Me lähdimme Helenin kanssa ensimmäisinä matkaan heti kahdeksan jälkeen. Puin jälleen toppatakin päälle. Helen muistutti minua kellon tallennuksen käynnistämisestä. Reitti lähti laskeutumaan välittömästi kohti laaksoa. Pilvet roikkuivat alhaalla, mutta siellä täällä niissä oli aukkoja ja saimme jonkinlaisen näkymän laaksoon. Matkamme ei oikein tahtonut edetä, kun jo ensimmäisen 50 m matkalla juutuimme valokuvaamaan.
Kun olimme menossa ehkä puolivälissä rinnettä alas, Jesus ja Emilio saavuttivat meidät. Heidän oli ollut tarkoitus kävellä edellisenä päivänä Campomanesiin, mutta niin vain oli sää pakottanut nämä kokeneet vaeltajat muuttamaan suunnitelmiaan. Nyt he sitten olivat menossa Pola de Lenaan kuten Helen. Ei mennyt kuin hetki ja sekä mihet että heidän äänensä olivat kadonneet johonkin alapuolellemme.
San Miguel del Rio oli pieni kylä ilman palveluita laakson pohjalla. Sieltä lähti kaksi vaihtoehtoista reittiä. Toinen jatkoi laaksossa asfaltoitua tietä pitkin. Toinen lähti seuraavan vuoren rinnettä ylöspäin. Me lähdimme kiipeämään. Nousu oli sen verran jyrkkää, että jouduin pysähtymään aina välillä hengähtämään. Päätin myös riisua toppatakin, koska hiki alkoi jo puskea ulos. Ihastelimme maisemia. Vaikka pilvet olivat edelleen alhaalla, näkyvyys parantui koko ajan.
Ohitimme pienen Santa Marinan kylän. Matka jatkui läpi peltojen ja niittyjen. Jouduimme kulkemaan useamman portin läpi. Yhden portin sulkemisessa meillä oli hieman haastetta. Niityt olivat märkiä ja polut mutaisia. Helen oli käärinyt omien vastapestyjen housujensa lahkeet ylös, jotta ne eivät likaantuisi. Minä annoin omieni kastua ja kuraantua.
Polku polveili vieden meitä ylöspäin kohti Llanos de Somerónin kylää. Matkalla oli paljon karhunvatukoita, mikä luonnollisesti hidasti minun menoani. Polun molemmin puolin kasvoi myös paljon nokkosta. Olen koittanut oppia nokkosen englanninkielistä nimeä. Olen kysynyt sitä useammalla vaelluksella englantia äidinkielenään puhuvilta kanssakulkijoilta. Jostain syystä sana ei jää millään mieleeni. Espanjaksi olen sen kyllä oppinut, ortiga. Helen ei tunnistanut nokkosta, mutta jossain vaiheessa hän sai tuntea, miltä nokkosen kosketus tuntuu.
Llanos de Somerónin kylästä meitä tuli vastaan vanhahko mies aasinsa kanssa. Hän pysähtyi juttelemaan kanssamme hetkeksi. Kylästä matka jatkui päällystettyä tietä pitkin alas kohti Puente de los Fierrosta. Laskeutuminen tuntui etureisissä. Aina välillä tietä pitkin kulki auto. Kun saavuimme alas, näimme jälleen Emilion ja Jesus:n. He olivat pitäneet taukoa ja olivat juuri jatkamassa matkaa. Me menimme heidän osoittamaansa paikkaan, sillan pieleen, omalle tauollemme. Lisa ja Peter liittyivät seuraamme. Los Fierros:n kylä oli toisella puolella jokea, emmekä käyneet siellä.
Polku lähti jälleen nousuun. Kulku oli nyt haastavampaa. Jouduimme kulkemaan todella kapeista porteista, joista päästäkseen oli otettava reppu pois selästä. Polun yli oli kaatunut puita, joiden ali tai yli piti päästä. Lisäksi oli muutama puro ylitettävänä. Maisemat kuitenkin korvasivat kaiken näkemämme vaivan. Kun ihailimme maisemia, toistelimme samaa: "Minkälaisia maisemat olisivat eilen olleet, jos olisi ollut näin hyvä sää?". Minä kyllä osasin nauttia tämän päivän näkymistäkin.
Jossain vaiheessa matkaa saavutimme Dominic:n. Hän tuntui olevan tyyväinen valintaansa lähteä edellisenä päivänä niin aikaisin liikkeelle. Dominic kulki jonkin verran meitä hitaammin. Kohtasimme monta kertaa. Hän saavutti meidät aina kun pysähdyimme ja me taas puolestamme ohitimme hänet pysähdysten välillä. Pysähtelimme aika paljon, ehkä liikaakin Helenille. Hänellä oli selvästi pieni stressi, että hänen pitäisi jatkaa matkaa vielä lähes 10 km, kun tiemme eroaisivat. Yhdellä pysähdyksellä Lisa osoitti laakson vastakkaisella puolella olevan vuoren rinteestä törröttävää pitkän omaista paljasta kiviseinämää. Nimesimme sen Kiinan muuriksi.
Kun matkan varrella ei ollut baareja, eikä meillä ollut enään kovin kummoisia eväitäkään, turvauduimme luonnon antimiin. Onneksi karhunvatukoita riitti. Lisäksi maistoin ensimmäistä kastanjaa sellaisenaan. Peter kuori niitä meille.
Pidimme pienen tauon San Miguelin pienellä kappelilla. Kappelin ovi oli auki ja pääsimme käymään sisällä. Kappelin jälkeen ei enää ollut pitkä matka Herias:n kylään. Siellä me hyvästelimme Helenin ja katsoimme kun hän jatkoi eteenpäin. Me puolestamme aloitimme nousun jyrkkään mäkeen tietä pitkin.
Olin lukenut suosituksia Bendueñon alberguesta. Albergue on 1,5 km reitiltä sivussa. Hospitalera käy hakemassa vaeltajat autolla Herias:n kylästä, jos nämä ovat lähteneet Pajaresia kauempaa liikkeelle. Me selvitimme matkan omin jaloin. Minulla oli mielikuva, että albergue olisi kirkon vieressä keskellä ei mitään. Todellisuudessa Bendueño onkin pieni kylä ja albergue sen laidalla. Albergue toimii donativo-periaatteella ja siellä on iltaruoka sekä aamiainen tarjolla. Ruokailua varten pitää varata paikka edellisenä päivänä. Lisa oli soittanut meidän puolestamme.
Saavuimme perille. Kirkon ovi oli auki, joten menimme ensin sinne. Siellä kuului työn ääniä. Jotain tiloja varmaan oltiin kunnostamassa. Seuraavaksi menimme laskemaan reppumme alberguen eteen. Albergue on rakennettu rinteeseen. Kiersimme seinän viertä alas ja saavuimme terasille, jolta oli mahtavat näkymät. Aurinko paistoi siihen mukavasti. Tuntui hyvältä riisua vaelluskengät jalasta. Irrotin myös kuraiset lahkeet housuistani ja panin ne kuivumaan. Kävimme hakemassa reppumme terassille ja söimme jäljellä olevat eväiden rippeet.
Alberguen olisi tietojemme mukaan pitänyt aueta kolmelta. Kun hospitaleraa ei näkynyt, Lisa soitti hänelle. Hetken päästä hän saapui kahden pienen koiran kanssa. Hospitalera Sandra otti meidät vastaan halauksin ja poskisuudelmin. Hän esitteli meille alberguen. Yläkerrassa oli yhdistetty makuusali ja oleskelutila. Kapeat kierreportaat veivät keittiöön. Sandra kyseli olemmeko syöneet ja osoitti esillä olevia hedelmiä, korppuja, keksejä sekä jääkaapissa olevia jugurtteja ja juomia ja kehoitti meitä olemaan kuin kotonamme. Keittiön takaa löytyi kaksi kylpyhuonetta ja pyykinpesutila. Vain toisen kylpyhuoneen suikusta tuli lämmintä vettä. Sehän ei meitä haitannut, kun meitä oli vain kolme, joten suihkuvuoron odotus ei ollut kovin pitkä. Sandra kertoi, että albergueen olisi tulossa vielä neljä vaeltajaa lisää. Yksi paikka olisi siis jäämässä vapaaksi.
Kerrossängyt olivat rivissä. Minä valitsin alapedin rivin oven puoleisesta reunasta. Lisa ja Peter asettuivat toiseen reunaan ikkunan viereen. Sänkyni vieressä oli kirjahylly. Löysin hyllystä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen espanjankielisenä. Talo oli rakennettu kivistä, kuten suurin osa alueen taloista. Sisällä oli melko viileää, joten avasimme kaikki ikkunat ja ulko-oven. Sitten siirryimme takaisin terassille nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta.
Ei mennyt kovin pitkään, kun irlantilaiset saapuivat. Minulle ei selvinnyt koko aikana, oliko äidin nimi Marike vai Marika. Poika oli joka tapauksessa Finn. Hän oli 11-vuotias ja tämä oli vasta heidän toinen caminonsa. Vaikka he tulivat Pajares:sta kuten mekin, he onnistuivat saamaan Sandran hakemaan heidät autolla Herias:n kylästä. Finn oli nimittäin oksentanut ja ollut kuumeinen edellisenä iltana. Nyt hän näytti jo voivan ihan hyvin. Peter osaa jonkun verran flaamia ja hän jutteli Mariken kanssa flaamiksi. Huomasin, että minua kismitti, kun en pystynyt seuraamaan keskustelua. Lisa ilmeisesti ymmärsi ainakin jonkun verran, koska hän osasi nauraa oikeissa kohdissa.
Iltapäivä kääntyi illaksi ja joskus ennen seitsemää Sandra toi lisää vaeltajia. Heitä olikin kolme. Venäläinen Moskovassa asuva pariskunta, Svetlana ja Ruslem, oli kävellyt Poladura de la Terciasta saakka eli saman kuin me kahdessa päivässä. Lisäksi kyydissä tuli espanjalainen nainen, Pura. Mariken mukaan hän oli yöpynyt Pajares:ssa, mutta minä en ollut nähnyt häntä aiemmin. Sandra pyysi meitä esittelemään heille taloa ja lupasi palata illallisemme kanssa ennen kahdeksaa.
Sandra palasi kahden ison kattilan kanssa. Ennen ruokailua hän rekisteröi meidät yöpyjät. Minä ja Lisa katoimme pöydän. Ruoaksi oli keittoa ja pataa, mutta syviä lautasia löytyi kaapista vain viisi. Lisäksi löytyi kaksi aamiaiskulhoa/ranskalaista maitokahvikulhoa. Minulle jäi vain tavallinen teekuppi. Sandra lupasi tuoda lisää lautasia. Pyysimme myös leipää, mutta sitä ei ollut saatavilla. Kylässä käy leipäauto kolmesti viikossa, mutta ei juuri sinä päivänä. Niinpä nostimme korppupurkin pöytään.
Ruoaksi oli kesäkurpitsakeittoa sekä fabada asturianaa. Ruoasta tuli pieni haaste irlantilaisille. He ovat lähes vegaaneja (syövät kuitenkin kananmunia ja kalaa aina välillä) ja allergisia maidolle. Kesäkurpitsakeitossa oli maitoa ja fabadassa makkaraa. Lopulta he kuitenkin päätyivät syömään fabadaa, niin että makkarat jäivät pataan. Vaikka minulla oli kova nälkä, tyydyin kesäkurpitsakeittoon ja korppuihin. Epäilin, ettei vatsani kestäisi fabadan papuja eikä verimakkara ole suosikkejani.
Ruokapöydässä oli melko hiljaista väkeä ja keskustelua ei syntynyt. Myöhemmin kuulin Puran puhuvan ihan hyvää englantia, mutta siinä vaiheessa hän tuntui puhuvan ainoastaan espanjaa. Svetlana puhui venäjän lisäksi vain espanjaa ja Ruslem ihan vähän englantia. Marike ja Finn puolestaan osasivat vain muutaman sanan espanjaa eikä Peterkään pystynyt keskustelemaan espanjaksi. Lisa kyllä olisi osannut, mutta jostain syystä hän, sen enempää kuin minäkään, ei jaksanut pitää yllä keskustelua.
Siinä vaiheessa kun olin jo pessyt hampaat ja olin valmis kömpimään sänkyyn, Peter tuli patistamaan minua vielä ulos. Hän kertoi linnunradan näkyvän hienosti. Minä kääriydyin alberguessa tarjolla oleviin hartiahuiveihin ja uskaltauduin ulos. En ole ikinä ennen nähnyt mitään sellaista. La Roblasta lähtiessämme olimme jo ihailleet tähtitaivasta ja Dominic osoitteli silloin meille useita tähtikuvioita. Mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän. Kiitollisena tästä ainutlaatuisesta hetkestä, kömmin sänkyyn.
Päivän vaellus numeroina: kesto 6h, matka 15,28 km, nousua yht. 435m, laskua yht. 790m, korkein kohta: 990m (Pajares)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti