30.7.2020 äkkilähtö Pyhän Olavin merireitille

Keskiviikkona 29.7. olin aamulla sitä mieltä, että olen tyttäreni kanssa lähdössä viikonlopuksi Repoveden kansallispuistoon, mistä oli tarkoitus vaeltaa Mäntyharjulle. Olin odottanut sääennusteiden päivittymistä. Kun oli poutaa luvassa, ryhdyin varaamaan majoitusta. Olin auttamatta myöhässä. Muut vaeltajat eivät ilmeisesti välitä paistaako vai sataako.

Tyttäreni otti tyynesti ilmoitukseni muuttuneesta suunnitelmasta. Lähtisimmekin jo torstaina perjantain sijaan ja suuntana olisikin Turku. Enää puuttui majoitukset. Pyhän Olavin merireitin verkkosivuilla, Kartat -sivulta löytyy linkki, jonka takaa pääsee tarkastelemaan reitin tietoja etapeittain. Tulin siihen tulokseen, että meidän olisi jaettava 3 ensimmäistä etappia 4 päivälle. Aloitin majoitusvarausten tekemisen lopusta alkuun, koska viimeiselle yöpymispaikalle ei ollut sopivaa vaihtoehtoa. Tällä kertaa minua onnisti ja sain majoitukset varattua kaikille kolmelle yölle.

Torstaiaamuna olimme valmiina reissuun ja matka alkoi paikallisjunalla kahdeksalta. Turkuun saavuimme puolisen tuntia VR:n ilmoittamaa aikataulua myöhemmin. Kävelimme majapaikkaamme, Tuure B&B. Olin sopinut varausta tehdessäni, että voisimme viedä reppumme sinne säilytykseen. Oli iloinen yllätys, kun huoneemme olikin jo valmis. Siirsimme evästä, vesipullot ja sadevarusteet päiväreppuihimme ja lähdimme matkaan.

Turun tuomiokirkosta saimme ostettua reitin pyhiinvaelluspassit. Saimme passeihin myös ensimmäiset leimat. Otin vielä kuvan reitin aloituspisteen kivipaadesta. Oma suunniteltu 70 km vaellus tuntui aika mitättömältä verrattuna 1200 km matkaan Trondheimiin.

 

Muutama minuutti puolen päivän jälkeen olimme vihdoin matkalla. Ensimmäinen opaste löytyi liikennemerkin pylväästä, kun käännyttiin pois Aura-joen varrelta. Kuljimme kolmisen kilometriä jalkakäytävillä. Vastaan tullut, sauvojen kanssa rauhallisesti etenevä rouva tokaisi meille, että ihan kateeksi käy, kun toiset menee niinku kuuluu. Kun hetken päästä Luolavuoren ulkoilureitille saapuessamme vastaan tullut mies kehotti poikkeamaan kinttupolulle ja kiipeämään ylös ihailemaan maisemia, tyttäreni totesi turkulaisten olevan lupsakoita.

Alkuinnostuksen huumassa siirryimme kinttupolulle ja kapusimme mäen laelle katselemaan avautuvaa maisemaa. Kun mäelle toiselta suunnalta pyörällä polkenut nuori mieskin rupesi juttusille kanssamme, aloin olla samaa mieltä tyttäreni kanssa turkulaisten leppoisuudesta.

Kun laskeuduimme mäeltä saavuimme lähes heti luonnonsuojelualueelle. Metsä näytti sellaiselta, etten olisi varmaan edes hämmästynyt, jos jonkun sammaleen peittämän kiven takaa olisi kurkistanut menninkäinen. Pysähdyimme hetkeksi seuraamaan käpytikan  touhuja.

Sääennusteessa oli pieni sadekuurojen mahdollisuus iltapäivällä. Minä olin luottavaisesti lähtenyt liikkeelle vaellussandaaleilla. Osuimme sopivasti hiihtomajan edustalla olevan katetun kuntoilutelinekokoelman kohdalle, kun ensimmäinen sadekuuro alkoi. Päätimme pitää lounastauon.

Jatkoimme matkaa. Reitti siirtyi metsän siimeksestä puistoon ja edelleen pitkospuille Natura 2000 alueelle. Sadekuuro toisensa jälkeen osui kohdallemme. Välillä oli pakko hakeutua suojaan. Sateesta huolimatta nautimme lintujen seuraamisesta ja raikkaassa ilmassa kulkemisesta.

 

Siinä vaiheessa kun kapusimme yli 200 porrasta Vaarniemen kallioille, tuli vettä oikein kunnolla. Onneksi puiset portaat eivät olleet liukkaat. Ylhäällä kalliolla on näkötorni, johon on kiinnitetty reitistä kertova opastetaulu. Tytär oli jo kiivennyt näkötorniin, kun minä yhä pyörin tornin juurella. Kärsin korkean paikan kammosta, joka ilmenee erityisesti korkealta alas laskeuduttaessa. Päätin haastaa itseni ja kiipesin torniin. Sateesta huolimatta tai ehkä sen ansiosta näkymä oli kiehtova. Laskeutuminen alas kävi minulta hitaasti ja olin selkeästi helpottunut seistessäni jälleen kalliolla. Näkötornin lähellä on myös laavu tulipaikkoineen sekä puucee.

Tämä oli päivän ainoita paikkoja, jossa meillä oli haasteita havaita reittiopasteita. Opasteet olivat melko harvassa. Niitä oli kiinnitetty puihin pannoilla. Reitti seurasi jotain toista retkeilyreittiä, joka oli merkattu sinisellä maalilla. Näiden merkkien yhdistelmää seuraamalla selvisimme hienosti.

Tyttäreni jäi minusta jälkeen, kun hän pysähtyi poimimaan vadelmia. Polun kääntyessä jäin odottelemaan häntä. Silloin vajaan 10 metrin päästä lähti peura liikkeelle. En ollut huomannut sitä lainkaan, kun se oli paikallaan.

Kun lopulta tulimme ulos metsästä, kuvittelin että olisimme jo lähes perillä Saaristotiellä. Matkaa oli kuitenkin vielä melkoisesti. Kuljimme teitä ja polkuja. Reitti ei missään vaiheessa mennyt Kaarinan keskustaan, vaan kierteli laitamilla.

Vaikka päivän viimeiset kilometrit tuntuvat aina tosi pitkiltä, Saaristotie näkyi lopulta edessämme. Jäimme ensimmäiselle bussipysäkille odottamaan kyytiä takaisin Turkuun.

Jouduimme sen verran paljon hakemaan suojaa sateelta, että saimme kulumaan viitisen tuntia 16,5 km matkaan. Illaksi sadepilvet olivat kaikonneet ja pääsimme nauttimaan ilta-auringossa kylpevästä Turusta.