Sain viikonloppuna kirjan ensimmäisen osan luettua eli saavuin Le Puy en Velayhin. Se oli Wimille hänen vaelluksensa välitavoite, jonne saavuttuaan hänellä oli vaelluksessa noin 2,5 kuukauden tauko.
Kirjan lukeminen muuttui selvästi, kun yhteisen vaelluksemme osuus alkoi. Oli ikään helpompi ymmärtää lukemansa, koska taustalla oli oma kokemus samoista asioista. Mukana oli kaikki tärkeimmät kohtaamiset matkalla tapaamiemme ihmisten kanssa. Joistakin tapahtumista meille on syntynyt erilainen muistikuva. Minä tietysti ajattelin omani olevan oikean.
Eriävistä muistikuvista kävimme itse asiassa pitkän WhatsApp viestittelyn, kun yhtenä päivänä kävellessämme kolmin, Wim, Sarah ja minä, Wim kirjassaan väitti Sarahin lähteneen omaa vauhtiaan yhdessä ylämäessä. Wimin mukaan emme nähneet häntä enää sinä päivänä. Minä puolestani tiesin varmasti, että kävelimme yhdessä koko päivän. Lopulta jouduin todistamaan olevani oikeassa kaivamalla valokuvia tauolta, jolla Wimin mukaan olimme kaksin. Hän ei meinannut antaa periksi edes kuvat saatuaan.
Yllätyin hieman, että kirja onnistui viemään minut täysin tunnelmiin, joissa velloin, kun monen yhteisen vaelluspäivän jälkeen lähdimme omiin suuntiimme. Päivä oli ollut todella raskas ja minulla oli ongelmia jalkani kanssa. Olin aivan loppu. Olen aina ollut huono jättämään hyvästejä, koska minua alkaa helposti itkettää. Niinpä silläkin kertaa lähes livahdin tilanteesta huikaten nopeasti hyvät jatkot. Asia jäi vaivaamaan minua silloin ja lähetinkin seuraavana päivänä anteeksipyyntöviestin, etten hyvästellyt kunnolla. Asia oli jäänyt vaivaamaan myös Wimiä ja hän pohtii sitä kirjassa onnistuen nostamaan saman surkean ja harmittelevan tunteen jälleen pintaan. Erityisesti minuun kolahti hänen pohdintansa, oliko toimintani tyypillistä suomalaisille. Minulle ei ole ikinä tullut mieleen, että joku voisi minun käytökseni perusteella ajatella yleistäen suomalaisten toimivan tietyllä tavalla.
Kirjaa lukiessani koin uudelleen myös monia hauskoja hetkiä. Taisin naurahtaa ääneen, kun luin Wimin kuvausta vierailustamme yhden vanhemman pariskunnan luona. He kutsuivat meidät kuumana iltapäivänä luokseen lepäämään ja juomaan jotain kylmää. Kun kerroin olevani Suomesta, isäntämme innostui puhumaan Arto Paasilinnan kirjoista. Kuinkas ollakaan ilmeni, että myös Wim on Paasilinna-fani ja miehet lähes kilpailivat kumpi oli lukenut useamman hänen kirjansa. Siinä vaiheessa, kun isäntämme koitti sitkeästi lausua joitain ranskalaisen suuhun täysin sopimattomia nimiä, nauroimme hervottomasti.
Kaiken kaikkiaan kirjan tämä osuus oli koukuttavaa luettavaa. En olisi millään malttanut lopettaa lukemista iltaisin, vaikka silmiä kirveli monen tunnin istuminen läppärin ääressä. Teinkin päätöksen, että seuraan Wimin vaellusta Le Puysta Santiago de Compostelaan ja edelleen Finisterreen vasta joskus kesällä.
Tosi erityinen on sitkeytesi kaivautua vieraskielisen kirjan uumeniin. Mietin tuota vielä, onko erityisesti suomalaista irrota ihmisistä kevyellä 'hei'llä liikutuksen pelosta. Kyllä se taitaa olla myös henkilökohtaista. Mitä oikeastaan tunsit matkakumppaniasi kohtaan, sitä lienet pohtinut itsekin.
VastaaPoistaAjattelin kaivaa esiin tuon matkakertomuksen ja lukea uudelleen tämän kertomasi valossa.
En aikanaan kokenut tarvetta analysoida, miksi halusin viimeiseen asti välttää kyyneleet juuri tuolla kerralla. Luulen, ettei syynä ollut niinkään, ketä olin hyvästelemässä. Ennemminkin kyse oli jonkinlaisesta pelosta, että romahtaisin täydellisesti väsymyksen, kivun ja kyyneleiden keskelle. Se ei vain sopinut itsestäni itselleni luomaani kuvaan sisukkaasta ja pärjäävästä naisesta.
Poista