29.6.2018 Grajal de Campos - Sahagun (5,6 km) ja paluu junalla Madridiin

Heräsin jo ennen viittä. Hipsin vessaan. Olimme illalla jättäneet kännykät lataukseen. Alberguen ainoat (?) pistorasiat löytyivät mikroaaltouunin yläpuolelta. Tuli melkoisen ontto olo, kun kännykkämme eivät enää olletkaan työtasolla. Sveitsiläisen iPhone sen sijaan oli, joten en jaksanut uskoa, että puhelimemme olisi varastettu. Kun palasin makuusaliin, näin hämärässä, että laturi oli pöydällä. Helpottunein mielin kävin uudelleen nukkumaan. Nyt ei olisi kiire mihinkään, etenkin kun ulkona satoi edelleen.

Kello oli jo lähes seitsemän kun heräsin uudelleen. Miehet olivat jo pystyssä. Herätin tyttäreni. Miehet joutuivat odottamaan meitä melkein puoli tuntia. Hospitalerokin ehti tulla paikalle ennen lähtöämme. Luovutimme alberguen avaimen hänelle. Sade oli lakannut ja ilma oli mukavan raikas.

Kuljimme kaikki yhdessä keskustellen. Onneksi englantinlainen havahtui kysymään, olemmeko varmasti menossa oikeaan suuntaan. Jos olisimme jatkaneet valitsemaamme tietä, olisimme päätyneet melko kauas Sahagunista. Palasimme jonkun matkaa takaisin päin. Päätimme kulkea maantien laitaa, koska oli satanut reilusti ja hiekkatiellä tai pahimmassa tapauksessa polulla olisi märkää ja ehkä savistakin. Kävelimme kohtuullisen reippaasti ja minua ihmetytti, kun englantilainen jäi reilusti meistä jälkeen. Kysyin sveitsiläiseltäkin, oliko englantilainen ihan kunnossa aamulla. Tämä ei ainakaan ollut sanonut voivansa mitenkään huonosti.

Kun saavuimme kaupunkiin ja pääsimme Sahagunin kyltin luo, ikuistin tyttäreni tuulettamassa ensimmäisen caminonsa päätepisteen saavuttamista. Odotimme, että englantilainen saavutti meidät ja jatkoimme yhdessä Plaza Mayorille. Heti kun lähestyimme keskustaa, alkoi ranskalaista reittiä kulkevien vaeltajien virta. Tytärtänikin vähän hymyilytti vaeltajapaljous. Plaza Mayorilla on baareja, joista valita. Meidän valintamme oli ihan hyvä. Tilasimme aamiaiset. Tyttäreni halusi paahtoleipää ja me muut otimme pan con tomates. Englantilainen halusi tarjota tämän viimeisen yhteisen aamiaisen meille. Tunnelma oli vähän haikea. Pyysimme viereiseen pöytään asettunutta vaeltajaa ottamaan kuvan koko nelikosta. Miehet kyselivät kovasti tyttäreltäni, aikooko hän palata vielä joskus caminolle. "Ehkä", kuului vastaus.

Saatoimme vielä miehet kaupungin läpi. Viimeiset valokuvat, kiitokset mukavasta seurasta, halaukset, buen caminot ja vilkutukset. Kyllä tuntui haikealta katsoa miesten jatkavan vaellusta lukuisten muiden joukossa. Me puolestamme selvitimme, mistä löytyy Santuario de la Peregrina. Sieltä saimme la Carta peregrinat, jossa todetaan, että olemme saapuneet pyhiinvaelluksellamme Sahaguniin. Se toimi tyttärelleni ikään compostelan korvikkeena ja olihan se ihan mukava muisto minullekin.

Junamme Madridiin lähti vasta iltapäivällä. Me kiertelimme Sahagunia ja otimmepa vielä parit leimatkin passejamme koristamaan, kun niitä oli tarjolla. Löysimme mukavan kahvilan, jonka terassilla istuimme pitkään suunnitellen, mitä tekisimme Madridissa jäljellä olevien kolmen päivän aikana. Ainakin pitäisi käydä Camino de Madridin lähtöpaikassa hakemassa vihoviimeinen leima passiin.

Junamatka junan vaihtoineen meni hyvin. Paikallisjunaan vaihdon kanssa sentään oli ongelmia. En millään onnistunut saamaan meille lippuja automaatista. Lopulta saimme ne palvelutiskiltä. Majoituksemme oli keskustassa kauppakadun varrella. Saapumispäivänämme oli alkanut alennusmyynnit ja kadut olivat tulvillaan ihmisiä. Hiljaisia teitä kulkeneena ja pienissä kaupungeissa pysähtyneenä tyttäreni oli kauhuissaan. Kun asetuimme huoneeseemme, hän kysyi: "Äiti, eikö me voitais palata caminolle?" Hän oli tainnut saada tartunnan.

28.6.2018 Villalón de Campos - Grajal de Campos (29,8 km)

Olin taas ensimmäisenä pystyssä ja herätin tyttäreni. Laitoin tavarani kasaan ja pakkasin tyttärenikin lakanapussin. Sitten siirryin oleskelutilaan. Kuulin yläkerrasta hospitaleron herätyskellon äänen. Hän saapui alas ja laittoi meille gregoriaanista musiikkia soimaan. Mieleeni muistui muutama aamuherätys aiemmilta caminoiltani. Minulla oli hieman haikea olo, kun ajattelin vaelluksemme olevan jo loppumassa. Oma kävelykuntoni alkoi olla parhaimmillaan ja olisin mielelläni jatkanut matkaa vielä toiset kaksi viikkoa.

Aamu oli viilein koko matkalla. Tytär veti takkinsa vetoketjun aivan ylös asti ja minunkin teki mieli kaivaa pitkähihaista repusta. Olin kuitenkin liian laiska ja ajattelin, että pian on joka tapauksessa taas hiki. Hospitalero halusi ottaa meistä kuvan alberguen edessä. Olin päättänyt jo edellisenä iltana, että kuljemme tämän päivän kaksin tyttäreni kanssa. Englantilainen lähti liikkeelle yhtä aikaa kanssamme, mutta huomasi pian unohtaneensa vaelluskeppinsä albergueen. Hän palasi hakemaan keppinsä ja jonkun ajan kuluttua hän jo ohitti meidät.

Taivas oli pilvinen ja tuuli puhalsi melko kylmästi. Sisukkaasti jatkoin kävelyä t-paitasillani. Kun vasta meidän jälkeemme lähetenyt sveitsiläinen saavutti meidät, ihailin hänen irtohihojaan. Päätin laittaa sellaiset hankintalistalleni seuraavaa vaellusta varten. Sain sveitsiläiseltä kohteliaisuuden, joka ilahdutti minua. Hän sanoi, ettei ole caminoillaan koskaan kohdannut toista vaeltajaa, joka osaa toimia aamulla yhtä äänettömästi kuin minä. Se tuntui minusta erityisen hyvältä, koska olin niin monta kertaa manannut ranskalaisella reitillä vaeltajia, jotka nousivat ennen viittä, laittoivat valon otsalamppuunsa ja aloittivat muovipussien rapistelun. Jotkut jopa keskustelivat ääneen.

Sveitsiläinenkin meni menojaan ja me kuljimme omaa tahtia taukoja pitäen. Ensimmäisessä kylässä istuimme puistoon penkille syömään aamupalaa. Seuraavassa kylässä, Santervás de Camposissa, olisi baari, jonka pitäisi aueta yhdeltätoista. Saavuimme sinne jo aikaisemmin, mutta päätimme, että odottaisimme baarin aukeamista ja pitäisimme kunnon tauon. Baari löytyi alberguen vierestä ja seinän vierustalla oli sopivasti penkki tarjolla. Asetuimme istumaan ja odottelemaan. Hetken kuluttua alberguen ovi aukesi. Sieltä tuli nainen, joka huudahti ilahtuneena, että pyhiinvaeltajia. Hän tuli juttelemaan ja oli selvästi pettynyt, kun kuuli meidän jatkavan vielä matkaa. Hän kutsui meidät kuitenkin sisään kahville. Meillä oli tuuria, sillä baari olisi auennut vasta joskus iltapäivällä.

Virkistäytyneinä jatkoimme matkaa. Reitti seurasi ensin maantietä, mutta kääntyi taas pian peltojen keskelle hiekkatielle. Tie seurasi vähän sivummalla virtaavaa jokea. Arenilla de Valderadueyn kylään oli matkaa 8 km. Oli ihana päästä istahtamaan penkille. Söimme eväitä ja keräsimme voimia viimeisille kilometreille.

Voimia tarvittiinkiin, sillä pian hiekkatie muuttui pelkäksi umpeenkasvaneeksi ajouraksi. Reitti oli erittäin hankala kulkea. Vähän väliä piti siirtyä ajouralta toiselle, koska ura oli sateen jäljiltä veden peitossa. Lisäksi kasvillisuutta joutui siirtelemään kävelysauvoilla, jotta piikkiset kasvit eivät olisi repineet vaatteita ja käsivarsia. Arvasin tyttäreni pelkäävän, että tiheän kasvuston seassa on käärmeitä. Hän huusikin minulle takaani, että vie minut nopeasti täältä pois. Minua lyhyempänä hänen oli vielä epämiellyttävämpi kävellä korkean kasvuston keskellä. Loppuihan tämäkin koettelemus lopulta. Jäin odottamaan kauas jälkeeni jäänyttä tytätärtä rautatiesillan alle varjoon. Kun hän vihdoin saavutti minut, hän oli todella vihainen. Hän sanoi, että hänellä oli kantapää varmasti auki eikä hän kävelisi enää metriäkään. Grajal de Camposiin oli enää kilometrin verran matkaa. Ajattelin mielessäni, että kävelen alberguelle ja palaan sitten auttamaan tytärtäni kantamalla hänen reppunsa. Ääneen sanoin jostain syystä kuitenkin vain, että jää vaan sitten tähän ja lähdin kävelemään.

Jossain välissä vilkaisin taakseni ja sieltä tyttäreni sitkeästi tuli perässäni. Jäin kaupungin portille odottamaan häntä. Kävelimme hiljaisina. Vastaamme tuli auto, joka hiljensi kohdallamme ja mies sanoi tulevansa avaamaan alberguen meille puolen tunnin kuluttua. Kun tulimme alberguen ovelle, näimme miesten pyykit ja pestyt kengät kuivumassa oven edessä. Koputtelin lukossa olevalle ovelle. Kun ketään ei tullut avaamaan sitä, laitoin sveitsiläiselle viestiä. Samassa hospitalero kurvasi paikalle. Tällä kertaa hän oli skootterilla liikkeellä. Hän kirjasi meidät sisään ja esitteli alberguen.

Tämä albergue on erityinen. Se on rakennettu 1500-luvulta peräisin olevan kreivin tai ruhtinaan (el conde) palatsin yhteyteen. Siinä on yksi pitkänomainen makuusali, jossa on kuusi kerrossänkyä ja pitkä pöytä tuoleineen.  Eteisaulan päätyseinälle oli laitettu työtaso vesipisteineen ja mikroaaltouunineen. Jääkaappia ei ollut. Kylpyhuoneita oli peräti neljä, siis meille jokaiselle omamme. Yöpyminen maksoi 5 €/hlö. Paksut kiviseinät tekivät tilasta ihanan vilpoisen.

Parasta kaikessa oli, että makuusalin toisessa päässä oli lukitsematon ovi, josta pääsi tutkimaan palatsia. Sillä aikaa kun englantilainen otti kauneusunet, me muut päästimme sisäiset lapsemme valloilleen ja tutkimme palatsin perin pohjin. Kaikesta näki, että palatsi oli ollut todella hieno. Joitakin tiloja oli jo kunnostettu, mutta osaan huoneista ei voinut mennä sisään, koska lattia oli romahtanut. Kävimme aivan ullakolla asti ja kapusimme tiilikatolle aukeavaan ikkuna-aukkoon ottamaan selfien kolmikostamme. Yhdestä huoneesta löytyi ikkuna, josta näkyi alas kirkkoon. Kirkko oli suljettu. Kysyin hospitalerolta myöhemmin illalla, olisiko mahdollista päästä kirkkoon. Hän meni vähän kumman näköiseksi ja alkoi puhua muuta asiaa. Sen sijaan kuulimme paikalliselta naiselta, että kreivi/ruhtinas seurueineen ei koskaan tullut rahvaan joukkoon kirkkoon, vaan he seurasivat messua löytämämme ikkunan kautta.

Kaupungissa on myös vanha linnoitus. Halusimme käydä tutustumassa siihenkin. Kävimme etsimässä sisäänkäyntiä sinne. Lopulta löysimme pienen lukitun portin. Kun palasimme kadulle, kohtasimme naisen, joka kertoi meille kirkosta. Kysyin, onko linnoitukseen mahdollista päästä tutustumaan. Hän lähti kuljettamaan meitä selittäen jotain, mitä en ymmärtänyt. Hän pysähtyi soittamaan yhden talon ovikelloa. Ovelle tuli vanha kumara nainen. Kanssamme ollut nainen kysyi jotakuta miestä, joka ei ollut kotona. Kun miestä ei näkynyt siellä, missä vanha nainen oli olettanut hänen olevan, saimme ohjeen kysyä miestä nimellä baarista. Minulla on aivan onneton nimimuisti ja unohdin nimen välittömästi. Tyttäreni ja sveitsiläinenkään eivät osanneet auttaa. Keksimme kysyä baarinpitäjältä, olisiko linnoitukseen mahdollista päästä sisään. Hän kirjoitti lapulle puhelinnumeron ja sanoi siitä numerosta löytyvän miehen, jolla on avain linnoitukseen. Minä soitin numeroon ja selitin asiamme. Mies lupasi tulla alberguen eteen tunnin sisällä.

Englantilainenkin päätti lähteä mukaamme. Seurasimme miestä ja yllätykseksemme pysähdyimme saman talon eteen, jossa aiemmin käytiin keskustelu vanhan naisen kanssa. Mies kävi sisällä ja toi minulle avaimen linnoituksen porttiin. Hän sanoi, että voimme palatessamme pudottaa avaimen postilaatikkoon. Portti oli lukittu ketjulla ja lukolla. Lukko oli helppo avata, mutta portin salpa tuotti hieman päänvaivaa. Lopulta pääsimme sisään pimeään maapohjaiseen tilaan. Otimme kännyköiden taskulaput käyttöön. Seuraavasta huoneesta löytyivät kapeat ja kuluneet kierreportaat. Manasin tyhmyyttäni. Olin nimittäin lähtenyt matkaan varvassandaaleissani. Sveitsiläinen huolehti, kuinka selviän portaista. Olin nimittäin tunnustanut palatsiin tutustuessamme, että pelkään jyrkissä portaissa laskeutumista. Selvisimme ylös ja ulos. Linnake oli käytännössä vain muurit ja neljä tornia. Keskusta oli täytetty maalla tai linnake oli rakennettu mäen ympärille. Yhdestä toisesta tornista löytyi kierreportaat. Tyttäreni ja sveitsiläinen lähtivät tutkimusmatkalle. Alhaalla ei kuitenkaan ollut muuta kuin tyhjä tila. Kun kiersimme linnaketta alkoi ukkonen jyristä ja mustat pilvet lähestyä. Päätimme lähteä takaisin ennen sadetta. Kun saavuimme portaille, kuulimme ääniä. Olimme jättäneet portin auki ja perhe pienen pojan kanssa oli tullut sisään. Mies vakuutti, että he olivat sukua avaimen antaneelle miehelle ja että he sulkisivat portin ja palauttaisivat avaimen. Selvisin kunnialla rappuset alas. Meitä lapsetti edelleen ja koitimme tehdä pelottelukuvia valaisemalla irvisteleviä kasvojamme sekä luomalla varjokuvia seiniin. Kun näin sveitsiläisen otokset, niin lopputulos lähinnä nauratti.

Miehet olivat päivällä huomanneet baarin kulman takana ravintolan. Menimme sinne syömään illalla. Olimme ainoat asiakkaat. Saapuessamme näin baarin tiskillä siideripullon ja päätin samassa ruokajuomani. Myöhemmin mietin tilauksessa käyttämääni sanavalintaa, eikö cidra tarkoitakaan tavallista perussiideriä. Minulle nimittäin tuotiin viinipullon kokoinen pullo, joka oli asetettu puiseen telineeseen. Telineseen asetettiin myös lasi kallelleen ja sitten piti painikkeella pumpata juomaa lasiin. Sitä sai laskea lasiin vain reilun sentin verran ja sitten se piti juoda mahdollisimman nopeasti. Jos nyt ymmärsin oikein, tällä oli jotain tekemistä kuplien muodostumisen kanssa. Ruoka oli hyvää ja juhlistimme tyttären kanssa tämän caminon viimeistä illallista ottamalla sitruunamousset jälkiruoaksi.

Ruokailun aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli reilusti ja pisarat olivat suuria. Miehet siirtyivät viereiseen baariin, mutta me juoksimme albergueen. Miehetkin saapuivat jo ennen kuin futismatsi päättyi. Sovimme, että kävelemme aamulla vielä yhdessä Sahaguniin ja juomme kahvit ennen, kuin miehet jatkavat matkaansa. Ymmärsin keskusteluista, että seuraava päivä olisi myös miesten viimeinen yhteinen vaelluspäivä. En kuitenkaan ollut saanut selvää, aikoivatko he siirtyä eri reiteille vai olivatko vain saaneet tältä erää toistensa seurasta tarpeekseen.

Päivän epämiellyttävistä loppukilometreistä huolimatta oli ollut todella hieno päivä!

Päivän askeleet yhteensä 53 252, Polar Flow:n kilometreinä 37,6 km

27.6.2018 Medina de Rioseco - Villalón de Campos (n. 27,6 km)

Olimme kuin olimmekin lähtövalmiina hostalin aulassa puoli seitsemältä. Olin nukkunut niin sikeästi, etten ollut kuullut yöllä sataneen. Sveitsiläisellä sen sijaan oli aamutoimet vielä kesken ja hän kehotti meitä muita lähtemään liikkeelle. Kävelimme kaupungin hiljaisia katuja. Näimme avoimen baarin. Englantilaisen taisi tehdä mieli mennä sinne kahville, mutta totesi että saammehan kahvia sitten ensimmäisessä kylässä. Minä vain vastasin, että tulen kyllä toimeen ilmankin. Niinpä jatkoimme matkaa.

Kaupungista lähdettäessä oli mahdollista valita kahdesta eri reittivaihtoehdosta. Me valitsimme kanavaa seuraavan vaihtoehdon. Kanava alkoi (tai päättyi) Medina de Riosecosta. Sulkuja ei ollut meidän kulkemallamme matkalla, sillä maasto oli aivan tasaista. Kanavan ympäristön eläimistä kertova infotaulu lupaili paljon lintuja, mutta emme nähneet ainuttakaan. Vedenpinnan yläpuolella leijaili usvaa kuten pelloillakin. Tyttäreni kaivoi takin repusta. Minusta aamu oli ihanan vilpoisa.

Kävelimme kolmestaan välillä jutellen ja välillä ääneti. Kun sveitsiläistä ei alkanut näkyä, englantilainen totesi hieman kitkerästi, että tämä oli aivan varmasti jäänyt kahville siihen avoimeen baariin. Oikeassahan hän oli. Sveitsiläinen saavutti meidät juuri kun olimme kääntymässä pois kanavalta. Infotaulun mukaan kanavaa pitkin oli 6,59 km Medina de Riosecoon. Infotaulusta kävi myös ilmi, että kanavassa oli myös sulkuja.

Englantilaisen tunnelmat eivät nousseet, kun 12 km kävelyn jälkeen saavuimme ensimmäiseen kylään ja kuulimme ainoan baarin aukeavan vasta puolilta päivin. Pidimme vain lyhyen juomatauon ja jatkoimme matkaa. Varmistelin, että tyttäreni jaksaa ilman lepoa ja hän vakuutteli olevansa ok. Jouduimme kävelemään hetken maantien reunaa, mutta sitten oikotiemme erkani reitistä. Olin hieman yllättynyt, kun englantilainen ilmoitti jatkavansa varsinaista reittiä. Ilmeisesti hänen kahvihammastaan kolotti niin pahasti, että hän oli valmis kävelemään ylimääräiset 3 km, koukatakseen yhden kylän kautta.

Vaikka etenimme sveitsiläisen näkökulmasta hitaasti, tyttäreni tuppasi jatkuvasti jäämään meistä jälkeen. Hän ei kuitenkaan myöntänyt, että tarvitsisi tauon. Minua hieman huvitti sveitsiläisen edellisen illan huolenpito oikotien käyttämisestä. Reitti nimittäin kulki kilometritolkulla yhtä ja samaa suoraa tietä, joka teki lopulta jyrkän käännöksen oikealle ja päättyi maantiehen. Tuskin olisimme kääntyneet väärään suuntaan maantietäkään, joka vei meidät suoraan Cuenca de Camposiin. Maantieosuudella tyttäreni vihdoin myönsi olevansa väsynyt. Tsemppasimme häntä, että kohta pidetään kunnon pitkä tauko.

Saimme hetken etsiä avointa baaria, mutta sitten tuli ystävällinen paikallinen rouva avuksi. Hän mainitsi vielä erikseen, että baarista saisi leimankin passiin. Kylläpä tuntuikin ihanalta istahtaa alas reilun 20 km kävelyn jälkeen. Kahvi ja perunamunakas maistuivat taivaalliselle. Olimme ehtineet istua ehkä vartin, kun englantilainen pyyhälsi paikalle. Hän oli kävellyt yksinään reipasta vauhtia. Olisiko vauhtia parantanut entisestään kahvin odotus? Hän ei nimittäin ollut saanut kahvia Moral de la Reinassakaan. Olin ihan himpun verran pahoillani, ettemme pysähtyneet aamulla avoimeen baariin.

Istuskelimme melkein tunnin baarin katetulla terassilla. Sitten jatkoimme matkaa. Vaikka tyttäreni näytti virkistyneen tauon aikana, huomasin pian, että miesten vauhti oli liikaa hänelle. Huikkasin miehille, että me otamme loppumatkan rauhallisesti ja tulemme omia aikojamme. Se oli oikea päätös, sillä aamupäivän vaellus ilman taukoja oli uuvuttanut tyttäreni. Eikä itsellänikään ollut mitään rauhallisempaa tahtia vastaan. Lämpötila oli jälleen kivunnut korkealle.

Kun saavuimme Villalón de Camposiin, miehet heiluttivat meille baarin terassilta. Liityimme seuraan ansaituille Aquariuksille. Meillä ei ollut mihinkään kiire, sillä albergue aukeaisi vasta reilun tunnin kuluttua. Kiinnitin huomiota pöytämme ohittavaan mieheen, jolla oli päällään t-paita, jossa oli camino-simpukan kuva. Hetken päästä hän palasikin luoksemme ja kysyi, olemmeko tulossa albergueen. Hän oli hospitalero ja hän lupasi tulla avaamaan meille ovet aivan pian. Kävelimme alberguelle. Kaupat olivat vielä auki, mutta emme tarvinneet iltapäiväksi mitään.

Albergue oli iso. Alakerran makuusalissa oli 14 paikkaa. Kun meitä oli vain neljä, asetuimme eri puolille salia "omaan rauhaan". Täällä oli ensimmäistä kertaa tällä caminolla samassa tilassa yksi wc-koppi ja 2 suihkukoppia. Alakerrassa oli myös iso oleskelutila sekä keittiö. Keittiö ei ollut vaeltajien käytössä. Hospitalero ystävällisesti kuitenkin osoitti meille yhden hyllyn jääkaapista, jos haluaisimme jotain kylmään. Pyykit sai pesukoneeseen ja pyykkinaru löytyi ulkoa. Yöpyminen maksoi 5 €/hlö. Albergue oli tosi hyvin hoidettu.

Hospitalero kertoi, että kaupungissa oli koko viikon kestävä fiesta. Tänä iltana Plaza Mayor:lla grillattaisiin sardiineja. Kun sveitsiläinen kysyi kaupoista, hospitalero sanoi supermarketin olevan auki koko päivän. Päätimme lähteä kauppaan sillä aikaa, kun pesukone huolehti pyykeistämme. Englantilainen jäi lepäämään. Kävelimme kaupungin läpi, mutta kaikki kaupat olivat kiinni. Supermarketin ovelta ei löytynyt tietoa aukioloajoista. Päätimme tehdä uuden yrityksen viiden jälkeen. Kun palasimme albergueen, pesukone oli jo pysähtynyt. Sillä aikaa, kun kaivoin pyykkipojat repusta, sveitsiläinen oli jo ehtinyt viedä vaatteemme ulos. Englantilainen oli kaivanut koneesta omat vaatteensa ja ripustanut ne kuivumaan. Jostain syystä tämä ärsytti sveitsiläistä, jonka mielestä englantilaisen olisi pitänyt ripustaa meidän kaikkien vaatteet narulle. On hassua, kuinka yleensä juuri pienet asiat alkavat ärsyttää meitä.

Miehet lähtivät takaisin baariin ja me jäimme tyttäreni kanssa albergueen lepäilemään. Vähän ennen viittä päätimme lähteä katsomaan, josko kaupat olisivat jo auki. Emme ehtineet kovinkaan pitkälle, kun sveitsiläinen jo hölkkäsi meitä vastaan. Hän selitti, että fiestan vuoksi kaupat eivät enää aukea ja ainoa avoin pikkukauppakin on sulkemassa viiden minuutin kuluttua. Hän lähti tyttäreni kanssa hölkkäämään takaisin kaupalle. Minä en jaksanut edes yrittää juosta varvassandaaleissani. Kauppa pidettiin auki sen aikaa, että saimme tehtyä ostoksemme. Olin tällä kertaa erittäin kiitollinen sveitsiläisen ystävällisyydestä ja huolehtivaisuudesta.

Illalla palasimme porukalla tutun baarin terassille. Englantilainen puhui useaan otteeseen sardiineista. Minä taisin olla ilonpilaaja, kun kerroin lukeneeni fiestan ohjelmasta, että sardiinitarjoilu oli tarkoitettu fiestan järjestelyihin osallistuneille. Hän sanoi, että hospitalero oli nimenomaan sanonut niiden olevan ilmaisia kaikille. Kuitenkin hän siirtyi myöhemmin kanssamme baariin sisälle syömään. Jälkiruoaksi ostimme sveitsiläisen kanssa jäätelötötteröt. Karhunvatukkajäätelö oli herkullista.

Meillä oli seuraavana päivänä edessä viimeinen varsinainen vaelluspäivä. Matkaa olisi lähes 30 km. Pakkasimme reppumme mahdollisimman valmiiksi, jotta pääsisimme aamulla nopeasti matkaan. Unta ei tänäkään iltana tarvinnut kauaa odotella.

Päivän askeleet yhteensä: 48 809, Polar Flow:n tulkitsemana 35,5 km

26.6.2018 Peñaflor de Hornija - Medina de Rioseco (24,3 km)

Espanjalainen nuorimies lähti aamulla ensimmäisenä matkaan. Me lähdimme samaa matkaa sveitsiläisen ja englantilaisen kanssa. Olimme liikkeellä niin aikaisin, että näimme auringon nousevan, kun jätimme kylän taaksemme.

Pysyimme miesten vauhdissa ensimmäiset 9 km Castromonteen. Reitin varrella oli taas paljon ihania unikkopeltoja. Tyttäreni yllätti ja ilmoitti, että hän haluaa itsestään kuvan unikkojen keskellä. Niinpä hän sitten uskaltautui kyykistymään unikkojen sekaan muutaman metrin päästä tiestä. Otin hänestä kuvan. Sveitsiläinen yllytti minut liittymään tyttäreni seuraan ja hän puolestaan otti meistä kuvan. Saimme ihanan muiston yhteisestä vaelluksestamme (vaikka naamani näyttääkiin kuvassa saman väriseltä kuin ympärillä olevat unikot).

Matkan varrelle osui myös jamon ibericoksi jossain vaiheessa muuttuvia mustia sikoja. Minusta sanotaan, että ne syövät ruoakseen tammenterhoja. No, näitä yksilöitä näytettiin ruokkivan hotellien aamiaspöydässä näkemilläni korppumaisilla paahtoleivillä, joita on aina kaksi kappaletta paketissa. Niitä oli nimittäin valtava kasa aitauksen vieressä ja (vain hieman liioitellen) saimme kahlata maahan heitettyjen kääreiden läpi. Surullista!

Castromontessa pysähdyimme porukalla kahville. Me jäimme vielä baariin, kun miehet jo kiirehtivät eteen päin. Emme olleet illalla keskustelleet, mihin he aikosivat tänä päivänä kävellä. En tullut kysyneeksi sitä heiltä baarissakaan. Sen verran illalla oli tästä päivästä puhuttu, että miehet pyysivät minua selittämään nuorelle espanjalaismiehelle, mitä tiesin Medina de Riosecon alberguen tilanteesta. Olin lukenut, että hieman kaupungin ulkopuolella olevan luostarin yhteydessä oleva albergue olisi toistaiseksi suljettu. Syynä oli hospitaleran kuolema. Olin lähettänyt luostarin sähköpostiosoitteeseen kyselyn alberguen tilanteesta, mutta en ollut saanut vastausta. Niinpä olinkin varannut meille majoituksen Hostal Dunque de Osunasta ( 2hh 46 €).

Lähdimme siis jatkamaan matkaa tietämättä, näkisimmekö enää tuttuja loppumatkalla. Sekin kuuluu caminoon, että ihmiset ympärillä vaihtuvat ja välillä saa olla ihan omissa oloissaan. Meillä kesti jonkun aikaa päästä pois Castromontesta. Kuten usein pienissä kaupungeissa ja kylissä, jalkakäytävät ovat olemattoman kapeita tai niitä ei ole ollenkaan. Meidän edessämme oli aamuruuhka. Katu oli niin kapea, että vastakkaisiin suntiin menossa oleva traktori ja henkilöauto eivät mahtuneet ohittamaan toisiaan. Minäkin katsoin parhaaksi pysähtyä odottamaan, että kulkureitti olisi vapaa. Traktori onnistui peruuttamaan sivukadulle ja auto pääsi jatkamaan matkaa. Traktori oli tuskin ehtinyt ohitsemme, kun heiniä kuljettanut kuorma-auto ja kaksi henkilöautoa kohtasivat. Kun nekin olivat menneet menojaan, pääsimme jatkamaan kulkuamme.

Reitti kulki tasaisessa maastossa peltojen keskellä. Näimme miehet pieninä pisteinä kaukana edessämme. Seuraavaan kylään Valverde de Camposiin oli myös 9 km matkaa. Kävelimme pitämättä mitään kiirettä. Vielä ei ollut tukahduttavan kuuma. Kävelimme pitkää suoraa ja tyttäreni pysähtyi kuvaamaan läheltä lentoon noussutta kotkaa. Minä jatkoin hiljalleen eteen päin. Vastaani tuli vanhempi espanjalainen mies. Hän pysähtyi juttelemaan kanssani. Minun oli vaikea saada hänen puheestaan selvää. Hän oli joka tapauksessa sitä mieltä, että minun pitää odottaa tytärtäni, eikä jatkanut matkaansa ennen kuin, tyttäreni tuli luoksemme.

Valvedere de Campos sijaitsee lähes 100 m alempana kuin peltojen keskellä kulkeva tie. Niinpä sitä ei havaitse ollenkaan ennen kuin, tie lähtee laskeutumaan kaupunkiin. Kaupungissa on kaunis kirkko. Jollei siellä olisi ollut siivous meneillään, olisimme varmaan jääneet nauttimaan sen vilpoisesta rauhasta pidempään. Löysimme puunvarjossa olevan penkin kaupungin keskusaukiolta. Jäimme siihen syömään eväitä. Tyttäreni ehdotti, että kävisin katsomassa, saisinko kaupungintalolta leimat passeihimme. Kaupungintalolla näytti olevan oikein turisti-infokin. Valitettavasti se oli auki vain kahtena päivänä viikossa, emmekä osuneet oikeana päivänä paikalle. Tilasta löytyi kuitenkin yleisölle avoin WC.

Eväitä syödessäni olin huomannut, että aukiolta näytti lähtevän kaksi vaihtoehtoista reittiä. Penkkimme viereen pysähtyi auto. Toinen autossa olevista miehistä astui ulos ja hän suositteli meille vasemmalle lähtevää reittiä ja kulkemista jonkun matkaa maantien reunaa. Hän sanoi reittien yhdistyvän jälleen. Me noudatimme suositusta. Medina de Rioseco tuli näkyviin melko pian. Reitti tuntui kuitenkin kiertelevän. Nyt oli jo todella kuuma ja olin kiitollinen jokaisesta varjopaikasta.

Olin edellisenä iltana tutkinut tulostamaani karttaa ja hostalimme oli sen mukaan aika kaukana reitiltä. En ollut kaivannut karttaa koko päivänä, mutta kaupungin laidalle saapuessamme päätin kaivaa GoogleMapsin avuksi. Olin yllättynyt, kun hostal olikin aivan lähellä. Myöhemmin katsoin tulostettua karttaa, ja totesin, sen näyttävän reitin luostarilta lähestyvän reitin. Olin kyllä matkalla huomannut opasteen kohti luostaria ja albergua.

Hostalin vastaanotto oli katutasoa alempana. Kävi selväksi, että albergue oli edelleen suljettu, sillä edellisessä alberguessa yöpynyt espanjalaismies oli vastaanotossa. Ymmärsin hänen ja vastaanottovirkailijan keskustelusta, että hänelle osoitettiin pyhiinvaeltajahintainen huone viereisestä rakennuksesta. Siellä olisi myös keittiö käytettävissä. Huomasin seinää vasten nojaamassa kepin, joka näytti aivan englantilaisen vaelluskepiltä. Kysyin siitä espanjalaiselta ja hän rupesi sanomaan vastaanottovirkailijalle, että kyseinen keppi kuuluu aiemmin saapuneille miehille. Samassa vastaanottoa vastapäätä olevan huoneen ovi aukesi ja englantilainen työnsi päänsä aulaan. Olimme siis kaikki edelleen koolla. Tehdessään lähtöä espanjalainen kysyi vielä minulta särkeekö meillä jalkoja. Hän oli aloittanut tämän ensimmäisen caminonsa Valladolidista ja tämä oli hänen toinen vaelluspäivänsä. Hänen kenkänsä näyttivät lähinnä lenkkitossuilta. Sanoin kenkieni olevan painavat, mutta pohjat suojaavat jalkoja kivisillä poluilla kulkiessa.

Kun majoittuu useamman yön yhteismajoituksessa, oman huoneen rauhaa ja erityisesti omaa kylpyhuonetta osaa arvostaa. Kun siesta-aika oli päättymässä, lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Iltapäivä oli tuntunut todella kuumalta, mutta silti yllätyin kun kadulla olevassa mainostaulussa näkyi +41 C. Kello sentään lähsestyi jo iltakuutta. Näimme miehet baarin terassilla, mutta huikkasimme katselevamme ympärillemme ja jatkoimme matkaa. Kulkeminen oli miellyttävää, sillä talot oli rakennettu niin, että ne muodostivat käytävän. Olimme siis suojassa auringolta. Kävimme Parroquia de Santa Maria y Santiago -kirkossa. Saimme sieltä leimat passeihimme. Sitten jatkoimme vielä Iglesia de Santiagolle, mutta se oli suljettu. Saimme sentään ihailla oven yläpuolella olevaa Santiagon patsasta. Pian alkoi taivaalta putoilla isoja pisaroita ja kuului jyrinää. Pääsimme pylväskäytävien suojaan ja siirryimme baariin odottamaan ukkosen laantumista. Kun sade lakkasi palasimme kaupan kautta hostaliin. Kävin koputtamassa miesten huoneen ovelle ja kysyin lähtisivätkö he kanssamme syömään. Sovimme tapaavamme aulassa puoli kahdeksalta.

Oli vielä aikaista illallisajaksi ja suurin osa ruokapaikoista oli kiinni. Löysimme sivukadulta baari-ravintolan, joka oli auki. Meitä katsottiin vähän pitkään, kun kysyimme voimme syödä, mutta ruokasali avattiin meille. Vaikka paikka ei näyttänyt mitenkään ihmeellisemmältä, ruokien hinnat olivat lähes Suomen hintatasoa. Ikävä kyllä hinta/laatusuhde ei ollut kohdillaan. Vaikea sanoa, johtuiko se siitä, että olimme ulkomaalaisia ja liian aikaisin liikkeellä. Siirryimme jälkiruoalle hostalin lähellä olevaan baariin.

Keskustelimme seuraavan päivän ohjelmasta. Villalón de Camposiin olisi matkaa 30,7 km. Gronzen sivuilla kerrottiin kuitenkin oikotiestä, jota käyttämällä matkaa tulisi 3,1 km vähemmän. Tämä reitti ei kuitenkaan ole mitenkään merkitty. Sveitsiläistä kuvaa hyvin hänen tapansa ilmoittaa, että on parasta, kulkea seuraavana päivänä yhdessä. Hänen appsissaan oikotie näkyi selvästi. Vaikka hän tiesi minun aiemmin vaeltaneen yksin ja selvinneen Euroopan läpi, hän oli aina auttamassa ja huolehtimassa meistä. Sovimme, että lähdemme liikkeelle puoli seitsemältä.

Päivän askeleet yhteensä: 42 531, jotka Polar Flow:n tulkitsemina olisivat 30 km.

25.6.2018 Puente Duero - Peñaflor de Hornija (27,4 km)

Minä olin jälleen ensimmäisenä ylhäällä heti puoli kuuden jälkeen. Herätin tyttäreni kuudelta, kun kuulin hospitaleron nousevan kahvin keittoon. Kun sain reppuni pakattua, siirsin sen ulos odottamaan ja menin kahville. Aamupalaksi oli tarjolla paahtoleipää voin ja hillon kanssa sekä marie-keksejä. Kahvi keitettiin mutteripannulla ja se oli hyvää ja vahvaa. Sain japanilaisesta ja englantilaisesta seuraa. Japanilainen kertoi kävelevänsä vielä seuraavaan kaupunkiin ja vaihtavansa sitten toiselle reitille. Minulle ei selvinnyt, mitä reittiä hän aikoi seuraavaksi kulkea. Toivotimme hänelle hyvää caminoa.

Kun tyttäreni oli saanut aamutoimensa valmiiksi lähdimme liikkeelle. Englantilainen lähti samaa matkaa kanssamme. Hänen jalkapohjissa olevat rakot vaivasivat yhä, joten meidän matkavauhtimme ei ilmeisesti ollut hänelle liian hidas. Simancasin kaupunkiin oli vain kuutisen kilometria, joten saavuimme sinne melko pian. Kaupunki oli kukkulalle ja jouduimme taas ylittämään joen roomalaisten rakentamaa kivisiltaa pitkin. Tämä silta oli pidempi ja komeampi kuin Puente Dueron silta. Englantilainen lähetti viestin sveitsiläiselle kysellen, onko tämä vielä kaupungissa. Hän ei saanut vastausta. Pysähdyimme kaupungissa kahville. Nyt tyttärellenikin jo maistui tee.

Nyt mäntymetsät olivat taakse jäänyttä caminoa ja kuljimme koko päivän aukeassa peltomaisemmassa. Vaihteeksi päivään mahtui useampia mäkiä. Viimeiset olisivat kyllä voineet jäädä väliin. Peñaflor de Hornijaa lähestyttäessä jouduimme ensin laskeutumaan melko jyrkästi alas laaksoon ja sitten kiipeämään vähintään yhtä jyrkästi taas ylös kaupunkiin. Jos edellisestä kaupungista, Wambasta, kiipeäminen ei vielä käynyt kunnon päälle, niin tässä viimeisessä ylämäessä minun oli pakko pitää useampi kuvaustauko.

Kaiken kaikkiaan päivän kävely sujui leppoisissa merkeissä. Englantilainen on asunut Saksassa jo monta vuotta. Minä tenttasin häntä, mitä mieltä hän on brexit:stä ja miltä tuntuu kotimaassa käydessä ajaa vasemmalla puolella tietä. Kyselin myös, kuinka hän on sopeutunut Saksaan ja onko hän onnistunut luomaan siellä ystävyyssuhteita. Hänen kanssaan oli helppo tulla juttuun, mutta minua vähän ihmetytti, kuinka paljon hän jaksoi puhua itsestään. Muistaakseni hän ei koko päivänä kysynyt mitään Suomesta tai meidän elämästämme. Tyttäreni jäi ajoittain melko kauas taaksemme, kun hän unohtui kuvaamaan jotain mielenkiintoiseksi kokemaansa. Välillä pysähdyimme odottamaan häntä ja välillä hän itse kiristi vauhtiaan ja otti meidät kiinni.

Reitin varrella oli kaikkiaan kolme pikkukaupunkia. Ne rytmittivät matkaa mukavasti ja oli helppo tietää, kuinka pitkälle olimme päässeet. Toisessa kaupungissa pysähdyimme syömään eväitämme ja kolmannesta löysimme kaivon, josta saimme täytettyä vesipullomme viimeiselle pätkälle. Päivän toisessa kaupungissa, Siguñuelassa, oli albergue. Alberguen oven kahva oli muotoiltu kädeksi, joka oli kuin valmiina kättelemään.

Kun saavuimme albergueemme sveitsiläinen oli majoittunut ja saatoin kuulla, että pesukone oli käynnissä. Juuri meitä ennen albergueen oli saapunut nuori espanjalainen mies. Hän soitti hospitaleralle ja tämä tuli pian kirjaamaan meidät sisään. Tämä oli kaikkein halvin albergue, kun vapaaehtoisena maksuna annoin aina viisi euroa. Täällä yö maksoi vain 3 €, eikä pesukoneen käyttäminen maksanut mitään. Pyykinpesuainekin oli valmiina talon puolesta. Alberguessa oli kaksi makuusalia. Toisessa oli kaksi kerrossänkyä ja toisessa oli kerrossänky sekä kaksi tavallista vuodetta. Sveitsiläinen oli asettunut jälkimmäiseen huoneeseen ja espanjalainen valitsi toisen huoneen. Miehet valtasivat tavalliset vuoteet. Tyttäreni halusi mieluummin tuttuun seuraan, joten me asetuimme kerrossänkyyn. Alberguessa oli vain yksi kylpyhuone ja sen rakentamisessa oli käynyt moka. Lattian kaadot olivat aivan pielessä ja suihkun vedet valuivat toiseen päähän kylpyhuonetta. Oli melkoinen moppaaminen, että lattian sai suunnilleen kuivaksi. Keittiöstä löytyi jääkaapin lisäksi hella. Päätimme vaihteeksi valmistaa illaksi pastaa.

Ehdimme kauppaan vielä ennen siesta-aikaa. Ostimme spagettia, tomaattia ja kinkkua. Tyttäreni huomasi kylmäkaapissa tavallisia nakkeja  ja halusi niitä. Ostimme myös aamupalaa ja evästä seuraavalle päivälle. Kun olimme melkein valmiita, miehetkin saapuivat kauppaan. Oli käynyt ilmi, että kaupungin baarista ei saisi illalla ruokaa. Minä kysyin, josko heillekin kelpaa pasta ja he näyttivät tyytyväisiltä. Sovimme, että syömme seitsemältä, jotta englantilainen ehtii baariin katsomaan illan jalkapallo-ottelua.

Kun palasimme kaupasta, oli pesukonekin pysähtynyt. Saimme pyykit kuivumaan pihalle. Olimme laittaneet koneeseen lähes kaikki vaatteemme. Saimme sveitsiläiseltä hänen pyykkipoikansa omiemme lisäksi. Hyvä että kaikki vaatteet edes mahtuivat naruille. Onneksi pyykki kuivui nopeasti ja saimme tehtyä tilaa espanjalaisen vaatteille.

Siestan jälkeen miehet lähtivät baariin ja me aloimme ruoan valmistamisen. Keittiö ei ollutkaan ihan niin hyvin varustettu, kuin kuvittelimme. Sieltä ei löytynyt terävää veistä eikä leikkuulautaa ainesten pilkkomiseen. Hain repusta linkkarini ja rupesin hommiin. Pilkoin ensin tomaatit pieneksi. Keittiöstä löytyi oliiviöljyä ja mausteita. Päätin hauduttaa tomaatit pastakastikkeeksi. Olin ajatellut kaupassa, että keitämme nakit spagetin kaveriksi ja syömme lisäksi kinkkua. Nyt kun meitä olikin neljä syöjää, tuntui, ettei ruokaa olisi riittävästi. Sitten muistin, että olin kantanut jo useamman päivän puolikasta chorizon pätkää repussani. Siitähän saisimme ihan kunnollisen lisukkeen tomaattikastikkeeseemme. Makkaran pilkkomisessa oli kova homma pienellä linkkarilla. Tytär ehdotti, että pilkkoisin vielä nakitkin kastikkeeseen. Tein työtä käskettyä. Kun kaikki oli pilkottu valmiiksi, siivosimme ruokapöydän ja siirryin hellan ääreen. Tyttäreni rupesi kattamaan pöytää. Piti tehdä luovia ratkaisuja, sillä keittiöstä ei löytynyt lautasiakaan. Onneksi löytyi isot, 3-4 dl vetoiset kupit, joiden kyljessä luki chocolat. Kyllähän kattaus näytti hieman huvittavalta.

Miehet palasivat hyvissä ajoin ennen seitsemää ja ateriakin valmistui hieman etuajassa. Minä sekoitin kastikkeen pastan sekaan ja nostin kattilan pöytään. Meitä nauratti oikein kunnolla, kun koitimme nostella spagettia ja sattumia ison lusikan ja haarukan avulla kuppeihimme. Loppujen lopuksi ruoka maistui ihan hyvältä, vaikka ulkonäkö ei ollut kovin houkutteleva. Ja ruokaa oli riittävästi. Kinasimme vähän, kuka syö kattilan tyhjäksi ja lopulta pohjalle jäi vain vähän spagettia. Siinä vaiheessa espanjalainen nuorimies saapui keittiöön ja ainakin minua harmitti, ettemme olleet kutsuneet häntäkin aterialle. Jälkiruoaksi söimme miesten ostamaan vesimelonia. Että se maistuikin makealta. Sitten vielä katselimme tyttäreni kanssa, kuinka miehet hoitivat tiskaamisen.

Siiryimme porukalla baariin katsomaan futista. Matsin päätyttyä palasimme albergueen. Taivas oli muuttunut synkäksi. Mietimme joudummeko heräämään sateiseen aamuun.

Päivän askeleet yhteensä: 47 199, jotka Polar Flow tulkitsi 32,7 km.