Söimme aamupalan kaikessa rauhassa ja lähdimme matkaan hiukan ennen kahdeksaa, kun päivänvalo jo kajasti. Olin kuullut Dominic:n lähtevän jo kuudelta. Minusta tuntui aivan hullulta lähteä vuorille pimeässä pelkän otsalampun valon varassa. Ilma oli sen verran viileä, että puin kevytuntuvatakin päälleni.
Lähdimme Helenin kanssa kiipeämään ensimmäistä mäkeä ylös. Saavutimme jokseenkin tasaisen kohdan, johon sitten juutuimme ihailemaan auringon nousua. Ensin valonsäteet osuivat edessämme oleviin vuoren huippuihin. Ensimmäinen huippu värjäytyi upean punaiseksi. Sitten valaistu alue suureni suurenemistaan. Kun kääntyi katsomaan tulosuuntaamme, näki kuinka aurinko värjäsi kahden huipun välisen alueen punaiseksi ja keltaiseksi. Se oli todella hieno hetki.
Pienen tasaisen pätkän jälkeen jatkoimme nousua. Pilvet roikkuivat alhaalla. Ilma oli todella kosteaa ja tuuli melkoisesti. Olin kiitollinen, että olin ottanut toppatakin mukaan. Pilvistä tihkuva kosteus ja takaamme nouseva aurinko saivat aikaan kauniin sateenkaaren. Jotta päivään varmasti riittäisi noustavaa, kävimme välillä ottamassa vauhtia alempaa. Pysähdyimme alhaalla hetkeksi pensaiden suojaan pitämään tuulta. Silloin huomasimme sateenkaaren muuttuneen täydeksi kaareksi ja toisen pään päättyvän edessä olevalle polullemme.
Sadun aarretta emme löytäneet, mutta seuraavan nousun myötä saavutimme San Salvadorin ristin. Sen juurella kävi niin kova puhuri, että pelkäsin tuulen pyyhkäisevän minut rinnettä alas. Saimme kuitenkin kuvattua itsemme ristin juurella. Kun olimme lähtövalmiita, saapui Jesus paikalle. Hän pyysi, että ottaisin hänestä kuvan ristin luona. Heti perässä tulivat Lisa ja Peter sekä irlantilainen äiti ja poika.
Puskimme tuulessa eteenpäin. Pilvien kosteus oli muuttunut sateeksi, joka tuli melkein vaakasuoraan. Näkyvyys oli kaikkea muuta kuin hyvä. Kaiken lisäksi vuorilla oli lehmiä laiduntamassa ja nekin tykkäsivät käyttää samoja polkuja kanssamme. Liukumiinoja väistellessä askellus ei ollut kovin vakaata. Välillä jouduimme odottamaan, että lehmä suostui siirtymään polulta ja pääsimme eteenpäin.
Reitin korkeimmalla kohdalla Canto la Tusa (1572m) on toinen risti kiinnitettynä käyrän puisen tolpan päähän. Tuossa sateisessa ja sumuisessa säässä se näytti jotenkin epätodelliselta, kuin olisi katsonut vääristynyttä kuvaa.
Maasto laski ja nousi jatkuvasti. Sade muutti polut paikoin liukkaiksi. Etenkin laskeutumisissa piti olla tarkkana. Välillä rinteillä kasvoi keltaisena kukkivia pensaita, joiden välissä polku kulki. Silloin sai housuihin lisäkastelua pensaista. Lopulta reitti laskeutui Arbas del Puertoon. Kun katsoin ylhäältä polkua, jota pitkin piti tulla alas tien varteen, ajattelin joutuvani laskemaan pehvallani alas. Jotenkin kuitenkin löytyi ihan turvallinen reitti. Arbas del Puertossa on vanha romaaninen kirkko Santa Maria. Peter viittoili meille kirkon olevan auki. Kirkko oli todella kaunis sisältä. Samalla se tarjosi meille hetkeksi suojan säältä. Ennen kuin jatkoimme matkaa, kaivoin vielä sadeviitan suojakseni.
Kun olimme lähdössä eteenpäin, Jesus ja Emilio saapuivat. Jesus oli vakuuttunut, että lähistöllä on avoin baari. Hän kävi koputtelemassa yhden talon ovelle ja sai vahvistuksen, että vanhassa paradorissa kilometrin päässä on baari ja ravintola auki. Miehet menivät vielä kirkkoon. Lisa ja Peter olivat edellämme. Kuljimme maantien laitaa ja tiellä kulki paljon autoja kovaa vauhtia. Ei juuri ollut piennarta, jonne väistää. Pysähdyimme Helenin kanssa tieristeykseen miettimään, mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Lisa ja Peter olivat kadonneet sumuun. Satuimme molemmat katsomaan taaksepäin ja näimme, kuinka mutkaan kovaa vauhtia tullut auto kiepsahti ympäri ja törmäsi penkkaan tien vastakkaiselle puolelle. Olimme kävelleet siitä vain pientä hetkeä aiemmin. Onneksi meitä suojeltiin ja auton kuljettakin selvisi ihme kyllä pelkällä säikähdyksellä.
Kun seisoimme siinä jähmettyneinä, Jesus ja Emilio saapuivat luoksemme. Heidän kanssaan kuljimme sitten yhtä matkaa paradoriin. Oli ihana päästä sisään lämpimään kuivattelemaan ja toipumaan näkemämme onnettemuuden nostattamista ajatuksista. Kahvi, tuorepuristettu appelsiinimehu ja kinkku-tomaatti bocadillo nostivat kummasti mielialaa. Koska Pajares:ssa, missä majoittuisimme, ei ollut saatavilla mitään ruokaa, hoksasin ostaa tortillaa mukaan iltapalaksi.
Jesus ja Emilio olivat sitä mieltä, että Helenin ja minun olisi paras kävellä heidän kanssaan samaa matkaa. Lähdimmekin yhdessä Lisan ja Peterin jäädessä vielä baariin. Näimme opasteet polulle päin ja tungimme itsemme läpi tosi kapeasta portista. Onglemaksi muodostui, että portin takaa lähti useampi polku ja kaikki vähän eri suuntiin. Miehet kiertelivät eri polkuja, mutta eivät löytäneet yhtään nuolta. Lopulta he päättivät luottaa intuitioon ja valitsivat yhden polun. Helen ja minä neuvottelimme hetken ja huusin miehille, että me menemme sittenkin maantietä pitkin.
Palasimme tielle. Se laskeutui nyt jyrkästi (17%) alas ja meidän puolellamme tietä kulki kaksi kaistaa. Vaikka me emme pystyneet väistymään tieltä mihinkään, oli autoilla hyvää tilaa kiertää meidät. Lisäksi ne eivät päässeet niin kovaa ylämäkeen. Helen kulki ensimmäisenä, koska hänellä oli kirkkaan värinen sadetakki. Kun olimme edenneet noin kilometrin verran, näimme Peterin ja Lisan tien vieressä. Kun me olimme miesten kanssa ihmetelleet, mitä polkua kulkea, olivat saksalaiset edenneet tienviertä. Miesten kulkema polku ilmeisesti olisi päätynyt lopulta tähän samaan kohtaan, missä oli selkeät opasteet caminolle.
Peter ja Lisa odottivat meitä ja kuljimme loppumatkan yhdessä. Se oli todella rankka laskeutuminen Pajares:n kylään. Kapea polku mutkitteli vuorenrinteellä poiketen välillä metsään ja ylittäen välillä niittyjä. Paikoitellen polku oli yhtä mutavelliä. Liukastelimme varmaan kaikki neljä, mutta kertaalleen Lisa meni nurin selälleen. Onneksi siinä ei käynyt pahemmin.
Peter ja Lisa olivat varanneet huoneen samasta posadasta kanssamme. Käytännössä kyse oli kaksikerroksisesta talosta, joka oli jaettu ala- ja yläkerran huoneistoihin. Lisa ja Peter olivat alakerran huoneistossa ja me olimme Helenin kanssa yläkerrassa. Huoneistojen välinen ovi jätettiin auki. Pyysin talon omistajalta sanomalehteä vaelluskenkieni kuivaamiseen. Niihin oli päässyt valumaan vettä sisään housunlahkeistani. Kuin tilauksesta meillä oli käytössämme myös pesukone. Oli ihana saada kuraiset vaatteet puhtaaksi.
Kun olimme käyneet suihkussa ja saaneet pyykit kuivumaan, asetuimme porukalla keittiöön juomaan teetä. Peter oli huomannut talon puutarhassa minttua ja hän kävi hakemassa sitä nipun. Kotoa mukaan ottamani minttu-omenatee vahvistettuna Peterin minttuhaudukkeella lämmitti mukavasti. Teen ääressä jutustelimme menneistä caminoistamme. Lisa ja Peter ovat vaeltaneet tosi paljon ja olisin kuunnellut heidän kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.
Vetäydyimme välillä omiin oloihimme lepäämään ja kokoonnuimme uudelleen illalla syömään yhdessä. Kummasti sitä saa vähistäkin tarpeista aikaan täyttävän aterian. Kun keittiö oli siistitty, muut olivat valmiita nukkumaan. Minua ei nukuttanut. Kaivoin kirjani repusta ja käperryin olohuoneen nojatuoliin lukemaan. Lopulta huomasin lukevani samaa sivua ehkä kolmatta kertaa ja totesin, että on aika siirtyä nukkumaan.
Päivä numeroina perustuu Enderin oppaan tietoihin, koska unohdin käynnistää kelloni tallenuksen:
Matka 14 km, nousua yht. 971 m, laskua yht. 699 m, korkein kohta 1570m, kesto taukoineen n. 8h
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti