Translate

maanantai 16. heinäkuuta 2018

19.6.2018 Cercedilla - San Ildefonso (n. 24,5 km)

Onnistuin saamaan tyttäreni aikaisin ylös ja olimme lähtövalmiita jo hieman ennen puolta kahdeksaa. Olimme jo sen verran korkealla, että aamu oli viileä. Tyttäreni halusi takin päällensä.

Ensimmäiset kilometrit reitti kulki tien vieressä. Sitten saavuttiin Sierra de Guadarraman kansallispuiston alueelle. Alueella risteilee runsaasti eri reittejä, mutta pyhiinvaellusreitti kulki roomalaisten rakentamaa tietä (Calzada Romana) pitkin kohti Fuenfrian huippua (Puerto de la Fuenfria, 1796 m). Tuolla reitin korkeimmalla kohdalla siirrytään samalla Comunidad de Madrid:sta Castilla y Leonin alueelle.





Roomalainen tie oli kivinen ja paikoin haastava kävellä. Ympärillä oleva luonto oli kaunis ja maisemat upeita. Välillä tuntui, ettemme pääse ollenkaan eteen päin, kun jatkuvasti piti ottaa valokuvia. Kun tie muuttui välillä kapeaksi poluksi, kohtasimme lehmiä ja vasikoita. Vasikat lähtivät kulkemaan edellämme polkua pitkin. Onneksi ne siirtyivät polulta syrjään ja pääsimme ohittamaan ne.





En pystynyt seuraamaan etenemistä tulostamiltani kartoilta. Niinpä pysähdyimme välipalalle vain muutama sata metriä ennen huipulle saapumista. Siellä olisi ollut paljon mukavampia paikkoja tauon pitoon. Huipulla näimme myös muita kulkijoita. Pyöräilijöitä oli patikoijia enemmän. Pakollisen kuvaustauon jälkeen jatkoimme matkaamme. Alaspäin johtava reitti oli oikein miellyttävä kulkea kivisen kapuamisen jälkeen.







Kun koitti lounastauon aika, ei mistään tuntunut löytyvät sopivaa taukopaikkaa. Reitti tuntui nyt kulkevan tasaisena ikään kuin vuoren ympäri ja polun ympärillä oli tehty metsätöitä. Koneet olivat sotkeneet polun, eikä siinä karun näköisessä maastossa ollut yhtään istahtamiseen sopivaa kiveä. Lopulta huomasin polun vieressä kaivon tapaisen rakennelman. Rinteeseen tehty kivestä rakennelta ja kiven läpi oli johdettu putki, josta virtasi vesi. Näille kiville sitten istahdimme syömään eväitämme. Kun energiavarstomme olivat saaneet täydennystä, tuntui askelkin taas kevyemmältä.

Pyhiinvaellusreitti johtaa vuorelta Segovian kaupunkiin. Sinne on Cercedillasta n. 31 km matka. Minusta se tuntui turhan pitkältä päivämatkalta, kun oli vielä vuorikin ylitettävänä. Niinpä olin valinnut meille vaihtoehtoisen reitin San Ildefonsoon. Minua vähän jännitti, kuinka tunnistaisin, missä meidän pitää poiketa varsinaiselta reitiltä. Tulostamallani kartalla ao. kohdassa näytti olevan selkeä tienristeys. Kun turvauduin GoogleMapsiin, ei mitään risteystä löytynyt. Lopulta saavuimme kuitenkin kohtaan, jossa reitti ylitti tien ja viitoitus osoitti reitin jatkavan kohti Segoviaa. Muita opasteita ei ollut. Kysyin tyttäreltäni, että luotatko minuun, kun sanon, että meidän pitää nyt seurata tuota tietä oikealle. Sain jonkinlaisen myöntäväksi vastaukseksi tulkittavan mutinan ja käännyimme oikealle. Tien vieressä kasvoi puita, emmekä nähneet mihin suuntasimme. Tarkistin muutamaan kertaan GoogleMapsista, että gps-piste näytti liikkuvan oikeaan suuntaan.

Lopulta tulimme aukealle paikalle ja näimme laaksoon. Todella kaukana näkyi kaupunki, jonka oletin olevan San Ildefonso. Reitti tekisi ensin koukkausen Valsaínin kaupunkiin, joka näytti ylhäältä katsottuna olevan melko kaukana kohteestamme. Olimme jo melko väsyneitä, kun saavutimme Valsaínin. Sitten piti vielä jaksaa melkein 4 km tien vieressä kulkevaa polkua pitkin. Kuten usein päivän viimeiset kilometrit, niin nämäkin tuntuivat loputtomilta. Tyttäreni ärtyisyydestä huomasi, että hän oli selvästi väsynyt. Selvisimme kuitenkin perille ja alberguekin löytyi. Ovelta löytyi taas lappu, jossa käskettiin soittamaan siinä olevaan numeroon. Puhelimeen vastannut nainen lupasi saapua 15 minuutin kuluttua.




Odottelimme kadun toisella puolella varjossa. Taisi kulua lähemmäs puoli tuntia ennen kuin rouva saapui. Hän kirjasi meidät sisään. Tämä albergue on yksityinen ja yöpyminen maksoi 10 €/hlö. Makuupaikkoja oli yli 30. Kaikki kerrossängyt olivat periaatteessa yhdessä ja samassa salissa, mutta tila oli sokkeloinen ja sinne muodostui ikään kuin useampi huone. Valitsimme vihoviimeisen kerrossängyn, joka oli omassa kolossaan ja tilan sai erotettua verholla. Alberguesta löytyi omat suihkut ja wc:t miehille ja naisille. Ainakin naisten puolella oli vain yksi wc. Jonottamiseksi menisi, jos albergue olisi täynnä. Ylimmästä kerroksesta löytyi vielä täysin varusteltu keittiö sekä iso oleskelutila.

Väsymyksemme huuhtoutui pois suihkussa ja olimme pian valmiita tutustumaan kuninkaalliseen palatsiin ja sen puutarhaan suihkulähteineen (Palacio Real de La Granja de San Ildefonso). Oli jo ilta ja palatsissa oli melko tyhjää. Tuntui, että jatkuvasti joku henkilökunnasta seurasi kulkuamme. Olin odottanut palatsilta enemmän, mutta vielä pettyneempi olin puutarhaan ja suihkulähteisiin. Suihkulähteet eivät olleet käynnissä. Jotkut niistä olivat remontissa ja toiset näyttivät muuten vaan seisovan tyhjillään. Niissä altaissa, joissa oli vettä, oli paljon kasvillisuutta. Myöskään puutarhaa ja puistoaluetta ei oltu pidetty kovinkaan hyvässä kunnossa. Saimme kuitenkin kulumaan lähes pari tuntia kiertelyyn.





Suuntasimme supermarkettiin ja ostimme jälleen salaattiainekset, kananmunia, marjoja sekä jogurttia. Poissa ollessamme albergueen oli majoittunut espanjalainen mies. Kun tapasimme hänet keittiössä, hän totesi vain, ettei ole pyhiinvaelluksella. Sitten hän siirtyi katsomaan jalkapallon MM-kisojen ottelua telkkarista. Me söimme salaatin hyvällä ruokahalulla. Kananmunia jäi sekä aamupalaksi että evääksi.

Otimme vielä muutaman valokuvan auringonlaskun värittämästä kaupungista. Sitten olikin aika käydä yöpuulle.



Päivän aikana kävelemäni askeleet yhteensä 48 151, Polar Flow:n ilmoittama matka 31,5 km

18.6.2018 Mataelpino - Cercedilla ( n. 13 km)

Olen tottunut kotona heräämään arkisin jo viiden aikaan aamulla. Nyt tunnin aikaeron vuoksi minulla oli vaikeuksia malttaa pysytellä aloillani viiden jälkeen. Otin vaatteni ja toilettipussukkani mukaani ja hiivin makuusalista ulos. Käytävälle syttyi valot liiketunnistimella, enkä ehtinyt sulkea ovea ennen valojen syttymistä. Saatoin herättää heti oven viereiseen sänkyyn asettautuneen etelä-korealaisen tytön. Ainakin hän oli hereillä, kun palasin huoneeseen.

Kun tyttäreni oli herännyt, jututin hieman etelä-korealaista tyttöä. Kysyin kuinka pitkän matkan hän oli kävellyt edellisenä päivänä, kun saapui niin myöhään. Hän sanoi kävelleensä 30 km ja kertoi lähteneensä Tres Cantos:sta. Jos gronze.com:n tietoihin on luottamista, hän oli kävellyt n. 34 km ja korkeuseroa oli yli 300 m. Kun reitin varrelle mahtuu myös alamäkiä, niin nousua kertyy usein reilusti enemmän kuin korkeuseron verran. Ei ihme että hän saapui myöhään.

Me pääsimme liikkeelle kahdeksan maissa. Aamusta ei ollut vielä kuuma ja pääsimme pian mukavalle polulle ruusupensaiden keskelle. Jonkin matkaa kuljettuamme tein äkkipysäyksen, sillä polkua lähti ylittämään käärme. Tyttäreni pelkää käärmeitä todella paljon. Jotta en säikyttäisi häntä, sanoin rauhallisesti, että odotetaan vähän. Tömistelin sekä jaloillani että sauvoilla ja käärme luikahti nopeasti takaisin pensaiden suojaan. Kerroin tyttärelleni, että edessämme oli ollut käärme ja että se oli nyt jo poissa. Käskin hänenkin tömistellä kulkiessaan. Hän pysytteli polulla ollessamme aivan takanani ja huomasin kävelyvauhtimme nousevan. Varsinaiselta paniikilta kuitenkin vältyttiin, kun hän ei nähnyt käärmettä.





Navacerradan kaupunkiin oli reilun 7 km matka. Keskustasta löytyi kiva baari / ravintola, jonka terassille asetuimme tauolle. Kun minä söin paahdettua leipää tomaattimurskan, oliiviöljyn ja suolan kera, niin tyttäreni söi reilun kokoisen suklaakakun palan teensä kanssa. Pidimme oikein kunnon tauon, koska meillä oli enää vähän käveltävää. Saimme baarista myös leimat passeihimme.


Gronzen sivuilla olevan reittiprofiilin mukaan reitti on nousuvoittoista Navacerradaan asti, mutta laskeutuu sitten hieman Cercedillaan. Sanoinkin tyttärelleni, että nyt meillä olisi helppo loppumatka. Kun käännyimme jatkamaan matkaa, edessämme olikin melkoinen nousu. Sitten mentiin hetki lähes tasaisella ja noustiin taas. Seuraavana päivänä näin opastetaulun, josta kävi ilmi todellinen reittiprofiili. No kun noustaan korkealle, niin yleensä näköalatkin paranevat. Saimme nauttia kauniista maisemista, eikä nousu (ainakaan näin jälkikäteen muistellessa) nyt niin paha ollut.





Saapuessamme Cercedillaan istahdimme penkille ja söimme eväitämme. Sitten lähetin tyttäreni supermarkettiin katsomaan, josko sieltä löytyisi hänelle marjoja välipalaksi. Löytyihän sieltä ja löysimme myös avoinna olevan apteekin. Kävin ostamassa kylmägeelin korviketta. Olimme puhuneet, että hankkisimme tyttärelleni kävelysauvat täältä. Olin lukenut, että kaupungissa on useita vaellustarvikkeisiin erikoistuneita kauppoja. Emme huolestuneet, vaikka emme nähneet niitä kävellessämme kaupungin läpi.

Olin varannut meille majoituksen Albergue Juvenil Villa Castorasta. Se sijaitsee reitin varrella reilun kilometrin verran kaupungin ulkopuolella. Olin yrittänyt varat majoituksen vielä pari kilometriä kauempana olevasta Albergue Juvenil:sta, mutta ei onnistunut. Olin kuitenkin tyytyväinen tämänkin sijaintiin. Verrattuna Cercedillan pyhiinvaeltajamajoituksen sijaintiin säästyisimme seuraavana aamuna yli puolen tunnin kävelyltä. Sisäänkirjautuminen kävi todella hitaasti. Olin varannut meille puolihoidon ja maksanut etukäteen heidän ilmottamansa hinnan (46 €). Nyt piti kuitenkin maksaa vielä 7 € lisää, koska minulle hinta olikin korkeampi kuin tyttärelleni. Samalla selvisi, että aamupala tarjotaan vasta yhdeksältä. Sanoin, että yrittäisimme lähteä viimeistään puoli kahdeksalta. Meille luvattiin pakata aamupalat mukaanotettavaksi.

Huone oli pieni ja yksinkertainen, mutta meillä oli oma kylpyhuone. Hintaan sisältyi lakanat, mutta ei pyyhkeitä. Tämä oli minulle tuttu käytäntö jo viime vuodelta Saksassa ja Ranskassa. Suihkussa käynnin ja pyykin pesun jälkeen huilailimme ja odotimme siestan päättymistä.

Oli edelleen melkoisen kuuma, kun lähdimme takaisin kaupunkiin. Päivällä ylämäkeen kävely repun kanssa oli saanut matkan majapaikkaamme tuntumaan pitkältä. Nyt kun ei ollut reppua selässä ja vaelluskenkien sijaan oli sandaalit jalassa, saavuimme alamäkeä pitkin keskustaan todella nopeasti. Kiertelimme katuja etsien vaellustarvikekauppoja. Emme löytäneet ainuttakaan. Kysyin jopa neuvoa yhdeltä paikalliselta naiselta ja sain epämääräisen vastauksen, että niitä löytyy pääkadulta. Teimme taas kierroksen löytämättä ainuttakaan. Istahdimme baarin terassille kylmälle juomalle. Minä olin jo luovuttamassa ja sanoin, että mennään nyt ainakin vielä supermarkettiin ostamaan evästä seuraavaksi päiväksi.

Vähän ennen supermarkettia tyttäreni tokaisi, että on tässä joku tämmöinen kauppa. Minä olin kävellyt kaupan ohi, mutta palasin katsomaan, mitä hän tarkoitti. Näyteikkunassa on lenkkitossut ja jotain urheiluvaatetta. Sanoin, että mennään nyt ainakin katsomaan mitä sieltä löytyisi. Kauppa oli aika pieni ja myyjä tuli heti kysymään, mitä tarvitsemme. Hän puhui hyvin englantia. Itsekkäästi aloitin omasta tarpeestani. Viime vuonna Le Puysta ostamiini elinikäisen takuun omaaviin vaellussukkiini oli nimittäin tullut reiät sellaiseen kohtaan, että kokoon kursittuna ne olisivat takuulla hanganneet. Olisin halunnut coolmax sukat, mutta sellaisia ei ollut tarjolla. Myyjä vakuutti, että tekniset pitkän matkan kävelyyn tarkoitetut sukat olisivat todella hyvät. Myyntipuhe upposi minuun. Sitten siirryttiin kävelysauvoihin. Seinällä oli yksi ainokainen pari. Ne olivat minusta melko painavat, eikä laatu vakuuttanut minua. Vähän nikottelin, kun myyjä kertoi hinnaksi 49 € kappale. Tyttäreni oli kuitenkin päättänyt, että hän haluaa omat sauvat. Jotta hänen matkabudjettinsa ei olisi kärsinyt liikaa, ehdotin, että maksetaan sauvat puoliksi. Sanoin, että maksan pankkikortilla koko laskun ja hän saa antaa sitten käteistä minulle. Kun näin sauvojen hinnan kassakoneella, suunpielet nousivat väkisin ylös. Olin kuullut hinnan väärin; se olikin 14,90 € kappale. Nyt minusta hinta/laatusuhde oli kohdillaan.

Kävimme vielä supermarketissa ostoksilla ja lähdimme palaamaan majapaikkaan. Matkalla törmäsimme puolalaiseen pyhiinvaeltajaan. Hän selitti tyytyväisen näköisenä jotain majapaikastaan, mutta en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Toivotimme toisillemme buen caminot.

Majapaikassamme tarjottu iltaruoka oli jokseenkin alta arvosteluasteikon. Ranskassa minulla oli aivan vastaava kokemus, mutta Saksassa jugendherbergessä tarjottu ruoka oli sen sijaan oikein hyvää. Saimme kuitenkin syötyä edes jonkin verran. Ruokailun jälkeen kömmimme takaisin huoneeseemme ja asetuimme yöpuulle lähes samantien.


Ottamani askeleet yhteensä: 39 081, Ploar Flow:n ilmoittama matka: 26,9 km

17.6.2018 Colmenar Viejo - Mataelpino ( 22,4 km)

Heräsin jälleen jo aamuyöllä tällä kertaa päänsärkyyn ja huonoon oloon. Torkuin muutaman tunnin ja vääntäydyin pystyyn, jotta selviäisimme tällä kertaa ajoissa liikkeelle. Sain tyttärenikin pystyyn ja saavuimme aamupalalle seitsemän maissa. Pyysin meille teet ja katselin baaritiskillä olevaa tarjontaa. Onneksi siinä oli sentään kulhollinen hedelmiä. Otin banaanin ja kiwin. Tyttärelleni kelpasi omena. Teen seuraksi meille tarjottiin kukkurallinen lautasellinen churroja, mutta kieltäydyin niistä.

Aamupalan jälkeen minulla oli edelleen niin huono olo, että oli pakko käydä pitkälleen. Kun vielä hetken päästä jouduin käydä oksentamassa, totesin tyttärelleni, että nyt ei voida vielä lähteä mihinkään. Hän ei sanonut mitään, mutta ilme viestitti, että pitikö repiä toinen ylös, kun ei sitten lähdetäkään liikkeelle.

Olin edellisenä iltana viesitellyt ystäväni kanssa ja jo silloin epäillyt, onko minusta tähän vaellukseen, jos lämpötila nousee joka päivä yli +30C. Nyt tuntui aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että pitäisi kävellä vähintään viisi tuntia. En kuitenkaan halunnut vielä luovuttaa. Otin puhelimen esille ja rupesin selvittämään, pääsisimmekö eteen päin bussilla tai junalla. Löysin bussilinjan, jolla pääsisimme seuraavaan kaupunkiin, Manzanares el Realiin. Matka kestäisi vain 15 min ja meille jäisi käveltävää vain 7,6 km. Ehdotin tätä ratkaisua tyttärelleni ja se sopi hänelle.

Kun päätös oli tehty, jäin vielä tutkailemaan omia tuntojani. Kahdella ensimmäisellä caminollani olin ehdoton, että koko matka on käveltävä ja omat tavarat kannettava. Viime vuonna nousin autokyytiin muutamaan otteeseen, kun kyytiä tarjottiin. Silloin vain tuumasin, että mitä joku 5-10 km merkitsee 3000 km matkalla. Edelleen tahdon kantaa oman reppuni. Olen kuitenkin jo oppinut ajattelemaan, että on viisautta käyttää kuljetuspalvelua, jos se mahdollistaa vaelluksen. Tällä kertaa päätökseni tuntui jotenkin saman tekevältä. Sillä ei olisi mitään merkitystä, kävelenkö vain 95% matkasta 100% sijaan.

Bussi oli aivan täynnä ja jouduin seisomaan. Kuljettaja ei turhia hiljentänyt mutkissa tai käännöksissä. Oli täysi työ pysytellä pystyssä ja kertaalleen meinasin kellahtaa yhden miehen syliin reppuineni. Jäimme pois kyydistä, kun suurin osa muistakin nousi bussista. Pysäkki oli aivan Manzanares el Real:n turistitoimiston edessä. Kävin siellä hakemassa leimat pyhiinvaelluspasseihimme ja kysymässä, onko kaupungissa apteekkia auki. Virkailija antoi ohjeet apteekin löytämiseksi, mutta se olikin kiinni. Tyttäreni olisi kaivannut kylmägeeliä hartioihinsa.



Lähdimme hiljalleen etenemään kohti Mataelpinoa. Heti kaupungista päästyämme saavuimme kansallispuiston, La Pedriza, alueelle. Alueella oli paljon vaeltajia, pyöräilijöitä sekä ratsastajia. Reitti kulki nyt vuorijonon suuntaisesti. Useammalla huipulla näkyi vielä lumiläikkiä. Etenemisemme oli tosi verkkaista, sillä taivaalla liiteli kotkia ja haikaroita ja tyttäreni pysähtyi useampaan otteeseen kuvaamaan niitä.





Reitti kulki pienen kappelin ohi. Kappelin vieressä oli laaja piknikalue, jossa käyskenteli lehmiä. Kävelimme kappelille ja totesimme, että siellä oli käynnissä ristiäiset. Emme kehdanneet jäädä hikisinä seisoskelemaan juhlaväen joukkoon. Siirryimme kappelin tarjoamaan varjoon ja nautimme välipalaa.


Loppumatkasta meidän on täytynyt eksyä reitiltä, sillä saavuimme Mataelpinoon aivan väärästä suunnasta. Jouduin käymään yhdessä ravintolassa kysymässä tietä albergueen. Voi olla, että oikeasta suunnasta saapuessa albergueen olisi ollut opasteet. Useammassa kaupungissa ei ollut mitään viitoitusta majapaikkoihin, vaan jouduimme turvautumaan paikallisten apuun.

Alberguen ovella oli ohje soittaa annettuun numeroon. Yritin soittaa numeroon pariin kertaan, mutta kuulin vain jonkun nauhoituksen, josta en saanut selvää. Istahdimme kadun toiselle puolella jalkakäytävän reunalle, koska se oli ainoa varjopaikka. Ajattelin yrittää myöhemmin uudelleen, sillä oli vielä lounasaika. Ohitsemme kulki kolme nuorta miestä. Kun he huomasivat meidät, yksi heistä tuli luoksemme ja kysyi englanniksi, tarvitsemmeko apua. Kerroin, että annetusta numerosta tuli vain nauhoitus. Hän sanoi, että hän voi soittaa alberguen hospitalerolle. Kohta hän kertoikin, että meille tullaan avaamaan ovet 10 minuutin kuluttua.

Paikalle saapui vanhempi nainen, joka puhui vain espanjaa. Hän kirjasi meidät sisään, antoi leimat passeihin ja esitteli alberguen tilat. Yöpyminen maksoi 8 € /hlö. Albergue oli oikein siisti. Alakerrassa oli kaksi makuusalia ja kylpyhuonetta. Yläkerrassa oli keittiö sekä yksi makuusali ja kylpyhuone. Puhelimeni soi ja joku nainen soitti minulle takaisin alberguen numerosta. Sain selitettyä, että olimme jo päässeet sisään ja kaikki oli kunnossa.

Asetuimme kahteen alapetiin saliin, jossa oli kuusi kerrossänkyä. Koska olimme kaksin, levitimme surutta tavaramme. Yläkerran keittiöstä löytyi jääkaappi, mikroaaltouuni, vedenkeitin ja astiat. Söimme loput eväämme. Kun olin saanut pyykit pestyä, kuulin koputuksen ulko-ovelta. Oven takana oli mies repun kanssa. Avasin oven ja selitin englanniksi, että hänen pitää soittaa lapussa olevaan numeroon. Mies oli puolalainen ja osasi puolan lisäksi vain muutaman sanan espanjaa. Ymmärsin, että hän pyysi minua soittamaan ko. numeroon. Minä soitin, mutta kuulin jälleen saman nauhoituksen. Päästin kuitenkin miehen sisään ja näytin hänelle eri makuusalin, mihin me olimme asettuneet. Ainoa miinus alberguelle tuli siitä, että siellä ei ollut mitään paikkaa pyykkien kuivaamiselle. Onneksi makuusalissamme oli tilaa levittää sukat ja alusvaatteet kuivumaan.

Siestan jälkeen menimme käymään läheisessä kaupassa. Saimme jonkinlaiset salaattiainekset kasaan. Proteiiniksi otimme juustoa ja kalkkunaleikkelettä. Alberguessa pyysin puolalaisen keittiöön katsomaan, mitä olimme ostaneet ja kutsuin hänet jakamaan salaatin kanssamme. Hän osoitti kalkkunapakettia ja ymmärsin puolankielisestä puheesta, että hän on kasvissyöjä. Juustoa hän kuitenkin söi, joten jätimme kalkkunan erilleen. Hänellä oli pieni pullollinen oliiviöljyä, joten salaatistamme tuli ihan maukas.

Ruokailun jälkeen kävimme "keskustelun" seuraavan päivän suunnitelmasta. Kun otettiin kartta, paperia, kynä ja alberguen ilmoitustaululla ollut majoitusluettelo avuksi, saimme hänelle selvitettyä, että Cercedilla olisi ainoa mahdollinen yöpymispaikka. Sinne oli matkaa vain 16 km, mutta Segoviaan olisi vuoren ylityksineen vielä lähes 30 km lisää. Hän ei tahtonut oikein millään uskoa, että kaupungissa on majoitusta pyhiinvaeltajille, kun listassa ei lukenut alberguea. Majoitus on järjestetty urheiluhallin yhteyteen ja siellä on tarjolla vain patjoja. Kun en millään onnistunut selittämään patja-asiaa, tyttäreni meni lopulta hakemaan patjan makuusalista. Sen avulla selvisi tämäkin asia.

Kello oli vähän yli 22 ja minä olin kömpinyt jo sänkyyni, kun eteisaulasta kuului keskustelua. Kuulin puolalaisen selittävän jotain ja päätin mennä katsomaan, mitä oli käynnissä. Aulassa oli hospitalera (eri nainen kuin meidät sisään pästänyt) sekä vanhempi  paikallinen pariskunta, joka oli selkeästi varmistamassa, että nuori etelä-korealainen tyttö pääsisi majoittumaan. Tyttö osoitettiin meidän makuusaliimme. Hospitalera ei ymmärtänyt puolalaisen selitystä, joten menin avuksi. Kerroin, että olin soittanut puolalaisen puolesta ovessa olevaan numeroon. Kun kukaan ei soittanut takaisin, olin päästänyt hänet sisään. Hospitalera pyysi anteeksi, ettei ollut soittanut takaisin. Hän oli katsonut, että soitto oli tullut samasta numerosta, johon hän soitti (minulle) aiemmin, ja oli ajatellut kaiken olevan kunnossa. Meille jätettiin ulko-oven avain ja käskettiin lukita ovi yöksi.

Olin väsynyt ja nukahdin nopeasti siitä huolimatta, että etelä-korealainen tyttö vasta valmistautui iltatoimiinsa.

Päivän aikana otetut askeleet yhteensä: 22 886, Polar Flow:n ilmoittama matka 13,6 km

16.6.2018 Madrid (Tres Olivos) - Colmenar Viejo (n. 24 km)

Minun aina tosi vaikea nukkua ensimmäisenä yönä reissussa. Niinpä aloin vilkuilla kelloani jo heti kolmen jälkeen aamuyöstä. Maltoin pysyä makuuasennossa puoli kuuteen, mutta sitten aloitin hiippailun huoneessamme.

Omien aamutoimieni jälkeen aloin herätellä tytärtäni. Tiedän, että hän ei ole aamunvirkku, mutta toisaalta hän kyllä onnistuu tarvittaessa selviämään työpaikalle 06:30 mennessä. Niinpä uskoin optimistisesti, että pääsemme liikkeelle puoli kahdeksan aikaan. Aamupalan kuittasimme mukanamme tuomillamme kaupan vauvanruokahyllystä löytyneillä smootheilla. Saimme hotellin respasta ensimmäiset leimat pyhiinvaelluspasseihimme sekä muistuksen juoda tarpeeksi helteellä. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen, kun selvisimme hotellista ulos varttia yli kahdeksan.

Lähdimme suunnistamaan kohti metroasemaa. Löysimme helposti perille, mutta matkalippujen ostosta tuli heti ensimmäinen haaste. Tarjolla oli ainoastaan lippuautomaatteja. Ajattelin ottaa varman päälle ja valitsin kieleksi englannin. Siitä ei ollut paljoa apua, kun heti toisella näytöllä kieli vaihtui takaisin espanjaksi. Minulla kesti aikani tajuta, että pitää ostaa matkakortti, jolle sitten ladataan matkoja. Sitten piti tietää mitä metrolinjaa aiomme käyttää, jotta sai oikean kohdeaseman valittua. Jostain syystä onnistuin useamman kerran painamaan asemaa huolimattomasti ja listan viereinen asema tuli valituksi. Ei auttanut muu kuin aloittaa homma taas alusta. Lopulta automaatti sylkäisi ulos pahvisen matkakortin. Seuraavaksi epäröin portilla, jossa matkakortti piti näyttää lukijaan. Voimmeko mennä samalla kortilla???? Lähellä oli henkilökunnalta näyttäviä naisia, joten rohkeasti vaan solkottamaan espanjaa. Lopputulos oli, että saimme molemmat matkustaa samalla kortilla. Minä menin ensin portista ja ojensin kortin tyttärelleni, joka näytti kortin uudelleen lukijalle. Myös kohdeasemallamme, Tres Olivos, toimittiin samoin.

Camino de Madrid:n virallinen aloituspaikka on keskustassa lähellä Plaza de Orientea oleva Real Parroquia de Santiago y de San Juan, Calle de Santiago 24. Sieltä on mahdollista ostaa myös pyhiinvaelluspassi. Reittiä ei kuitenkaan ole merkitty keskustasta asti. Halutessaan kävellä koko matkan pitää suunnistaa lähellä Chamartín:n asemaa olevalle Paseo de la Castellanalle, josta löytyy ensimmäinen opaste.

Meidän olisi pitänyt vaihtaa metroa, jos olisimme halunneet aloittaa ensimmäisen opasteen luota. Olin jo kotona tutkinut kartasta, että meidän täytyy kulkea Tres Olivos:n asemalta vain yhden puiston läpi ja olemme reitillä. Olen aina ollut huono kulkemaan GoogleMaps:n kanssa offline tilassa. Jotenkin minusta puhelimen näytöllä näkyvä gps-paikannuspiste liikkuu aivan omituisesti. Niinpä nytkin sahasimme hetken edestakaisin ennen kuin löysin oikean suunnan. Reitille oli matkaa vain muutama sata metriä.


Haluan caminolla ensisijaisesti kulkea reittiopasteita seuraten. Se liittyy siihen, että haluan luopua kontrollista ja luottaa löytäväni perille. Toki olin varautunut itse netistä löytämistäni tiedoista ja kartoista kasaamallani "oppaalla". Olin tulostanut oppaan paperille siten, että jokaiselle vaelluspäivälle oli yksi A4. Lisäksi oli ladannut reitin puhelimeeni Mapas de Espana -sovellukseen (jota en kuitenkaan ollut opetellut käyttämään) ja huolehdin, että minulla oli GoogleMaps:ssa offline kartat käytettävissä. Puhelin oli tarkoitettu hätävaraksi, mutta tunnustan tarkistaneeni muutamana päivänä, kuinka kaukana olimme päivän majapaikasta.

Jonkun aikaa jouduimme kulkemaan esikaupunkialueella, mutta sitten rakennukset jäivät taakse ja pääsimme kulkemaan kevyenliikenteen hiekkatietä. Pitkällä edessä päin siinsivät vuoret, joiden ylitys olisi edessä muutaman päivän päästä. Suurimmaksi osaksi reitti kulki avoimessa maastossa, mutta onneksi silloin tällöin oli puita tai isoja pensaita, joiden varjossa oli hyvä hengähtää. Kun mitään sopivaa lepopaikkaa ei osunut kohdalle, laskimme yhdessä varjokohdassa reppumme tien reunaan ja söimme toisen aamupalamme.





Lähtötietojen mukaan meillä ei ollut kuin 12 km matka Tres Cantos:iin, jossa olin suunnitellut meidän käyvän kaupassa ja pitävän kunnon tauon. Meillä meni matkaan kuitenkin reilut 3,5 h. Reitti ei varsinaisesti mene Tres Cantos:iin vaan sen ohitse. Veikkaan, että meille tuli n. 3 km ylimääräinen lenkki, kun kävimme siellä pitämässä taukoa ja täydentämässä vesivaramme ja eväämme. Kaupungista löytyy kunnallinen majoitus pyhiinvaeltajille, mutta se on avoinna vain arkisin.

Päivän toiset 12 km olivat lähestulkoon pelkkää loivaa nousua. Iltapäivä oli todella kuuma. Pysähtelimme jokaiseen mahdolliseen varjoon. Vesi pulloissamme oli lämmennyt jo kuumaksi. Ei tehnyt mieli juoda enää. Tuli pitkä pätkä ilman minäkäänlaista suojaa auringolta. Minä kaivoin lopulta repusta sateenvarjoni tuomaan edes pientä helpotusta. Minusta tuntui, etten millään selviä perille asti. Kun pääsimme vähän ennen Colmenar Viejoon saapumista hautausmaan kohdalle, vaadin että menemme etsimään sieltä penkkiä ja vesihanaa. Penkkejä sieltä löytyi, mutta vettä ei. Heitin pitkälleni muurin vierustalla olevalle penkille. Mahtoi tyttäreni pohtia, mitä koko reissusta tulee, kun äiti ei selviä edes ensimmäisestä päivästä.



Ylämäki jatkui hautausmaan jälkeenkin. Olin ikionnellinen, kun näin lopulta kaivon puiden siimeksessä. Kaivolla oli istumassa espanjalainen mies. Kun olin saanut pullooni kylmää vettä ja lösähtänyt istumaan, hän avasi keskustelun kysymällä, olemmeko caminolla. Hän kertoi kävelevänsä usein Madrid:sta Colmenar Viejoon ihan vain huvikseen ja välillä myös palaavansa jalkaisin kotiin. Nyt hän aikoi palata bussilla, sillä hän oli lähtenyt jostain syystä liikkeelle vain puolen litran vesipullon kanssa ja kuumuus oli käynyt hänenkin voimilleen.

Kun olimme tyttäreni kanssa tankanneet tarpeeksi raikasta vettä, jatkoimme kohti kaupungin keskustaa. Olin varannut meille huoneen Gran Hostal el Chiscón:sta (2 hh  aamupalalla 62€).
Colmenar Viejossa ei ole alberguea. Hostalimme vaihtoehdoksi oli tarjolla yksityisiä huoneita, yhteystietona Andrea ja puhelinnumero. Se olisi varmasti ollut edullisempi vaihtoehto, mutta booking.com:n käyttö oli helpompaa kuin espanjan puhuminen puhelimessa.

Jouduimme kävelemään koko keskustan läpi majapaikkaamme. Keskustaan saapuessamme meitä tervehti banderolli, jonka mukaan kaupungissa oli keskiaikaiset markkinat. Heti nurkan takaa alkoivatkin myyntikojut, mutta meidän lisäksemme ei juuri muita näyttänyt olevan liikkeellä. Kävelimme puiston ohi. Puistossa oli havupuiden latvassa lukuisia kattohaikaran pesiä. Pesiä oli myös viereisten talojen katoilla.




Kun tulimme yhteen risteykseen, näin kulmittain vastakkaisella puolella jonkun miehen heiluttavan kättään ja huutavan jotain. Oletin hänen yrittävän kiinnittää edessämme olevan miehen huomiota. Ylitimme kadun ja mies jatkoi huitomista ja huutelua. Osoitin kysyvästi itseäni ja hän nyökkäili. Pysähdyimme odottamaan, että hän ehti luoksemme. Hän puhui espanjaa vuolaasti ja ymmärsin sen verran, että joku pariskunta, joka ei puhu espanjaa, etsii majoitusta hänen luotaan. Olimme kohdanneet Andrean.  Sanoin, ettemme ole tavanneet muita vaeltajia ja että olemme menossa hostaliin. Hän neuvoi meille, kuinka löydämme parhaiten perille ja jäi etsimään pariskuntaa.

Kun olimme korttelin päässä majapaikastamme, kohtasimme pariskunnan, jolla oli reput selässä. Tervehdin heitä ja kysyin, etsivätkö he mahdollisesti Andreaa. Kyllä he etsivät. Kerroin heille, missä olimme hänet tavanneet. Pariskunta oli Etelä-Afrikasta ja oli menossa kävelemään ranskalaista reittiä Sarriasta Santiagoon. Heillä oli vähän ylimääräistä aikaa, joten olivat tulleet bussilla Colmenar Viejoon ja aikoivat kävellä takaisin Madridiin seuraavana päivänä ikään kuin harjoitukseksi.

Me jatkoimme majapaikkaamme, asetuimme huoneeseemme ja lähdimme lähikauppaan hakemaan juotavaa ja jäätelöä. Kun olimme levänneet aikamme, päätimme palata keskiaikaisille markkinoille ja etsimään jotain syötävää. Nyt liikkeellä olikin paljon väkeä. Kojuissa oli kaikenlaisia houkutuksia. Oli helppo todeta, ettemme voi ottaa mitään ylimääräistä kannettavaksemme. Huomasin, että yhdessä olutta myyvässä kojussa oli tarjolla suomalaista olutta. Oli pakko näyttää peukkua myyjille ja osoittaa suomalaista olutta.





Markkinakojujen keskellä oli kirkko Basilica de  la Asunción de Nuestra Señora. Päätimme käydä tutustumassa siihen, kun näimme avoimen oven. Siellä oli lauantai-illan messu käynnissä ja Isä meidän -rukous menossa. Jäimme hetkeksi lähimmän penkin reunaan istumaan ja sitten palasimme markkinahumun keskelle. Myöhemmin vaelluksella näin toisella vaeltajalla kirkosta saadun leiman. Se oli kaunis.

Majapaikkaan palatessamme poikkesimme vielä kertaalleen kauppaan. Ostimme evästä ja juotavaa, kun ei ollut varmaa, ovatko kaupat auki sunnuntaina.

Päivän aikana otin yhteensä 49 301 askelta. Polaf Flow sovellus tulkitsee kuljetuksi 33,5 km.

15.6.2018 lento Madridiin

Lentomme lähti iltapäivällä ja minun oli mentävä vielä töihin puolikkaaksi päiväksi.  Olimme sopineet, että soitan tyttärelleni, kun pääsen lähtemään toimistolta. Tapaisimme Tikkurilan juna-asemalla ja jatkaisimme sieltä yhdessä lentokentälle.

Kun olin saanut pakolliset työt hoidettua, kilautin tyttärelleni. Hän kuulosti hätääntyneeltä, että joko olen lähdössä. Hän oli viime hetkillä onnistunut pudottamaan avonaisen vaahterasiirappipullon lattialle ja yritti saada lattiaa puhtaaksi. Ajatus siitä, mitä makeasta ja tahmaisesta siirappilätäköstä saattaisi löytyä kotiin palatessa, sai hänet pesemään lattian kunnolla. Koitin lohduttaa, ettei meillä ole vielä mikään kiire ja että odottaisin häntä Tikkurilassa.

Olin maksanut yhden laukun lentokoneen ruumaan. Meillä oli ylimääräinen omaan taskuunsa taiteltava kassi, johon lentokentällä siirsimme kävelysauvani, vaelluskenkämme, linkkarini sekä osan nesteistä ja vaatteista. Reppuihin jätettiin kaikki välttämättömin siltä varalta, että kassi ei saapuisi kanssamme samaan aikaan Madridiin. Itsepalvelu toimi jouhevasti ja kassi oli nopeasti jätetty kuljetettavaksi. Vaikka matkalle lähtijöitä oli runsaasti, myös turvatarkastuksesta selvittiin nopeasti.

Lentokone oli aivan täynnä ja yllätyksekseni suurin osa matkustajista ja koko matkustamohenkilökunta olivat espanjankielisiä. Kolmannella penkillä vieressämme istui espanjalainen nainen, joka teki koko 4 h lennon töitä kannettavallaan. Enpä olisi itse kyllä jaksanut enää työviikon päätteeksi!

Olin varannut meille hotellin Madrid:sta sillä perusteella, että sinne sai ilmaisen lentokenttäkuljetuksen ja sieltä pääsi metrolla ilman vaihtoja lähelle vaellusreittiämme. Jouduimme odottelemaan melko kauan ruumassa matkannutta kassiamme. Mietin, joudunko vielä soittamaan hotelliin, jotta lähettävät auton hakemaan meitä. Olin kyllä saanut sähköpostivahvistuksen kuljetusvarauksesta. Kun pääsimme ulos alueelle, josta hotellien kuljetukset lähtevät, näinkin meidän hotellin teksteillä varustetun auton.

Olin pakannut meille evästä illaksi sekä seuraavaksi aamuksi. Iltapalan jälkeen laittelimme vielä reppuja valmiiksi ja sitten olimmekin valmiita unten maille. Ennen nukahtamista ajatukseni ehtivät käväistä jo tulevan päivän koitoksissa.

Alkuvuoden mietteitä - pakko päästä takaisin

Vuoden 2018 käynnistyessä uskottelin itselleni viettäväni tänä vuonna kesän kotimaassa. Osa vuosilomasta paloi viime vuoden pitkään vapaaseeni, joten nyt keskittyisin villiintyneen puutarhani hoitoon.

Olisi varmaan pitänyt lopettaa Facebookin pyhiinvaellusryhmien seuraaminen, sillä mitä enemmän toiset kirjoittivat suunnitelmistaan sitä levottomammaksi tulin. Huomasin tutkivani reittejä, jotka ehtisin kulkea kahdessa viikossa. Englantilaisen reitin lisäksi kahdessa viikossa olisi hyvin ehtinyt kävellä myös Finisterreen ja Muxiaan. Matka aloituspisteeseen tuntui kuitenkin turhan hankalalta. Käveltyäni ranskalaisen reitin, päätin jonain päivänä kävellä Primitivon. Sen käveleminen Oviedosta Santiagoon tuntui houkuttavalta. Jäin kuitenkin miettimään, josko aikatauluni on liian tiukka, sillä reittiä väitetään yhdestä vaativimmista. Kolmanneksi vaihtoehdoksi valikoitui Camino de Mardid. Vaelluksen päättäminen Sahaguniin Santiagon sijaan ei haittaisi minua.

Jossain vaiheessa tammikuuta keksin kysyä tyttäreltäni, haluaisiko hän lähteä tällä kertaa mukaani. Olemme käyneet vuosien mittaan lukuisilla päiväpatikoinneilla yhdessä, mutta usean päivän vaellus olisi hänelle uusi kokemus. En oikeastaan yllättänyt, kun hän heti vastasi lähtevänsä mielellään mukaan. 

Ensikertalaisen mukaan tulo ratkaisi reittivalinnan. Kulkisimme Madridista Sahaguniin ja palaisimme sieltä junalla Madridiin. Tuskani helpottui heti, kun päätös oli tehty. Enää piti vain ottaa selvää reitistä ja sen palveluista.

Edessä olisi n. 320 km matka ja nousu lähes 1800 m. Vuorten ylityksen jälkeen loppumatka olisikin pitkälti mesetan kaltaista - tasaista ja ilman varjoa. Vaellus olisi siis syytä ajoittaa kesäkuulle.

Suunnittelin etappejamme käyttäen apuna www.gronze.com -sivuston opasta sekä Trepidatious traveller -blogia. Lisäksi Madridin Caminon ystävien sivuilta löytyi lista majoitusvaihtoehdoista. Jaoin vaelluksemme 14 päivälle niin, että viimeiselle aamulle jäi vain 6 km käveltävää. Tämä jätti pienen mahdollisuuden muokata suunnitelmia matkan aikana. Päätin, että yöpyisimme kahdessa kaupungissa, joissa ei ole tarjolla yhteismajoitusta. Halusin myös vuorten ylitystä varten hieman helpotusta päivään ja päädyin varaamaan meille huoneen nuorisohostellista (albergue juvenil) vähän Cercedillan kaupungin ulkopuolelta. Päätin myös, että poikkeaisimme vuorilta laskeutuessa reitiltä San Ildefonsoon (kuten Trepidatious traveller) ja käyttäisimme seuraavasta päivästä puolet Segoviaan tutustumiseen.

Vitkuttelin lentojen ostamista maaliskuulle ja tyttäreni oli jo ajatellut koko reissun jäävän puheen asteelle. Kun ilmoitin hänelle lähtöpäivän, tuntui ettei hän oikein uskonut matkan toteutuvan. En ole varma odottiko hän yhtä paljon kuin minä lähtöpäiväämme. Odotuksesta huolimatta päivä lähestyi jopa liian nopeasti. Tuntui, että minulla oli niin paljon muuhun liittyvää tekemistä ja ohjelmaa, ettei mieleni ehtinyt ollenkaan valmistautua vaellukseen.



tiistai 15. elokuuta 2017

Piste

19.-20.7.2017 Larrasoana - Pamplona

Though there was no real reason to leave early we were ready to start our last stage at 6:30. Sarah and a German woman started with us. Simone and I had only 16 km to walk. So we started slowly. After couple of kilometers I just felt that I need to walk faster. Sarah and the German woman couldn't keep on walking our normal pace. After goodbyes Simone and I left them behind.

Again I sunk into my memories from my first Camino. I had met Swedish Lena just before Larrasoana. I remember that I thought that she would be gone further in 10 minutes, but no. She started to walk my pace and we walked together couple of hours. I was hoping to stop for the second breakfast at same place we had coffee with Lena, but the place was closed.

Reitti ei ollut mitenkään vaikea. Tunnistin kuitenkin ylämäen, jossa sanoin Lenalle, että minun on hidastettava ja jäin kävelemään yksin. Mäki sai tälläkin kertaa minulle hien pintaan, mutta muuten se ei tuntunut kummoiselta.


Olin yhä muistojeni keskellä, kun saavutimme edellä kävelleen naisen. Hän puhui meille ensin espanjaa, mutta vaihtoi sitten englantiin. Hän lähti kävelemään samaa vauhtia kanssamme. Simone oli hyvin hiljainen ja minua ärsytti naisen jatkuva puhetulva. En vain jaksanut enää olla kiinnostunut yhdestäkään uudesta ihmisestä. Siksi en varmaan edes muista, mistä hän oli kotoisin. Säikähdimme kaikki kolme, kun yhtäkkiä kuului kova rääkäisy. Yritimme paikantaa äänen lähteen ja lopulta Simone huomasi riikinkukon puun oksalla. Mietin onko Espanjassa luonnonvaraisia riikinkukkoja vai oliko tämä yksilö karkulainen. Ilmeisesti Simone sai lopulta tarpeeksi naisen höpötyksestä, sillä yhdessä nousussa hän kiristi vauhtia. Nainen ihmetteli kiirettämme, mutta jäi kuitenkin taaksemme kävelemään hitaammin.

Simone kysyi minulta useamman kerran, mihin Pamplona sijoittuu. Häntä selvästi kiusasi, kun en osannut antaa selkeää vastausta. Selitin vain että tuolta mäen takaa löytyy Arre, jonka jälkeen kävellään katuja pitkin Pamplonaan. En kuitenkaan muistanut, mihin suuntaan kaupunki sijoittuu ylitettävään mäkeen nähden. Arresta löysimme vihdoin avoimen baarin. Nyt sain oikean cortadon. Myös valitsemani sämpylä oli herkullinen. Kun istuimme kahvilla, näimme unkarilaisen nuoren miehen kulkevan ohitse. Ilmeisesti hän ei ollut saanut apua tennispallostani. Hän nimittäin kantoi reppuaan rinnan puolella.


Olimme sopineet Simonen kanssa, että koitamme löytää meille oman huoneen. Simone oli lähdössä kotiin seuraavana päivänä, mutta minä jäisin kahdeksi yöksi. Minulla ei vieläkään ollut tietoa, mihin suuntaisin Pamplonasta. Pysähdyimme kaupungin portille ottamaan kuvan saapumisestamme. Minulla ei kuitenkaan ollut edelleenkään sellainen olo, että olisin saapunut johonkin määränpäähän. Seurasimme simpukkaopasteita ja löysimme turistitoimiston. Siellä meitä palveli oikein mukava nuori mies. Hän varasi meille huoneen ja sanoi kadun varrella olevan parhaat ruokapaikat. Sitten hän merkkasi karttaan, missä kannattaa käydä tapaksilla ja mitä kaikkea pitäisi kaupungista nähdä.

Saimme huoneen, vaikka kello ei ollut edes yhtätoista. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdimme kaupungille. Otimme vielä pyhiinvaelluspassimme mukaan. Haimme viimeiset leimat katedraalista. Kiertelimme kaupungilla ja palasimme 'omalle' kadullemme lounaalle. Ravintolassa oli meidän lisäksemme vain espanjalaisia. Ruoka oli hyvää ja sitä oli niin paljon, että oli pakko mennä ruokalevolle.





Lähdimme illansuussa uudelleen liikkeelle. Kävimme muutamassa vaateliikkeessä katsomassa minulle puseroa. En halunnut enää pestä pyykkiä, joten tarvitsin yhden puseron. En kuitenkaan osannut ostaa mitään. En ollut yllättynyt siitä, sillä minulle kävi aivan samoin, kun saavuin ensimmäisen kerran Santiagoon. Kun pitkään käyttää vain paria eri vaatekertaa, liikkeissä on yksinkertaisesti liikaa valinnanvaraa. Niinpä päivän ostokset rajoittuivat postikortteihin ja -merkkeihin.

Illalla olimme molemmat edelleen kylläisiä lounaasta, joten päätimme syödä vain tapaksia. Baskialueella niitä kutsutaan nimellä pintxo (esp. pincho). Kooltaan ne ovat suurempia kuin muualla Espanjassa syömäsi tapakset. Ne olivat perunamunakasta lukuunottamatta aina leivän päällä ja niissä oli pitkä tikku pitämässä annosta kasassa. Tapasbaarit olivat täynnä väkeä ja mekin jouduimme tyytymään seisomapaikkoihin.

Sulattelimme tapaksia kävelemällä keskustassa. Kävimme vielä ostamassa jäätelöt ja menimme istumaan aukion laitaan penkille. Väkeä oli melko paljon, joten katseltavaa riitti. Ennen majapaikkaan paluuta jouduimme sadekuuro yllättämiksi. Onneksi läheltä löytyi katos, jonka alle meitä kertyi aika monta suojaa hakevaa. Sateen tauottua palasimme huoneeseemme.

Simone pakkasi tavaroitaan ja minä etsin itselleni lentoa kotiin. Oli todella vaikeaa löytää lentoa. Simone sanoi, että lennot näkyvät eri tavalla eri maista tehdyillä hauilla ja että puhelimeen ei välttämättä saa kaikkia tarjolle. Niinpä minä käännyin ystäväni puoleen ja pyysin häntä etsimään lentoja Suomesta käsin läppärillä. Häneltä tulikin melkoisesti vaihtoehtoja. Lopulta päätin yrittää lentoa Madrid:sta Kööpenhaminan kautta Suomeen. Ensimmäinen yritys ei onnistunut, sillä hinta ehti nousta varausta tehdessäni. Toisella kerralla onnistuin. Tunsin pientä haikeutta, kun kotiinpaluu nyt konkretisoitui.

Aamulla jouduimme etsimään hetken avointa baaria. Kun olimme syöneet aamupalan, saatoin Simonen taksiasemalle. Jouduimme odottelemaan jonkun aikaa ennen kuin paikalle saapui taksi. Tuntui että viimeinenkin side vaellukseen katosi, kun Simonen taksi kaartoi liikkeelle. Minulla oli todella tyhjä olo, kun menin istumaan samalle aukiolle, jolla edellisenä iltana söimme jäätelöt. Aukiota pestiin parhaillaan. Katselin koneen etenemistä ja minusta tuntui, että aukion lisäksi kone pesi jotain muutakin. Neljän kuukauden vaellus oli takana ja uusi tie edessä.

Lähdin määrätietoisesti ostamaan itselleni puseroa. Tällä kertaa onnistuin valitsemaan t-psidan jo kolmannesta kaupasta. Minulla ei ollut aikaa lounaalle, sillä ystäväni Pirkko oli saapumassa junalla Pamplonaan vähän yhden jälkeen. Pirkko kävelee joka kesä pienen pätkän ranskalaista reittiä.  Hän oli suunnitellut yöpyvänsä Cizur Menor:ssa. Minä olin ehdottanut, että voisin kävellä hänen kanssaan sinne. Menin asemalle hyvissä ajoin ja ostin itselleni lipun Madridiin. Pirkon juna näytti jatkavan Santiagoon asti. Seurasin laiturilla Caminolle lähdössä olevaa arviolta 25-26-vuotiasta nuorta miestä. Hänellä oli vanhemmat saattamassa. Hänen äitinsä oli selvästi huolissaan poikansa matkasta ja poika oli vähän tuskastuneen näköinen. Isä seisoi tyynenä vieressä ja katseli ympärilleen. Minua tilanne tuppasi naurattamaan.

Juna tuli hieman myöhässä. Näin Pirkon heti kun hän astui laiturille. Oli todella mukava nähdä häntä. Menimme bussilla lähelle reittiä. Kävelimme jutellen vilkkaasti. Pirkko ehti sanoa, että hän voisi täyttää juomapullonsa seuraavalta vesipisteeltä, kun näimme yhden edessämme. Suuntasimme sinne ja kun pullossa oli kylmää vettä, jatkoimme eteenpäin. Samassa yksi espanjalainen mies kysyi olemmeko Caminolla. Hän näytti, että reitti kääntyi puistosta pois juuri ennen vesipistettä. Vaikka reittiopasteet olivat tosi selkeitä, ne voivat jäädä huomaamatta, kun juttelee. Loppumatkan pidimme opasteita silmällä tarkemmin.

Pirkko halusi yöpyä yksityisessä alberguessa, jossa hän oli yöpynyt useita vuosia aiemmin. Minäkin olin yöpynyt siellä ensimmäisellä Caminollani, kun Pirkko oli kehunut paikkaa. Pirkko majoittui samaan huoneeseen, jossa minäkin olin nukkunut. Kun odotin Pirkkoa puutarhassa, nousivat muistot taas pintaan. Tapasin alberguessa useamman tosi mukavan ihmisen.

Menimme läheiseen baariin oluelle. Meillä olisi riittänyt juttua varmaan vaikka kuinka kauan. Pirkon piti kuitenkin päästä suihkuun ja minun piti palata Pamplonaan. Ei tullut mieleenkään kävellä takaisin, vaan menin bussilla. Bussipysäkille mennessä katsoin vielä Alto de Perdon:lle vievää rinnettä kohti. Vaikka minun ei tehnytkään mieli enää jatkaa matkaa, toivotin Pirkolle "Buen Camino".