Jaakonvaellus Turku - Rymättylä 27.-28.7.

Osallistuin viikonloppuna tyttäreni kanssa kaksipäiväiselle Jaakontien ystävät ryn ja Turun tuomiokirkkoseurakunnan järjestämälle Jaakonvaellukselle. Vaellus lähti lauantaiaamuna Turun tuomiokirkolta.

Saavuimme Turkuun jo perjantaina illalla. Olimme onnistuneet saamaan huoneen Birgittalaissisarten vierastalosta. Majoittumisen jälkeen kävelimme tuomiokirkolle. Samalle viikonlopulle osui DBTL tapahtuma ja kirkon ympäristössä oli paljon väkeä varsinaisen tapahtuma-alueen ulkopuolella. Löysimme Pyhän Olavin reitin kivitolpan, mutta Jaakontien simpukkaopaste ei osunut silmiimme.

 

Lauantaiaamuna nostimme reput selkään ja suuntasimme askeleemme Aura-joen rantaa kohti tuomiokirkkoa. Jos illalla oli tuntunut, että kaikki turkulaiset olivat saapuneet joen rannoille nauttimaan helteisestä illasta, niin nyt joen rannassa oli hiljaista. Matkaan siunaaminen oli sovittu alkavaksi yhdeksältä. Saimme jotenkin tuhrattua matkaan niin paljon aikaa, että saavuimme perille vain muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jätimme suurimman osan reppujemme sisällöstä huoltoauton kyytiin.

Saimme pyhiinvaelluspassit ja kirkosta lähtiessämme niihin ensimmäisen leiman. Meillä taisi olla tyttäreni kanssa vähän käynnistymisvaikeuksia, sillä muut ryhmästämme olivat jo asettuneet lähtövalmiiksi ristin perään, kun me vasta laskeuduimme kirkon portaita. Minun piti tietysti vielä pysähtyä ottamaan kuviakin. Emme olleet kovin tarkkasilmäisiä perjantai-iltana, sillä Jaakontien simpukkaopaste löytyi vain muutaman metrin päästä Nidarosin kilometripylväästä. Simpukkaopasteen alla oli myös Pyhän Olavin reitin opaste vastakkaiseen suuntaan.

Reitti kulki enimmäkseen kevyenliikenteen väyliä pitkin asutusalueiden läpi kohti Raisiota. Käveltävä alusta oli suurimmalta osin asfalttia ja jonkin verran hiekkatietä. Alkumatkasta kävelimme hetken myös polulla. Vaikka ennen liikkeelle lähtöä saimme ohjeet kulkea parijonossa, emme oikein malttaneet pysyä sovitussa muodostelmassa. Välillä meitä kulki useampi rinnakkain ja tukimme koko kevyenliikenteen väylän. "Pyörä!" -huudot saivat meidät palaamaan ainakin hetkeksi taas jonoon.

Pysähdyimme pitämään taukoja melko tiheästi. Tauoilla oli mahdollista täyttää vesivarantoja huoltoautossa kulkevista vesikanistereista. Varsinaisen huoltoauton lisäksi kulkuamme seurasi myös yhden vaeltajan vaimo autollaan. Tyttäreni vitsailikin aina autot bongatessaan, että taas meidän stalkkaajat ovat tuolla.

 

 

Saapuessamme Raisioon suuntasimme ensin Pyhän Martin kirkkoon. Legenda kertoo, että jättiläiset Killi ja Nalli olisivat rakentaneet kirkon 1500-luvun alkupuolella. Jättiläisten hahmot katselevat yhä kaupungintalolta kirkolle päin.

 

Lounastauon jälkeen jatkoimme kulkuamme kohti Naantalia. Iltapäivä oli helteinen ja jokainen taukopaikka oli tervetullut. Kun Raision keskusta jäi taakse pääsimme hetkeksi luontopolulle kiertämään Raisionlahtea. Sitten edessämme oli jälleen useampi kilometri kevyenliikenteen väyliä.

Kuten yleensäkin caminolla päivän viimeiset pari kilometriä tuntuvat tosi pitkiltä. Niin tälläkin kertaa tuntui, että kierrämme rantoja loputtomasti, eikä Naantalin kirkkoa näy missään. Katselin hieman kaihoiten meressä vilvoittelevia ihmisiä.

Saavuimmehan lopulta kirkon kupeeseen. Suuntasimme ensin Unikeonpäivää juhlivaan vanhaan kaupunkiin ruokailemaan. Ruokailun jälkeen palasimme kirkolle messuun.

 

Naantalin seurakunta tarjosi meille majoituksen Soiniemen leirikeskuksessa. Sinne olisi ollut kirkolta matkaa noin viisi kilometriä. Niitä meidän ei tarvinnut kävellä, vaan meille oli järjestetty kuljetus.

Leirikeskuksessa oli kaksi majoitusrakennusta sekä  rantasauna. Kun olimme kaikki löytäneet itsellemme sängyn, kokoonnuimme sopimaan saunavuoroista. Ryhmässämme oli selkeä naisenemmistö ja miehet soivät meille ensimmäisen saunontavuoron, jolle tosin määrittivät melko tiukan aikarajan. Oli ihana päästä pesemään päivän hiet pois sekä pulahtaa mereen. Saunapäivään osallistumisemme jäi kuitenkin vajaaksi, sillä tietääkseni kukaan meistä ei raportoinut sanomistamme tai jakanut saunomiskuvia saunapäivän virallisissa kanavissa.

Saunomisen jälkeen meitä odotti vielä runsas iltapala. Miehet ottivat irti kaiken jälkimmäisestä saunomisvuorosta, jolla ei ollut aikarajaa, eikä heitä näkynyt enää ennen yöpuulle siirtymistämme.

Sunnuntaina olimme aamutoimissa niin ripeitä, että ehdimme pitää aamun hartaushetkenkin leirikeskuksessa ennen Naantaliin kuljetusta.

Palasimme Naantalin kirkolle ja ennen vaelluksen aloitusta saimme vielä tietoiskun kirkosta ja Pyhästä Birgitasta. Aloitimme vaelluksen rantaa pitkin ja sitten nousimme Rakkaudenpolulle.

 

Pääsin puoleen väliin nousua ennen, kuin huomasin pudottaneeni hattuni johonkin matkalle. En voinut kuivitellakaan selviäväni hellepäivästä ilman hattua. Ei siis auttanut muu kuin lähteä seuraamaan omia jälkiäni. Huikkasin vielä lähtiessäni, ettei minua tarvitse jäädä odottamaan.

Sain palata melkoisen matkan. Hattu oli ilmeisesti irronnut reppuun virittämästäni kiinnityksestä, kun olin pysähtynyt rannassa kuvaamaan viimeistä näkymää kirkolle päin. Hyvä että löytyi!

Ryhmän kiinni saaminen ei sitten ollutkaan ihan kevyt tehtävä. Kävelin niin nopeasti kuin pystyin. Hikinorot valuivat pitkin niskaa ja kasvoja. Kun ryhmästä ei näkynyt jälkeäkään Ukko-Pekan sillalla, päätin soittaa tyttärelleni. Hän ei vastannut, mutta soitti sentään takaisin, kun olin päässyt sillan yli. Puhelun aikana nousin mäen päälle ja näin muun porukan tauolla muutaman sadan metrin päässä. Onnekseni he soivat minullekin hengähdystauon ennen, kuin jatkettiin vaellusta.

Tämä ei ole minun pudonnut hattuni, vaan kanssavaeltajan

Jo ennen päivän etapin puolta väliä pysähdyimme lounastauolle. Vaellukselle ilmoittautumisen jälkeen saamissani ohjeissa pyydettiin maastossa tapahtuvaa ruokailua varten ottamaan omat astiat ja välineet mukaan. Odotukseni oli, että meitä odottaisi jonkinlainen soppatykki jollain tienvarren levennyksellä.

No, lounaspaikka oli parkkipaikan viereisellä nurmikolla, mutta muuten odotukseni ylittyivät moninkertaisesti. Meille oli järjestetty lounas paikallisen pitopalvelun kautta. Tarjolla oli useampaa raikasta salaattia ja lisäksi saatoimme koota haluamamme kaltaisen kanahampurilaisen. Juomana oli orvokeilla koristeltua jäävettä. Eikä niitä omia retkiastioita tarvittu, vaan saimme syödä kunnon lautasilta ja oikeilla aterimilla. Kaiken huipuksi tarjolla oli vielä mutakakkua mansikoiden kera sekä hyvää kahvia. Kyllä tämä ateria päihitti Espanjan peregrino menut mennen tullen!

Oli hyvä jatkaa jälleen vaellusta energiavarastot tankattuna. Päivä muuttui hetki hetkeltä helteisemmäksi. Maisemat olivat kauniita. Välillä meri välkehti sivulla ja toisaalla lainehti viljapeltoja. Metsän reunassa pääsimme edes ajoittain varjoon. Yhden pellon laidalta näin harmaahaikaran nousevan lentoon. Toiset olivat havainneet myös pari peuraa.

Jokainen tauko tuli iltapäivällä tarpeeseen. Reitin loppuosuus oli mäkistä, mikä lisäsi oman haasteensa jaksamisellemme. Oli helpottavaa, kun käännyimme Rymättylän maantieltä viimeiselle reilun kilometrin mittaiselle osuudelle kylän läpi kulkevalle tielle.

 

Rymättylän Pyhän Jaakobin kirkon edessä oli nähtävissä useampi helpottuneen näköinen vaeltaja. Olimme päässeet perille. Ennen päätösmessua kävimme syömässä vielä toistamiseen runsaan aterian. Ruokailun jälkeen kokoonnuimme kirkkoon. Ensin saimme kuulla kirkosta ja siellä olevista Pyhän Jaakobin patsasta ja kuvasta. Sen jälkeen hiljennyimme messuun.

  

 

Osa porukasta erkani jo Rymättylässä ja me loput siirryimme bussikuljetuksella Turkuun. Kun rautatieasemalla nousin bussista, oli päällimmäisenä mielessä kiitollisuus hienosta viikonlopusta ja todella mukavasta vaellusseurasta.