1.8.2020 Parainen - Simonkylä

Olimme edellisenä päivänä tai oikeammin iltana saaneet reitin ensimmäisen etapin päätökseen, kun saavuimme Paraisten kirkon suljettujen ovien eteen. Päivämme lähti hitaasti käyntiin, mutta lopulta reput oli jälleen pakattu ja mökki siivottu luovutuskuntoon. 

Palasimme kirkolle, josta reitin toinen etappi alkaa. Tällä kertaa onni oli myötä ja pääsimme sisään. Leimasinta ei ollut esillä, mutta yhytin kanttorin, joka oli tullut harjoittelemaan soittoaan. Kysyin häneltä leimaa ja hän soitti jonkun, ehkä suntion, paikalle. Tämä kävi hakemassa leimasimen ja sain itse leimata passimme. Hän kertoi, että leimasin oli otettu pois esiltä koronaviruksen vuoksi. Kanttori oli tällä välin kiivennyt urkujen ääreen ja saimme viettää hetken hänen soittoaan kuunnellen. Paraisten kivikirkko on peräisin keskiajalta.

Kirkolta reitti jatkui Paraisten vanhan kaupungin, malm:n, läpi ja kotiseutumuseon ohitse kalkkikivilouhoksen näköalapaikalle. Näkymää louhokselle ei voi kuvata kauniiksi, mutta vaikuttava se on. Reitti jatkuu Saaristotien varteen ja seuraa sitä orjallisesti muutamaa lyhyttä koukkausta lukuunottamatta.

Vajaan 10 km kohdalla Sattmark:ssa on suosittu taukopaikka. Kahvilan parkkipaikan vierestä lähtee luontopolkuja, mutta me jätimme ne väliin. Täältä on mahdollista suunnata vaihtoehtoiselle reitille Pensarin saareen, joka on lauttamatkan päässä. Olen yöpynyt saarella, kun kiersin saariston rengasreittiä pyörällä. Saari oli todella kaunis.

Nauvon lauttarantaan oli taukopaikalta matkaa vielä noin 8 km. Matkan varrella on Lenholmenin luonnonsuojelualue, jonka luontopolkua kehutaan. Minua painoi edellisen päivän rasitus edelleen ja eteneminen oli vähän väkinäistä suorittamista. Ei siis mitään luontopolulle poikkeamista tällä kertaa.

Yhteyslautalle oli monta sataa metriä pitkä autojono. Oli mukavaa kävellä tyynesti autoja ohitellen. Lauttarannassa on kahvila, mutta kun lautta oli sopivasti rannassa, me menimme sen kyytiin. Vastarannallakin on kahvila, mutta emme jääneet siihenkään pitämään taukoa. Tien toisella puolella olevalle wc:lle oli sen sijaan käyttöä.

Jatkoimme matkaa kohti majapaikkaa tien reunassa kulkien. Pientareesta ei juuri ollut tietoa. En tiennyt tarkkaan paljonko meillä oli matkaa jäljellä. Reittikuvauksen yhteydessä oli tieto, että Skuulan B&B olisi 24 km päässä. Oliko matka laskettu etapin alkupisteestä, Paraisten kirkolta, vai mistä? Oliko kilometreissä mukana lauttaylityksen välimatka? Sen verran katsoin kelloani lauttarannassa ja perille saapuessamme, että nyt osaan kertoa meidän kulkeneen reilut 5 km.

Huomasimme tieltä Parolabacken hyppyrimäen korkealla kalliolla. Näimme parkkipaikalla autoja, joten päätimme poiketa sinne. Hyppyrimäen vierestä olisi päässyt jälleen yhdelle luontopolulle. Edelleen olimme tyttären kanssa samaa mieltä, ettemme tarvinneet mitään ylimääräisiä lenkkejä. Tytär päätti kuitenkin kiivetä hyppyritorniin. Mäen alla oli jonkinlainen maja, jonka katetulla terassilla oli tuoleja. Minä kävin siihen istumaan ja kaivoin loppuja eväitä esille. 

Viereisestä metsästä nousi useammassa erässä lintuja lentoon. Tytär erotti joukosta ainakin korpin. Joku haukka ajoi toista lintua takaa. Näimme mielestämme myös kotkan. Majapaikkamme emäntä sanoi, että olisimme voineet nähdä myös kalasääsken. 

Energiatankkaus auttoi ja loppumatka meni yhdessä hujauksessa. Majapaikassamme meidät ohjattiin suoraan kahvipöytään. Sitten majoituimme yläkerrassa olevaan huoneeseen. Talossa on kissa ja kaksi rescue-koiraa. Emäntä oli kertonut niistä jo varausta tehdessäni. Kissa suhtautui meihin uteliaasti, mutta sisällä ollut Martta-koira oli selvästi arka ja kulki kiinni emännässään.

Varausta tehdessäni olimme sopineet, että saamme liittyä talon väen seuraan illalliselle. Ennen ruoka-aikaa ehdimme käydä suihkussa ja istuskella hetken pihakeinussa. Pertti-koira tuli tarkastamaan vieraat kunnon turvavälin päästä. Ilmeisesti emme olleet kovin kiinnostavia, kun Pertti siirtyi pötköttelemään vähän matkan päähän.

Illallisella oli fetasalaatin lisäksi tarjolla paistettuja ahvenfileitä ja sienimuhennosta. Emäntä oli itse tehnyt valtavan hyvää ruislimppua. Ruokailun lomassa saimme kuulla paljon Simonkylän tarjoamista retkeilymahdollisuuksista sekä eläimistä, joita alueella voi nähdä. Majapaikka on saanut Skuulan nimensä samalla tontilla olevasta saaren ensimmäisestä suomenkielisestä koulusta. Simonkylä onkin suomenkielinen ja emäntämme kertoi, että suomenkielisten osuus on nykyään selvästi kasvanut saaristossa. Emmepä mekään koko matkamme aikana puhuneet yhtään ruotsia.

Pidimme lyhyen ruokalevon ja lähdimme sitten vielä etsimään emännän vinkkaamaa muinaishautaa. Ohjeeksi hän sanoi, sen olevan 300 m päässä heidän takapihaltaan. Kun kysyin, meneekö sinne selkeä polku, emäntä naurahti. Hän sanoi, että maasto on hyvä vastakohta päivän asfaltille. Saisimme mennä ylös ja alas pehmeällä sammalalustalla, varvikossa sekä kalliolla. Olisimme kulkeneet jo haudan ohi, kun meri tai kesämökkejä tulisi vastaan. Näillä ohjeilla lähdimme kokeilemaan onneamme. Emmehän edes olleet varmoja, miltä hauta näyttäisi. Emäntä puhui kiviröykkiöstä. Oli jo oma lukunsa selvitä takapihalta melko jyrkästi nousevalle kalliolle. Sitten vain rohkeasti eteenpäin mustikanvarpujen sekään. Jokunen marja löysi tiensä suuhuni. Usko haudan löytymiseen alkoi hiipua. Olimme nähneet jo meren ja muutaman mökin katon. Ehdotin jo paluuta talolle, kun huomasin haudan. Kun käveli sen vierelle, näki keskellä kuopan, jossa vainaja on ilmeisesti aikanaan ollut. Emäntä kertoi, että alueelta on löydetty useita muinaishautoja. Kaikki ovat olleet ryöstettyjä, mutta kiviröykkiöiden koosta on voitu päätellä, kuinka merkittävä henkilö kuhunkin on ollut haudattuna.

Kun palasimme talolle, minä olin valmis siirtymään yöpuulle. Tytär jäi lukemaan mukaan ottamaansa kirjaa. Vaikka emäntä oli kertonut upean kruunun omaavan hirven tulevan usein ikkunastamme näkyneelle pellolle iltahämärässä, ei kumpikaan meistä jaksanut jäädä vahtimaan sen saapumista. Sängyllä oli vastustamaton vetovoima. 

31.7.2020 Kaarina - Parainen via Kuusisto

Minä heräsin aikaisin ja kävin heti seitsemän aikaan kaupassa ostamassa evästä päiväksi. Olimme illalla päättäneet, että menemme bussilla katsomaan Kuusiston piispanlinnan raunioita ja aloitamme päivän vaelluksen sieltä. Käytänössä tämä tarkoitti varsinaisen reitin osalta yhden bussipysäkkivälin jäämistä kävelemättä. 

Ehdimme hyvin nauttia runsaan aamupalan ja olla ajoissa pysäkillä odottamassa linjan 801 bussia. Matkasimme Saaristotielle Linnanrauniontien pysäkille ja siirryimme toiselle puolelle tietä odottamaan bussia K2, jolla pääsimme vajaan kilometrin päähän raunioista.

Aamu oli kaunis ja ympärillä avautuva maisema sai odotukset nousemaan korkealle. Matkalla raunioille ohitimme Kuusiston kartanon, joka toimii nykyisin taidekartanona. Se oli suljettu, mutta ihailimme komeaa vanhaa päärakennusta tieltä. Rakennus on yksi Suomen vanhimpia säilyneitä puisia asuinrakennuksia. Se on rakennettu 1732.

Piispanlinnan raunioilla oli entisöintityöt käynnissä, mutta raunioille pääsi kuitenkin kiertelemään. Linna on aikanaan ollut komea. Se rakennettiin pääosin 1300-luvulla ja laajimmillaan se oli 1500-luvun alussa. Uskonpuhdistuksen aikana Kustaa Vaasa määräsi linnan purettavaksi. Puretun linnan kiviä on uudelleenkäytetty mm. Turun linnaan.

Raunioiden vieressä on viehättävä pieni puutalo, jossa toimii kesäkioski. Alueelta löytyy myös saniteettitilat ja tulipaikka rannasta. Raunioiden vierestä lähtee luontopolku, joka kiertää Kappelinmäen. Luontopolulta pääsee palaamaan tielle kartanon kohdalla. Kiipeäminen Kappelinmäelle kannatti. Sieltä aukeni hieno maisema Kuusiston ylle.

Luontopolun jälkeen lähdimme kulkemaan kohti Saaristotietä ja varsinaista reittiä. Kuljimme asfaltoidun maantien kapeaa piennarta, mutta vastaan tulleet autoilijat antoivat hienosti tilaa. Eteneminen oli melko verkkaista. Välillä piti pysähtyä poimimaan vadelmia. Muutaman kerran pelloilla ilmeisesti aterian haussa olleet kurjet saivat meidät pysähtymään. Oli hienoa katsella suurten lintujen levittävän siipensä ja lennähtävän matalalla.

Pidimme lyhyen tauon Kuusiston kirkon pihamaalla. Kirkko oli suljettu, mutta wc oli käytettävissä. Ilmoitustaululla oli mainos piispanpäivän tapahtumasta, joka oli seuraavana päivänä, 1.8. Linnanrauniontien ja Saaristotien kulmauksessa on kauppa. Sen edustalla oli kesäkioski. Pysähdyimme siinä jäätelötauolle ja ostimme mukaan pensasmustikoita.

Risteyksessä on kyltti, jonka mukaan Paraisille on matkaa 12 km. Se ei tuntunut pahalta, vaikka olimmekin onnistuneet käyttämään koko aamupäivän Kuusiston vierailuun. Melkein koko matka Paraisille kuljetaan asfaltoitua kevyenliikenteen väylää vilkkaan Saaristotien välittömässä läheisyydessä. Reitin parasta antia  olivat siltaa pitkin siirtymiset saarelta toiselle.

Kun kohdalle ei osunut mitään taukopaikkaa ja alkoi tulla nälkä, pysähdyimme aivan tien viereen sopivasti sattuneelle kivelle. Käänsimme selän tielle päin ja katselimme metsikön suuntaan. Onnistuin sulkemaan korvani liikenteen ääniltä.

Iltapäivän aurinko oli paahtava ja kuljetut kilometrit alkoivat painaa jaloissa. Pidimme vielä yhden jäätelötauon, kun matkaa Paraisille piti olla enää noin 4 km. Joko kelloni GPS mittasi matkaa väärin tai opasteiden matka oli mitattu taajaman alkuun. Kävelimme kelloni mukaan kuutisen kilometriä, emmekä olleet vielä silloinkaan keskustassa.

Olin varannut meille yöpymismökin Sollidenin leirintäalueelta. Sinne käännyttiin juuri ennen kanavaa. Oli yllättävää, että leirintäalueelle ei ollut opasteita tulosuunnastamme, vain leirintäalueen oma mainos toisella puolella tietä. Onneksi ei väsyneinä kävelty ohi.

Saimme mökin avaimen ja lähdimme nousemaan mäkeä kohti mökkiä. Se oli tietysti se kaikkein kauimmainen. Todellisuudessa leirintäalue on aika pieni ja matka oli vain muutama sata metriä. Minulla ei vain ollut enää yhtään voimia jäljellä. Kun reput oli laskettu kuistille ja minun piti avata ovi, ei avainta löytynyt mistään. Tutkin taskut useampaan kertaan ja repun päälilokeronkin pengoin. Kun ei ollut, niin ei ollut. Käskin tytärtäni palaamaan etsimään avainta. Hänkin taisi olla väsynyt, kun mutisi äkäisenä mennessään. Kesti jonkun aikaa ja hän palasi avaimen kanssa. Hän oli jo kävellyt puoliväliin matkaa, kun vastaan oli tullut nainen pienen lapsen kanssa. Tämä oli löytänyt avaimen ja tarjosi sitä tyttärelleni, kun huomasi hänen tutkivan tarkasti maata.

Mökki oli pieni mutta täysin riittävä. Kalustuksena oli kerrossänky sekä yksittäinen sänky. Lisäksi oli 2 jakkaraa ja jääkaappi. Petivaatteet olivat valmiina, mutta lakanat ja pyyhkeet piti vuokrata tai tuoda omat tullessaan. Meillä oli omat pyyhkeet ja silkkilakanapussit mukana.

Suihkun jälkeen olimme valmiita suuntaamaan keskustaan. Lähdimme kävelemään kirkolle toiveissamme saada leimat passiin. Olin selkeästi juonut liian vähän päivän aikana. Minulta oli veto täysin pois ja kanavaa seurannut reitti tuntui pitkältä. Pysähtelin vähän väliä ottamaan kuvia. Näistä pysähdyksistä sain hieman myöhemmin kuulla kunniani. Saavuimme kirkolle paria minuuttia vaille seitsemän. Kirkon piti olla auki seitsemään, mutta ovet olivat jo kiinni. Syy oli tietysti minun, kun myöhästyimme.

Kävelimme kanavan toista puolta takaisin päin. Pysähdyimme pelaamaan minigolfia. Maksulla sai pelata 9 reikäisen radan kahteen kertaan. Minulle riitti kerta. Siirryin kahvion puolelle tankkaamaan nestettä, kun tytär kiersi radan toisen kerran. Kivennäisvesi helpotti hieman oloani. Suuntasimme paikalliseen Lidliin. Olimme päättäneet nauttia tapas-illallisen, kun heillä oli Espanjan viikko. Mukaan lähti perunamunakasta, chorizoa, serranon kinkkua, juustoa yms.

Mökkimme lähellä kalliolla oli pöytä ja penkit. Asetuimme sinne syömään ja nauttimaan tummuvasta illasta sekä kauniista auringonlaskusta. Ainakin meidän kohdallamme piti mainoslause 'hyvä ruoka parempi mieli' täysin paikkansa. Jälkiruoan syötyämme siirryimme iltatoimiin ja melko pian jo käperryin lakanapussiini untenmaille. 

30.7.2020 äkkilähtö Pyhän Olavin merireitille

Keskiviikkona 29.7. olin aamulla sitä mieltä, että olen tyttäreni kanssa lähdössä viikonlopuksi Repoveden kansallispuistoon, mistä oli tarkoitus vaeltaa Mäntyharjulle. Olin odottanut sääennusteiden päivittymistä. Kun oli poutaa luvassa, ryhdyin varaamaan majoitusta. Olin auttamatta myöhässä. Muut vaeltajat eivät ilmeisesti välitä paistaako vai sataako.

Tyttäreni otti tyynesti ilmoitukseni muuttuneesta suunnitelmasta. Lähtisimmekin jo torstaina perjantain sijaan ja suuntana olisikin Turku. Enää puuttui majoitukset. Pyhän Olavin merireitin verkkosivuilla, Kartat -sivulta löytyy linkki, jonka takaa pääsee tarkastelemaan reitin tietoja etapeittain. Tulin siihen tulokseen, että meidän olisi jaettava 3 ensimmäistä etappia 4 päivälle. Aloitin majoitusvarausten tekemisen lopusta alkuun, koska viimeiselle yöpymispaikalle ei ollut sopivaa vaihtoehtoa. Tällä kertaa minua onnisti ja sain majoitukset varattua kaikille kolmelle yölle.

Torstaiaamuna olimme valmiina reissuun ja matka alkoi paikallisjunalla kahdeksalta. Turkuun saavuimme puolisen tuntia VR:n ilmoittamaa aikataulua myöhemmin. Kävelimme majapaikkaamme, Tuure B&B. Olin sopinut varausta tehdessäni, että voisimme viedä reppumme sinne säilytykseen. Oli iloinen yllätys, kun huoneemme olikin jo valmis. Siirsimme evästä, vesipullot ja sadevarusteet päiväreppuihimme ja lähdimme matkaan.

Turun tuomiokirkosta saimme ostettua reitin pyhiinvaelluspassit. Saimme passeihin myös ensimmäiset leimat. Otin vielä kuvan reitin aloituspisteen kivipaadesta. Oma suunniteltu 70 km vaellus tuntui aika mitättömältä verrattuna 1200 km matkaan Trondheimiin.

 

Muutama minuutti puolen päivän jälkeen olimme vihdoin matkalla. Ensimmäinen opaste löytyi liikennemerkin pylväästä, kun käännyttiin pois Aura-joen varrelta. Kuljimme kolmisen kilometriä jalkakäytävillä. Vastaan tullut, sauvojen kanssa rauhallisesti etenevä rouva tokaisi meille, että ihan kateeksi käy, kun toiset menee niinku kuuluu. Kun hetken päästä Luolavuoren ulkoilureitille saapuessamme vastaan tullut mies kehotti poikkeamaan kinttupolulle ja kiipeämään ylös ihailemaan maisemia, tyttäreni totesi turkulaisten olevan lupsakoita.

Alkuinnostuksen huumassa siirryimme kinttupolulle ja kapusimme mäen laelle katselemaan avautuvaa maisemaa. Kun mäelle toiselta suunnalta pyörällä polkenut nuori mieskin rupesi juttusille kanssamme, aloin olla samaa mieltä tyttäreni kanssa turkulaisten leppoisuudesta.

Kun laskeuduimme mäeltä saavuimme lähes heti luonnonsuojelualueelle. Metsä näytti sellaiselta, etten olisi varmaan edes hämmästynyt, jos jonkun sammaleen peittämän kiven takaa olisi kurkistanut menninkäinen. Pysähdyimme hetkeksi seuraamaan käpytikan  touhuja.

Sääennusteessa oli pieni sadekuurojen mahdollisuus iltapäivällä. Minä olin luottavaisesti lähtenyt liikkeelle vaellussandaaleilla. Osuimme sopivasti hiihtomajan edustalla olevan katetun kuntoilutelinekokoelman kohdalle, kun ensimmäinen sadekuuro alkoi. Päätimme pitää lounastauon.

Jatkoimme matkaa. Reitti siirtyi metsän siimeksestä puistoon ja edelleen pitkospuille Natura 2000 alueelle. Sadekuuro toisensa jälkeen osui kohdallemme. Välillä oli pakko hakeutua suojaan. Sateesta huolimatta nautimme lintujen seuraamisesta ja raikkaassa ilmassa kulkemisesta.

 

Siinä vaiheessa kun kapusimme yli 200 porrasta Vaarniemen kallioille, tuli vettä oikein kunnolla. Onneksi puiset portaat eivät olleet liukkaat. Ylhäällä kalliolla on näkötorni, johon on kiinnitetty reitistä kertova opastetaulu. Tytär oli jo kiivennyt näkötorniin, kun minä yhä pyörin tornin juurella. Kärsin korkean paikan kammosta, joka ilmenee erityisesti korkealta alas laskeuduttaessa. Päätin haastaa itseni ja kiipesin torniin. Sateesta huolimatta tai ehkä sen ansiosta näkymä oli kiehtova. Laskeutuminen alas kävi minulta hitaasti ja olin selkeästi helpottunut seistessäni jälleen kalliolla. Näkötornin lähellä on myös laavu tulipaikkoineen sekä puucee.

Tämä oli päivän ainoita paikkoja, jossa meillä oli haasteita havaita reittiopasteita. Opasteet olivat melko harvassa. Niitä oli kiinnitetty puihin pannoilla. Reitti seurasi jotain toista retkeilyreittiä, joka oli merkattu sinisellä maalilla. Näiden merkkien yhdistelmää seuraamalla selvisimme hienosti.

Tyttäreni jäi minusta jälkeen, kun hän pysähtyi poimimaan vadelmia. Polun kääntyessä jäin odottelemaan häntä. Silloin vajaan 10 metrin päästä lähti peura liikkeelle. En ollut huomannut sitä lainkaan, kun se oli paikallaan.

Kun lopulta tulimme ulos metsästä, kuvittelin että olisimme jo lähes perillä Saaristotiellä. Matkaa oli kuitenkin vielä melkoisesti. Kuljimme teitä ja polkuja. Reitti ei missään vaiheessa mennyt Kaarinan keskustaan, vaan kierteli laitamilla.

Vaikka päivän viimeiset kilometrit tuntuvat aina tosi pitkiltä, Saaristotie näkyi lopulta edessämme. Jäimme ensimmäiselle bussipysäkille odottamaan kyytiä takaisin Turkuun.

Jouduimme sen verran paljon hakemaan suojaa sateelta, että saimme kulumaan viitisen tuntia 16,5 km matkaan. Illaksi sadepilvet olivat kaikonneet ja pääsimme nauttimaan ilta-auringossa kylpevästä Turusta.

Via de la Plata saa odottaa - ehkä 2022

Vielä kaksi viikkoa sitten kommentoin FB:n Pyhiinvaellusryhmässä, että pitää tapahtua radikaali tilanteen muutos ennen kuin korona vaikuttaa matkasuunnitelmiini. Jatkoinkin valmistelujani normaalisti. Ainoa konkreettinen epidemiaan varautumistekoni oli, että ostin kaksi pulloa käsidesiä. Normaalitilanteessa olisin ottanut vain yhden pikkupullon mukaani.

Sitä mukaa kun viruksen leviäminen valtasi lisää mediatilaa, se valtasi tilaa myös minun mielestäni. Huomasin tarkistavani tilannetietoja yhä useammin. Vaikka jaksoin edelleen uskoa pääseväni vaellukselle, aloin tarkistamaan tekemieni majoitusvarausten peruutusehtoja ja mitä matkavakuutukseni korvaisi.

Kun lopulta myönsin itselleni, että nyt ei todellakaan kannata lähteä matkalle, minulta meni vielä useampi päivä varsinaisen päätöksen tekemiseen. Ryvin itsesäälissä. Itsekeskeisesti surin, kuinka en pääsisi nauttimaan Espanjan keväästä ja kukkaloistosta. Rtve:n verkkosivuilla on alueellista tietoa tartunnoista. Luvut Via de la Platan varrella eivät näyttäneet pahoilta eikä parhaillaan reitillä olleet vaeltajat raportoineet mistään ongelmista.

Lopulta tämän viikon keskiviikkona toimin. Peruutin majoitusvaraukseni. Sovin esimieheni kanssa, että saan siirtää osan huhtikuulle sovituista vapaista myöhemmäksi. Vaikka minusta tuntui tosi kurjalta, mielenrauhani palasi. Mielenrauhan paluun myötä kykenin myös näkemään ison kuvan.

Näin jälkeenpäin vähän hävettää, kuinka voinkin tuijottaa vain omaa napaani. En ollenkaan ajatellut, mitä matkastani olisi voinut seurata muille. Minä pohdin lähinnä, miten vaellukseni voisi mennä pieleen, jos majapaikkoja, kauppoja ja ravintoloita suljetaan. Mietin myös mahdollisen karanteenin vaikutuksia omaan talouteeni. En oikein osannut pelätä sairastumista saati, että minusta voisi tulla viruksen levittäjä. En myöskään osannut ajatella, että Espanjan terveydenhuolto ei todellakaan tarvitse matkailijoita lisäämään heidän kuormaansa. Tai mitä mahdollinen sairastumiseni tarkoittaisi majapaikalle, jossa yövyn. Olisin lähtemällä myös varmasti aiheuttanut paljon huolta tyttärelleni.

Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun somessa alkoi tulvia viestejä majapaikkojen, Santiagon katedraalin ja pyhiinvaellustoimiston sulkemisesta. Niitä on seurannut sekä yksityisten henkilöiden että paikallisten pyhiinvaellusyhdistysten julkaisemat kehotukset siirtää vaellukset myöhemmäksi.

Nyt kykenen jälleen katsomaan eteen päin. On parempi valita taistelunsa. On asioita, joihin en voi vaikuttaa. Keskityn siis niihin, joihin voin vaikuttaa. Vaikka pandemia vaikuttaa elämäämme täällä Suomessakin, voin nauttia keväästä ja ulkoilusta. Caminolle voin mennä joskus myöhemminkin.

Mielessä Via de la Plata

Olen kiitollinen, että minulla on työnantaja, joka on valmis myöntämään minulle kuukauden vapaan varsinaisen lomakauden ulkopuolella. Niinpä olen ostanut lennot seuraavaa caminoa varten. Lennän maaliskuun lopussa Sevillaan ja palaan Madridin kautta kotiin vapuksi.

Tarkoitukseni on kävellä ensimmäiset 500 km Via de la Plataa, Sevilla - Salamanca. Matka on eri tutkimissani lähteissä jaettu 20 päivämatkaan. Joukossa on useita yli 30 km etappeja. Minä olen päättänyt ottaa tällä kertaa rennosti ja jaan kaikki mahdolliset pitkät etapit kahdelle päivälle.

Yleensä kun lähden vaellukselle, haluan erityisesti nauttia luonnosta, enkä juurikaan välitä mahdollisista reitin varrelle osuvista nähtävyyksistä. Jotenkin tuntuu hullulta, että kulkisin satoja kilometrejä roomalaisten rakentamaa tietä seuraten, mutta en pysähtyisi tutustumaan heidän meidän päiviimme säilyneisiin rakennelmiinsa. Ensimmäiset rauniot löytyvät jo noin 10 km päästä Sevillassa. Saattaa olla, että ensimmäisestä vaelluspäivästäni tulee niinkin lyhyt.

Via de la Plata ei ole ruuhkainen reitti, mutta reitin Facebook-ryhmässä on jo useampi vaeltaja ilmoittanut aloittavansa samoihin aikoihin kuin minä. Lisäksi pääsiäisen vuoksi liikkeellä voi olla myös lyhyemmän matkan kulkijoita. Mieluiten kuljen ilman majoitusvarauksia. Täytyy katsoa matkan edetessä, onko niille tarve, esim. juuri pääsiäisen aikaan.

Kun laskeskelin vaihtoehtoja päivämatkoiksi, niin pääsin kaikkein rauhallisimmalla tahdilla 26 vaelluspäivään. Koska se jättää minulle vielä useamman päivän aikaa ennen paluulentoa, tulen nauttimaan keväisestä Sevillassa ylimääräisen päivän ennen vaelluksen aloitusta. Vastaavasti aion viettää vaelluksen päätteeksi aikaa Salamancassa ja sen ympäristössä. Madridissa  en tällä kertaa aio viettää viipyä.

Nyt täytyy keskittyä pitämään kävelykuntoa yllä. Lähempänä lähtöä ehdin vielä monta kertaa muuttaa mieltäni, millaisilla varusteilla lähden tällä kertaa reissuun.