3.10.2021 Fisterra & Muxia: Roxos - Vilaserio

Joskus jo hieman pidempi lepo tekee ihmeitä sekä mielelle että keholle. Ainakin minä lähdin hotelliaamiaisen jälkeen intoa puhkuen tälle uudelle reitille. Alitajunnasta yritti kyllä puskea syytös, että minulta jäi ne ensimmäiset kilometrit kävelemättä. Tungin syytökset taka-alalle ja keskityin käsillä olevaan hetkeen.

Lähtöni osui aika tarkalleen auringon nousun kanssa samaan aikaan. Nautin näkymistä ja happirikkaasta ilmasta. Poluilla näkyi paljon katkenneita oksia. Tuulen oli täytynyt olla kova vielä illalla ja yöllä. Taas ne edellisen päivän kävelemättä jääneet kilometrit nousivat mieleen. Minähän olisin voinut vaikka loukata itseni, jos olisin kävellyt ja isompi oksa olisi katkennut kohdallani.

Aika pian saavuin Ventosan kylään, jossa oli avoin baari. Minulla oli tarve käydä naistenhuoneessa, joten päätin juoda cortadon. Huomasin sisällä yksin istuvan miehen, joka oli selvästi vaeltaja. Minulla ei ollut muuten tarvetta levätä, joten lähdin nopeasti taas matkaan.

En varmaan ehtinyt kävellä kilometriäkään, kun baarissa näkemäni mies tuli vauhdilla takaani, kävelysauvat asfalttiin kopisten. Hän ei malttanut hiljentää samaan vauhtiin kanssani, vaan ohimennessään sai kerrottua aloittaneensa Belgiasta ja kävelevänsä tänä päivänä 34 km. Sitten hän oli mennyt.

Minä jatkoin matkaa kaikessa rauhassa. Edessä siinsi kukkula, jolla oli paljon tuulimyllyjä. Mietin olisinko menossa sen toiselle puolelle. Olin tutkinut päivämatkan reittiprofiilia. Aamupäivälle osuisi 2 km pitkä jatkuva nousu 270 m korkealle Alto do Mar de Ovellasille. Iltapäivällä puolestaan Negreirasta eteenpäin olisi lähes pelkkää nousua yli 10 km matkan.

Päivän aikana käveltävää alusta vaihteli asfaltin ja hiekkateiden välillä. Nousut sai tehdä pitkälti puiden varjossa. Belgialaisen lisäksi en koko päivänä tavannut ketään muuta samaan suuntaan vaeltanutta. Santiagoon palaajia sen sijaan tuli vastaan ainakin 10.

Ensimmäisen kovan nousuosuuden jälkeen saavuin Ponte Maceiran kylään, jossa on keskiaikainen Tambre-joen ylittävä kivisilta. Kylä vaikutti olevan suosittu retkikohde, koska kylän laidalla olevilla parkkipaikoilla oli paljon autoja.

Matka jatkui viehättävää puistomaista reittiä kohti Negreiraa. Ennen kaupunkiin saapumista oli tylsempi kävelyosuus ja jouduin vielä kapuamaan melko jyrkän mäen ylös. Kävelin lähes kaupungin läpi, enkä malttanut istahtaa yhteenkään baariin. Lopulta alamäkeen laskevalla kadulla oli baari, jonka kadulla olevan pöydän ääreen istahdin.

Tilasin aquariuksen ja juusto bocadillon. Minulle tuotiin lisäksi sipsejä sekä pala empanadaa. En jaksanut syödä koko bocadilloani, vaan pakkasin loput mukaan.

Alempana katu meni läpi kaupunginportin. Sen toisella puolella oli markkinat. Yritin kulkea katsomatta tarjontaa, jotta en keräisi lisää painoa reppuuni. Kadun varrella oli mielenkiintoinen patsas. Mielenkiintoiseksi sen teki, että se kertoi tarinan, jonka sai selville vasta katsottuaan sitä kahdesta suunnasta.

Loppumatka olikin sitten nousuvoittoista. Onneksi ei ollut kovin jyrkkiä osuuksia. Aamun arvelut, josko pitäisi päästä tuulimyllyjen toiselle puolelle, osuivat oikeaan. Onneksi reitti kiersi kukkulan eikä tarvinnut ylittää sitä.

Matkaa oli jäljellä vajaat 5 km, kun kelloni akusta alkoi loppua virta. Kohdalle osui sopivasti bussipysäkki ja istahdin sen katokseen lataamaan kelloa varavirtapankista. Muistin että olin ottanut aamupalalta mukaan banaanin. Se tuntui sopivalta välipalalta.

Kuin tyhjästä tupsahti belgialainen vaeltaja eteeni. Hän oli hämmästynyt, että olin kävellyt niin pitkälle. Nyt hän malttoi pitää hetken taukoa kanssani. Selvisi että yöpyisimme samassa kylässä, mutta eri albergueissa. Minä jäin vielä istumaan, kun hän jatkoi matkaa.

Loppumatkasta askel alkoi jo painaa. Olin onnellinen kun pääsin perille. Majapaikkani oli 300-vuotias perinteinen kivitalo. Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Kävin suihkussa ja päätin ottaa riskin ja panna vaatteeni pesukoneeseen. Jännitti ehtisivätkö vaatteet kuivua, vaikka tuuli ja paistoi aurinko.

Alberguen puolella oli maijoittuneena vain yksi nuorehko espanjalainen nainen. Hän ja talon iäkäs emäntä jututtivat minua kovasti espanjaksi. Ennen iltaruokaa kävin keräämässä pyykkini pois narulta. Ne eivät olleet aivan kuivia ja minulle oli selvää, etteivät ne kuivuisikaan yön aikana. Talo oli nimittäin kylmä.

Minä vetäydyin huoneeseeni heti syötyäni. Keräsin kaikki tarjolla olevat peitot sängylle ja kaivauduin lakanoiden väliin. Ne tuntuivat aluksi kosteilta.

Kelloni mukaan päivämatkan pituus oli 27,94 km. Nousua kertyi yhteensä 890 m ja laskeutumista 735 m.

2.10.2021 Camino Inglés Sigüeiro - Santiago de Compostela

Nukuin tosi hyvin ja olisin ollut valmis lähtemään liikkeelle jo seitsemältä. Koitin toimia hiljaa, kun menin keittiöön syömään jogurttini. Sitten päätin mennä katsomaan olisiko viereinen baari auki, jotta saisin kahvia.

Kun tulin lähtövalmiina huoneestani englantilainen isä oli laittamassa itselleen murukahvia. Toivotimme hyvät päivät ja hänen poikansakin liittyi toivotuksiin. Koitin sulkea huoneiston oven hiljaa, jotta oven viereisessä huoneessa oleva mies ei heräisi. Onnistuin mielestäni hyvin. Porraskäytävä oli pimeä, mutta huomasin oven vieressä painikkeen, jossa oli pieni sinenvalo. Painoin siitä ja ovikello pirahti soimaan oikein kovaa. Se siitä äänettömästi poistumisesta! Pahoittelin kovasti, kun englantilainen isä tuli avaamaan oven. No, nyt näin, missä valokatkaisin oli.

Sain kahvini ja olin valmis astumaan sateeseen. Oli edelleen pimeää, mutta onneksi tällä kertaa riitti katuvaloja reitin varrella. Satoi suurimman osan aikaa ja tuuli reippaasti. Tuulesta oli se ilo, että kun sade hetkeksi taukosi, tuuli puhalsi sadeviittani kuivaksi. Muita ei matkalla näkynyt.

Kun kohdalle osui hotelli, teki jälleen mieli kahvia. Söin kunnon aamupalan ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla nautin tuorepuristettua appelsiinimehua. Kun minä olin jo pukemassa sadevarusteita takaisin päälle, saapuivat Teresa ja Emmanuel paikalle. Vaihdoimme muutaman sanan ja lähdin jatkamaan matkaa.

Kun pääsin Santiagon laitamille tuuli ja sade vain yltyivät. Sade tuli melkein vaakasuoraan ja edestä päin. Kun on tarpeeksi märkä ja kylmissään ja tietää, että määränpää ei ole enää kovin kaukana, sitä painaa eteenpäin kuin juna.

Niin minäkin etenin kiinnittämättä enää huomiota ympäristööni muuten kuin seuraavaa reittiopastetta etsien. Kun katedraalin tornit tulivat ensimmäisen kerran näkyviin, otin niistä kuvan sateesta huolimatta.

Kävelin suoraan pyhiinvaeltajien toimistolle hakemaan jonotusnumeroa compostelaa varten. Jotta sai jonotusnumeron, piti ensin kadulla skannata qr-koodi ja rekisteröityä. Sitten kun oli osoittaa rekisteröityneensä, saattoi jonottaa jonotusnumeroa. Sain numeron 444. Odotustilassa oli kaksi isoa näyttöä, joille ilmestyi kymmenen numeron välein vaihtuva numero. Sitten kun oma numero oli näytöllä olevaa pienempi, sai siirtyä jonottamaan.

Kun sain oman numeroni, näytöllä oli numero 246. Olin lukenut jostain, että jono etenee noin sadan vauhdilla tunnissa. Kello oli 11.15 ja laskeskelin ettei minun kannattaisi yrittää lähteä pyhiinvaeltajien messuun. Ensin olisi pitänyt viedä reppu säilöön ja sitten olisi ollut riski etten olisikaan mahtunut sisälle. Ja joka tapauksessa olisin joutunut lähtemään kesken messun hakemaan compostelaa.

Jonotusnumerolapusta voi skannata qr-koodin ja sitten se vie nettisivulle, joka näyttää jonotusvuorossa olevan numeron. Tämä mahdollistaa odotustilasta poistumisen. 

Odoteltuani ehkä kolme varttia saapuivat Teresa ja Emmanuel. Heidän jonotusnumeronsa olivat jo pitkälti yli 700. He jäivät kanssani odottamaan, sillä he olivat lähdössä suoraan kotiin, kun olisivat saaneet compostelansa. Myös englantilaiset ja perulaiset saapuivat paikalle. Vaihdoin molempien kanssa muutaman sanan.

Lopulta oli minun vuoroni siirtyä jonoon. Toivottelimme Teresan ja Emmanuelin kanssa hyvät tulevaisuudet ja siirryin yläkertaan. Vieläkin jonotukseen oli kehitetty kaksi vaihetta. Käytävän etuosaan pääsi kerrallaan viisi henkilöä ja muut odottivat käytävän takaosassa. Etuosasta pääsi sitten lopulta tiskille, kun oma numero ilmestyi näytölle. Itse compostelan saaminen kesti vain hetken.

Kun palasin kadulle, satoi edelleen kovaa. Suuntasin Praza de Obradoirolle ja katedraalia vastapäätä olevan rakennuksen holvikaarien suojaan. Sieltä otin kuvan katedraalista ja ajatteli, että onneksi en saapunut nyt ensimmäistä kertaa Santiagoon. Niin paljon sade litisti ainakin minun tunnelmiani.

Seuraava kohde oli postin tavarasäilytys. Sinne sain reppuni säilöön ja oli mahdollista vierailla katedraalissa.  Lähdin kiertämään katedraalia, jotta voisin mennä sisään näin pyhänä vuonna auki olevasta Porta Santosta. Jostain syystä pyhästä ovesta pääsi ainoastaan kiertämään alhaalla olevien Santiagon pyhäinjäännösten kautta jälleen ulos katedraalissa. Harmitti enemmän kuin hieman kiertää kaatosateessa toiselle ovelle.

Kun edellisen kerran olin Santiagossa 2019 keväällä, oli katedraali sisältä remontissa. Nyt sai ihailla restauroinnin lopputulosta. Värit olivat kauniit ja puhtaat. Hiljaisuutta oli turha etsiä lukuisten turistiryhmien keskeltä. Istuin kuitenkin jonkun aikaa penkillä miettien omaani ja muiden pyhiinvaeltajien tekemää matkaa.

Koska oli sopivasti lounasaika, päätin vielä syödä ennen, kuin jättäisin Santiagon taakseni. Alkuperäinen suunnitelma oli aloittaa Finisterren camino ja kävellä ensimmäiset 7 km majapaikkaani Roxosiin. Jatkuvan sateen ja viluisen olon vuoksi päädyin turvautumaan taksiin. Kun hain reppuni säilytyksestä, kysyin mihin kannattaisi suunnata etsimään taksia. Onnistuinkin saamaan taksin lennosta.

Hotellihuoneessa otin pitkän kuuman suihkun, levittelin vaatteeni kuivumaan ja kömmin peiton alle lämmittelemään. Eipä tehnyt enää mieli lähteä huoneesta mihinkään koko iltana.

Kelloni mukaan tämä viimeinen päivämatka oli 16,74 km. Nousua kertyi 500m ja laskua 460 m.

1.10.2021 Camino Inglés Hospital de Bruma - Sigüeiro

Lähdin jälleen jo 7.30 liikkeelle. Katuvalot loppuivat pian ja sitten olikin pilkkopimeää. Kännykän taskulampun valossa taivalsin eteenpäin. Kerrankin olin iloinen, että minulla oli asfalttia jalkojen alla.

Löysin varsinaiselle reitille. Pian oli sen verran päivänvaloa, että uskalsin kulkea ilman kännykän tukea. Tien molemmilla puolilla oli metsää ja aamun kohokohdaksi muodostui kuunnella kahden pöllön keskustelua.

Osasin odottaa, että pääsisin aamupalalle ympäristöönsä kaikenlaista patsasta ja tavaraa koonneeseen baariin. Olin nähnyt myös kommentteja pienistä muffinseista, joita sai kahvin lisukkeeksi. Muffinseja tulikin koko korillinen pöytään. Tilaamani tostada taisi kyllä olla reissun huonoin.

Kun astuin jälleen ulos, niin kanssani kulkenut espanjalainen pariskunta saapui juuri paikalle. Minä otin heistä muutaman kuvan ja sitten lähdimme matkaan. Tänään keskustelumme koski enemmän henkilökohtaisia asioita ja selvisi että he olivat Emmanuel ja Teresa, 78- ja 76-vuotiaita. He olivat ruvenneet kävelemään caminoita jäätyään eläkkeelle.

Kuljimme aamupäivän yhdessä. Ohitimme 4 saksalaisen naisen ryhmän. Muuten näimme vain kaksi miestä. Kun olimme ohittaneet reitin viimeiseksi ilmoitetun baarin, joka oli suljettu, päätimme jäädä tien varteen syömään eväitä. Minä olin jo illalla tehnyt lopusta leivästäni kaksi "sämpylää" ja nyt oli helppo ottaa toinen esille ja syödä se. Emanuel otti aterian päätteeksi särkylääkkeen. Hänen polvensa oli kipeytynyt ja kävely oli vaikean näköistä. Kun eteemme tuli pitkä alamäki, minä toivotin heille voimia ja jatkoin omaa vauhtiani.

Noin 5 km ennen Sigüeiroa minua vastaan jolkutteli koira häntää heiluttaen. Vähän edempänä seisoi sen isäntä. Koira toimi sisäänheittäjänä tavernaan, joka oli noin 100 m päässä reitiltä. Minulla oli tuossa vaiheessa kova jano ja vesi melkein loppu. Niinpä kävin juomassa aquariuksen. Kun olin valmis jatkamaan matkaa, isäntä osoitti minulle polun, jota pitkin pääsi takaisin reitille. Hän itse palasi Rosi-koiransa kanssa hakemaan uusia asiakkaita.

Ennen Sigüeiroa alkoi sataa. En viitsinyt pukea sadeviittaa päälle,  vaan turvauduin sateenvarjoon. Sen kanssa pärjäsin hyvin, kun oli tyyntä. Teresa ja Emmanuel saivat minut kiinni ja saavuimme yhdessä kaupunkiin. He alkoivat heti kysyä vastaantulijoilta tietä albergueensa. Minun albergueni oli myös siinä lähellä.

Kun saavuin alberguelle, oli vuoroaan odottamassa mies, joka oli kertaalleen tervehtinyt minua englanniksi. Ehdimme jutella hetken ja sitten oli hänen vuoronsa. Hänkin oli ilmeisesti varannut oman huoneen, koska häntä lähdettiin saattamaan toiseen rakennukseen. Ennen lähtöä häneltä mitattiin lämpö sellaisella otsaan osoitettavalla mittarilla.

Kun odottelin hospitaleroa palaavaksi, kaivelin sähköpostista varausviestin esille. Minulla oli vähän epävarma olo tästä varauksesta, koska viesteihini vastannut kutsui minua aina Lauraksi. Eikä sitä varaustani sitten lopulta ollutkaan. Kun minulla oli viesti näyttää, että varaus oli vahvistettu, oli hospitaleron keksittävä jotain. Lopulta minut vietiin korttelin päässä olleeseen juuri remontoituun huoneistoon. Siihen kuului 2 huonetta, joilla oli oma kylpyhuone ja 2 huonetta yhteisellä kylpyhuoneella sekä iso keittiö ja olohuone. Hospitalero lupasi, ettei toiseen vielä vapaana olleeseen huoneeseen otettaisi ketään, jolloin yhteinen kylpyhuone (suoraan huonettani vastapäätä) olisi vain minun käytössäni.

Toiseen huoneeseen majottautui englantilaiset isä ja poika. Heidän kanssaan oli todella kiva jutella. Ensimmäistä kertaa tuntui seuran osalta samanlaiselta kuin caminolla yleensä on. Toiseen huoneeseen tuli myöhemmin mies, mutta hän kävi vain nopeasti tervehtimässä.

Minä kävin kaupassa ostamassa valmiin salaatin sekä aamupalaa. Söin keittiössä ja vetäydyin huoneeseeni, kun englantilaiset lähtivät etsimään ruokapaikkaa. Johonkin unen sekaan kuulin, kun ulko-ovi kävi heidän palatessaan.

Päivämatkan pituus oli kelloni mukaan 24,93 km. Nousua tuli yhteensä 500 m ja laskua 675 m.

30.9.2021 Camino Inglés Betanzos - Hospital de Bruma

Heräsin aikaisin ja päätin lähteä liikkeelle pimeässä, koska edessä oli reitin korkeimmalle kukkulalle nouseminen ja oli luvattu aurinkoista säätä.

Päiväni lähti käyntiin kahvilla ja churrolla. Heti kun Betanzosin keskusta jäi taakse, kulku suuntautui kukkulan rinnettä ylös. 

Päästyäni kukkulan laelle, tie kulki metsän läpi. Enää ei ollut katuvaloja valaisemassa sumuista aamua. Näin vain pienen matkaa eteeni ja sivuillani näkyi tummina nousevia puun hahmoja. Mielikuvituksesi lähti aivan omille retkilleen, kun puiden lomasta kuului rasahduksia tai viereeni putosi kastanjan piikkinen cupula. Tuntui helpottavalta päästä metsästä aukealle. Päivänvalokin lisääntyi hiljalleen.

Tien vierellä oli lukuisia hienoja ja isoja hämähäkin seittejä. Jäin ihailemaan niiden kauneutta. Ottamani valokuva ei tee täyttä oikeutta hämähäkin työlle.

Sain kävellä näkemättä muita vaeltajia. Toinen perulaisista miehistä oli edellisenä päivänä sanonut, ettei tämän päivän reitillä olisi yhtään avointa baaria. Niinpä yllätyin, kun näin baarin, joka oli auki. Siellä oli jo aamupalaansa lopettelemassa vanhempi espanjalainen pariskunta, johon olin kiinnittänyt huomiota jo edellisenä päivänä. Kun söin omaa aamupalaani, paikalle pelmahti kahdeksan muuta vaeltajaa.

Jatkoin matkaa ja saavutin hiljalleen espanjalaista pariskuntaa. Reitti kulki nyt maantien laitaa, eikä reittiopasteita ollut näkyvillä. Pariskunnan rouva pysähteli vähän väliä kysymään vastaantulijoilta tai pihoillaan olevilta, ovatko he varmasti oikealla reitillä.

Kun saavutin heidät, rouva alkoi puhua vuolaasti minulle. Ymmärsin sen verran, että hän oli edelleen huolissaan reitistä. Hänen olonsa helpottui selvästi, kun lopulta tien toisella puolella näkyi opastepylväs.

Huomasin käveleväni heidän kanssaan samaa tahtia. Heitä ei näyttänyt häiritsevän puutteellinen espanjantaitoni. Aina välillä puhelias rouva totesi, että nyt et tainnut ymmärtää. Sitten hän koitti keksiä, miten sanoisi saman toisin.

Jossain vaiheessa, kun aloin jo kaivata omaa rauhaa, ilmoitin pitäväni tauon. Rouvapa ilmoitti heidänkin tarvitsevan tauon ja huuteli edellämme kulkevan miehensä takaisin. Minusta oli mainiota, kun rouva kutsui miestänsä huutaen tälle "Rubio!" - vapaasti käännettynä "Blondi!".

Niinpä päädyimme kulkemaan koko päivän yhdessä. Kun saavutimme reitin korkeimman kohdan, näkyi kaukana rannikolla kaupunki. Kysyin pariskunnalta, josko se oli la Coruña. Arvaukseni osui oikeaan ja sain heti kuulla pitkän sepustuksen Herkuleen tornista, joka on maailman vanhin toiminnassa oleva majakka.

Kolmisen kilometriä ennen Hospital de Brumaa oli vielä yksi avoin baari, Casa Avelina. Terassin kaikki paikat olivat varattuja. Menimme sisälle ja kiinnitin huomiota pöytien alla oleviin tuoleja matalampiin jakkaroihin. Kun olimme saaneet kylmät juomamme, baarin pitäjä saapui luoksemme ja veti jokaiselle jakkaran sekä käski nostaa jalat sille. Enpä ole moista palvelua vielä ennen  kohdannut vaelluksillani.

Vähän baarin jälkeen tiemme pariskunnan kanssa erosivat. Minulla oli huone varattuna Mesón do Ventosta ja pariskunta toivoi saavansa paikat Bruman jommastakummasta alberguesta.

Jouduin kävelemään vilkasliikenteisen maantien reunassa noin 1,5 km. Pensionaattini löytyi helposti ja sain huoneeni. Se oli iso ja valoisa. Käytäni suihkussa kaivoin repusta päiväksi varaamiani eväitä. Lopulta totesin olevani niin väsynyt, etten illallakaan jaksanut lähteä etsimään ruokapaikkaa, vaan turvauduin jälleen eväisiin.

Kelloni mukaan päivämatka oli 23,75 km ja nousua kertyi yhteensä 965 m. Alamäkiä oli vähemmän, 505 m.