennen heitä jatkamaan matkaa, mutta he ehtivät taas edelleni, kun poikkesin turistitoimistossa hakemassa leiman passiini.
Pola de Lenan jälkeen reitti kulki maantien reunaa. Valitettavasti tie oli mutkainen ja vilkkaasti liikennöity. Piennarta ei juuri ollut tai jos oli, niin nokkoset olivat vallanneet sen. Tunsin oloni tiellä turvattomaksi ja kiristin jälleen kävelyvauhtia. Peter ja Lisa jäivät jonnekin taakseni. Yhdessä mutkassa kaksi autoa ohitti minut niin läheltä, että sydän jätti varmaan pari lyöntiä väliin. Askeleeni piteni edelleen. En ole varmaan koskaan kävellyt caminolla yhtä vauhdikkaasti. Lopulta reitti onneksi kääntyi pois rauhallisemmalle tielle.
Myös Uxo on ihan kaupungin oloinen, mutta se oli paljon miellyttävämpi kuin Pola de Lena. Oli mahdollista mennä kaupungin kestustan läpi tai ohittaa kaupunki kevyen liikenteen väylää pitkin. Koska halusin syödä jotain, minä suuntasin kohti keskustaa. Keskustassa on kaunis kirkko, Santa Eulalia. Se ei ole alkuperäinen romaaninen kirkko, vaan 1920-luvulla jälleenrakennettu alkuperäisen kirkon mukaisesti ja kirkon materiaaleista. Alkuperäinen 1100-luvulta peräisin oleva kirkko olisi jäänyt rautatien alle. Kirkon ovella kohtasin vanhan miehen, joka tarjosi minulle leimaa passiini. Seurasin häntä viereiseen rakennukseen, joka oli ilmeisesti kirkon hallinnollinen rakennus. Saatuani leiman menin tutustumaan kirkkoon.
Samalla aukiolla kirkon kanssa oli kahvila, jolla oli iso terassi. Päätin käydä katsomassa, mitä syötävää saisin sieltä. Tiskillä näkyi empanadalevyjä. Tilasin itselleni tonnikalaempanadan. Myyjä kysyi, otanko sen mukaan ja näytti pientä pahvista lautasta, jolle olisi ilmeisesti laittanut piirakan. Sainoin syöväni sen paikan päällä ja pyysin myös juotavaa. Myyjä ohjasi minut terassille odottamaan. Hetken kuluttua hän saapui ison lautasen ja juomani kanssa. Empanada oli niin iso, että se hädin tuskin mahtui lautaselle. Se oli ehkä kolme kertaa suurempi kuin pahvilautanen, jota myyjä oli ensin minulle näyttänyt. Kummasti piirakka kuitenkin upposi minuun. Nautiskelin lepohetkestäni, kun näin Peterin ja Lisan saapuvan. He kävivät ensin kirkossa ja asettuivat sitten viereiseen pöytään. Yllätys yllätys, hekin olivat päätyneet tilaamaan empanadat, vaikka olivat aiemmin sitä mieltä, että jaksavat koko matkan Mieresiin syömättä.
Jätin heidät nauttimaan lounastaan ja jatkoin matkaa. Reitti kulki koko matkan Mieresiin asti asfaltoitua kevyen liikenteen väylää. Väylän vasemmalla puolella kulki maantie, oikealla puolella joki ja joen oikealla puolella todella vilkasliikenteinen tie sekä rautatie. Matka oli vähän tylsä, mutta helppokulkuinen. Vaikka iltapäivän aurinko pakotti pitämään muutamia juomataukoja, ei päivästä tullut niin kuuma kuin pelkäsin.
Tämä oli kaupunkien päivä. Myös Mieres on ihan kunnon kaupunki. Albergue on kaupungin toisessa päässä Le Peñan alueella. Sinne sai kulkea muutaman kilometrin kaupungin läpi. Keskustassa näin jäätelönmyyntipisteen. Ostin tötterön suklaa- ja karhuvatukkajäätelöä. Oli hyvää! Kuljin ohi niin kutsutun siideriaukion. Sen keskellä on patsas, jossa mies kaataa siideriä lasiin pitäen pulloa korkealla, päänsä yläpuolella. Sain maistaa tätä cidra naturalia jo kesäkuussa camino de Madridilla. Nyt Asturiasissa oltiin kuitenkin ilmeisesti varsinaisella siiderialueella.
Alberguelle tullessani näin Dominic:n istuvan varjossa. Hän oli ollut perillä jo vähän puolen päivän jälkeen. Kaikki muut Pola de Lenassa yöpyneet olivat jatkaneet suoraan Oviedoon. Ihmettelin vähän rakennuksen rähjäisyyttä ja että siinä näkyi yhä jäljet aiemmasta ravintolan mainoksesta. Dominic sanoi tavanneensa hospitaleron. Hän oli saavuttuaan soittanut hospitalerolle useamman kerran, mutta numero oli jatkuvasti varattu. Kun tämä oli sattunut tulemaan paikalle ja Dominic oli sanonut yrittäneensä soittaa, hospitalero oli väittänyt, ettei hän ollut puhunut puhelimeen. Kun hän tarkisti puhelimensa, hän huomasi, että hänellä oli jäänyt katkaisematta yli 40 minuuttia sitten alkanut puhelu. Hospitalero ei ollut suostunut päästämään Dominicia albergueen, vaan oli tylysti ilmoittanut sen aukeavan vasta viideltä. Oli siis melko pitkä odotusaika edessä. Siinä jutellessamme Dominic pudotti puhelimensa ja sen lasi särkyi. Todella harmittava vahinko!
Istuskeltuamme siinä jonkun aikaa paikalle saapui espanjalainen vaeltaja. Hän oli kulkenut aiemmin poikansa kanssa ja olin nähnyt heidät jo ensimmäisenä päivänä. He kävelivät aina tosi kovaa vauhtia. Hän selitti jotain pojastaan, mutta en ymmärtänyt, oliko tämä keskeyttänyt vai jatkanut suoraan Oviedoon. Mies siirtyi kauempana olevan talon luo ja asetti reppunsa seinää vasten. Vasta silloin tajusin, että Dominic ei ollutkaan alberguen edessä, vaan oli vain istahtanut varjoon. Nyt varjoa alkoi syntyä myös alberguen seinustalle, joten minäkin siirryin sinne.
Alberguen edessä oli kaivo, josta sai raikasta vettä. Istuin portailla ja siemailin vettä. Jonkin ajan päästä Lisa ja Peter saapuivat. Sitten vielä ennen alberguen aukeamista tulivat Svetlana ja Ruslem. He kertoivat eksyneensä matkalla. Lopulta hospitalero saapui. Olin lukenut kommentteja, että hän on töykeä. Dominic oli samaa mieltä ensitapaamisen perusteella. Hän vaikutti vähän hermostuneelta ja kaiken piti tapahtua hänen ohjeidensa mukaan.
Alberguessa oli kaikki välttämätön ja siellä oli siistiä. Oli pieni keittiö ja ruokailutila. Makuusalissa oli seitsemän kerrossänkyä ja lukittavat kaapit. Sekä naisille että miehille oli kaksi wc:tä ja suihkua. Kaiken huipuksi alberguessa oli toimiva wifi. Noin sadan metrin päässä alberguesta oli pieni mutta hyvin varustettu kauppa. Lähin baari ja ruokapaikka löytyi n. 200m päästä.
Koska jäljellä oli enää viimeinen vaelluspäivä, päätin etten rupea pesemään pyykkiä. Talon takana olisi kyllä ollut pyykkinarut, mutta vaatteet eivät todennäköisesti olisi ehtineet enää kuivua. Menin sen sijaan Peterin ja Lisan perässä kauppaan. Koska emme jaksaneet odottaa, että saisimme ruokaa baarista, päätimme syödä alberguessa. Ostimme cecinaa, tomaatteja, leipää, sipsejä ja siideriä. Ostin myös ison nektariinin ja kysyin onko heillä jogurttia. Vähän ihmetytti kun myyjä osoitti tavallisella hyllyllä olevia purkkeja. Valitsin neljän purkin pakkauksen sitruunajogurttia.
Sillä aikaa kun olimme kaupassa, olivat irlantilaiset saapuneet. Lisäksi oli tullut meille uusi venäläinen tyttö. Koitin kysyä, mistä hän oli aamulla lähtenyt, mutta kun sain vastaukseksi: "liian kaukaa", jätin keskustelun siihen. Tyttö katosikin melko pian. Hospitalero palasi ja laski rivissä olevat vaelluskengät. Hän sanoi heti, että täällä on kolme uutta, missä he ovat. Osoitimme hänelle Finn:n ja sanoimme että tämän äiti on suihkussa. Emme osanneet sanoa mitään venäläisestä tytöstä. Hospitalero ehti jo käydä koputtelemassa naisten saniteettitiloihin ennen, kuin Marike tuli suihkusta. Marike selitti meille, että neljän espanjalaisen (joista kaksi sokeaa) olevan vielä tulossa albergueen ja sitten olisi vielä meidän kanssamme Bendueñossa yöpynyt Pura. Alberguessa oli kuitenkin enää 4 petiä vapaana. Kerroimme hospitalerolle, että odotamme vielä viittä vaeltajaa. Hän poistui mutisten, että kello 21 jälkeen albergueen ei kyllä tulisi enää ketään.
Me emme malttaneet Lisan ja Peterin kanssa odottaa kovin pitkään ruokailun aloittamista. Cecina oli jälleen todella hyvää. Minä yllytin Peteriä kaatamaan siideriä lasiin oikeaan tapaan korkealta. Osuihan sitä lasiinkin, mutta osa meni hukkaan. Minä tarjosin jogurttejani jälkiruoaksi. Hain ne jääkaapista ja ne osoittautuivat lähinnä jonkinlaisiksi vanukkaiksi. Minulla olisi siis tiedossa vähän erilainen aamupala seuraavana aamuna.
Espanjalaisten ryhmä saapui kovaäänisesti jutellen ja nauraen. Peter yritti kirjoittaa päiväkirjaansa, mutta ei kyennyt keskittymään siihen siinä metelissä. Yksi ryhmäläisistä soitti hospitalerolle ja saimme nähdä aivan uudenlaisen miehen. Jotenkin iloisuus tarttui häneenkin. Hän kaivoi kätköistään patjan, jotta Purallekin olisi nukkumapaikka ja jäi kaikessa rauhassa odottelemaan tämän saapumista. Venäläisen tytön perään hän ei enää kysellyt. Yhtäkkiä hän ilmestyi pinkkien fleeceputkihuivien kanssa ja jakoi niitä meille paikalla olijoille.
Albergue oli täynnä ääntä ja naurua koko illan. Espanjalaiset miehet keksivät, että Finn voisi opettaa heille englantia. Finn pyysi minua kysymään heiltä, mitä he haluaisivat oppia. He halusivat voida keskustella toisten vaeltajien kanssa tulevilla caminoillaan. Finn haki englanti-espanja sanakirjansa ja aloitti opetuksen. Opetus toimi itseasiassa kaksisuuntaisesti. Kun Finn ensin luki sanakirjasta espanjankielisen lauseen, jompi kumpi miehistä opetti hänet lausumaan sanat oikein. Sitten Finn puolestaan huolehti, että miehet äänsivät lauseen oikein englanniksi (irlantilaisella aksentilla). Minäkin olisi saanut siinä opetuksessa toistaa joitakin sanoja useampaan kertaan. Minusta tämä opetussessio oli tosi hienosti keksitty miehiltä. Näin Finn pääsi ikään kuin meidän kaikkien keskipisteeksi, eikä jäänyt lapsena aikuisten keskustelun ulkopuolelle.
Ilta kului nopeasti ja ennen kuin oikein tajusinkaan silmäni rupesivat lurpsahtelemaan kiinni.
Päivän vaellus lukuina: kesto 6h 45min, matka 30,26 km, nousua yht. 1040m, laskua 1530m, korkein kohta 683m
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti