Translate

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

30.9.2018 Mietteitä Camino San Salvadorista

Ennen vaellukselle lähtöä minulla oli omat epäilykseni reittivalinnan suhteen. Olinko valinnut liian vaikean reitin? Mitä jos jotain sattuisi, eikä reitillä olekaan muita kulkijoita? Voinko luottaa sääennusteisiin pakatessani vai pitääkö sittenkin varautua pahimpaan?

Olen ennenkin huomannut, että mahdollinen epävarmuuteni katoaa samantien, kun aloitan vaelluksen. Tälläkin kertaa minut valtasi voimakas luottamus siitä, että kaikki menee hyvin, kun seisoin San Marcosin aukion kulmalla olevan nuolen takana.

Tuntui luonnolliselta, että saattaisin kulkea useita päiviä kohtaamatta muita vaeltajia. Niinpä tunnelmani olivat tosi ristiriitaiset ensimmäisenä päivänä, kun tajusin kuinka monta meitä oli lähtenyt liikkeelle samana päivänä. Minua harmitti ajatus kilpajuoksusta vähistä petipaikoista albergueissa. Pystyin kuitenkin välttämään kilpajuoksun ja kiireen tunnun varaamalla majoituksen yksityisiltä tahoilta.

Kuten monesti ennenkin toiset vaeltajat tekevät caminosta erityisen. Koska San Salvadoria kuvataan hyvin haastavaksi, olivat lähes kaikki vaeltajat kokeneita kulkijoita. Heidän tarinoitaan oli antoisaa kuunnella sekä vertailla kokemuksia silloin, kun olimme kulkeneet samoilla reiteillä. Se huono puoli niissä kaikissa tarinoissa oli, että minulla on nyt pitkä lista reittejä, jotka haluaisin ehdottamasti kävellä.

Kun puhutaan camino-perheestä, sanoisin että tällä kertaa olimme kaikki yhdessä yksi suuri perhe. Perheestä löytyi kuitenkin myös niitä läheisempiä "sisaruksia". Minulle ne olivat Helen, Lisa, Peter ja Dominic. Helenin kanssa löysimme välittömästi yhteisen sävelen. Suhtaudumme pitkälti samalla tavoin elämään ja arvomme kohtasivat. Lisa ja Peter olivat sydämellisiä ja toiset huomioivia, mutta silti jatkuvasti pieni pilke silmäkulmassa. Dominic oli hieman kaksitahoinen persoona. Hän oli hyvin rauhallinen ja varsinainen tukipilari meille. Toisinaan hänen ammattisotilaan roolinsa nousi esiin ja se vaivasi minua vähän. Olen kuitenkin kiitollinen kaikkien heidän tapaamisesta ja yhteisen matkan jakamisesta.

Mitä sanoisin reitin raskaudesta? Se oli toki raskas ja minusta tein oikean valinnan, kun jaoin matkan kuudelle päivälle. Kun kävelin vain tuon kuusi päivää, on vaikea arvioida, mikä vaikutus reitin vaativuudella olisi esim. Primitivon kävelyyn heti perään. Kuulen varmasti Heleniltä, kuinka hän selviää Primitivolla ja alkaako alkumatkan rasitukset painaa. Haluan kuitenkin korostaa, että minä en ole mikään huippukuntoinen urheilijatyyppi, vaan ennenminkin olen kotosalla mukavuudenhaluinen ja vastaan helposti sohvan kutsuun. Eli ilman suurempia polvivaivoja reitti on ehdottomasti kenen tahansa käveltävissä. Lisäksi aina voi tehdä niin kuin liettualainen Julija ja kävellä vielä lyhyempiä päivämatkoja kuin minä.

Jos reittiä sanotaankin raskaaksi sitä kutsutaan myös yhdeksi kauneimmista caminoista. Olin nyt ensimmäistä kertaa liikkeellä syksyllä. Enää ei tietenkään ollut samanlaista kukkaloistoa, mitä voi nähdä kesäkuussa. Kuitenkin reitti oli suurimmaksi osaksi aivan mielettömän kaunis. En edes osaa kuvailla kaikkia niitä vihreän eri sävyjä, kallioiden ja kivien rosoisuutta, päivän mittaan auringon valon myötä muuttuvia näkymiä, alhaalla roikkuvien pilvien luomaa sadunomaisuutta tai iättömiltä näyttäviä kivisistä taloista muodostuvia pikkukyliä. Niin paljon kuin otinkin kuvia matkan varrella, niistäkään ei välity se kaikki kauneus, mitä sain nähdä.

Näin jälkikäteen olen ihan tyytyväinen myös mukaan ottamiini varusteisiin. Pärjäsin hyvin yksillä housuilla, kun niissä oli katkolahkeet. Myös 2 t-paitaa oli riittävästi. Toinen oli päällä kävellessä ja toisen puin aina suihkun jälkeen. Molemmat olivat merinovillaa. Kävellessä käyttämäni t-paidan pesin kertaalleen, kun meillä oli Pajares:ssa pesukone käytettävissä. Ilman pesukonetta olisin vain tyytynyt tuulettamaan sen päivittäin. Irtohihat havaitsin toimiviksi ja ne lähtevät varmasti jatkossakin mukaani. Reppua pakatessani pallottelin, ottaisinko makuupussin ja tuulta pitävän juoksutakin vai silklinerin ja kevytuntuvatakin. Vaikka yhtenä yönä kaipasin makuupussia, olen onnellinen että päädyin silklineriin ja toppikseen. Ilman toppatakkia olisin kylmettynyt sateisena ja sumuisena päivänä vuorilla. Tällä caminolla minusta myös varrelliset vaelluskengät ja sauvat olivat tarpeelliset. Osa porukasta kyllä kulki matalissa vaelluskengissä ja kaikki heistä kärsivät rakoista. En tietenkään tiedä vaikka he olisivat saaneet rakkoja varrellisissakin kengissä. Oli kuitenkin tärkeää saada nyöritettyä kenkien nauhat niin, että jalat selvisivät ilman ylimääräistä liukumista kenkien sisällä jyrkissä laskuissa ja nousuissa. Käytin lähes kaikkia mukaan ottamiani varusteita. Tällä kertaa en kuitenkaan tarvinnut laastareita, nilkkatukea, punkkipihtejä enkä ompelurasiaani. Sateisena päivänä toivoin, että minulla olisi ollut hanskat mukana. Helsinki-Vantaalta lähtiessäni sauvat olivat repussa sisällä. Package drop:n vaaka näytti tuolloin repun painoksi 5,2 kg. Repun keveys teki ehdottomasti vaelluksestani helpomman.

Kaiken kaikkiaan haluan suositella Camino San Salvadoria, joko tällaiseksi lyhyeksi piristyksesi, jonka se toi syksyyni, tai ennen Primitivolle siirtymistä.

27.9.2018 Mieres / La Peña - Oviedo, n. 17 km

Liikehdintä makuusalissa alkoi jo aikaisin aamulla. Dominic taisi olla jälleen ensimmäinen lähtijä. Hän halusi kiirehtiä Oviedoon toivoen, että onnistuisi vaihdattamaan puhelimensa rikkoutuneen lasin päivässä. Myös espanjalaisen ryhmän miehillä oli kiire ehtiä junaansa. Vaikka minulla ei ollut mihinkään kiire, tempauduin minäkin lähtemään liikkeelle jo heti seitsemän jälkeen. Pysähdyin tosin heti parin sadan metrin päähän aamukahville, kun huomasin baarin olevan auki. Baarin pitäjä nuokkui pöydän ääressä ja säpsähti hereille, kun avasin oven. Join cortadon ja söin puolikkaan sämpylän. Toisen puolikkaan panin reppuun matkaevääksi. Alberguessa ennen lähtöä nauttimani vanukas ei oikein ollut tahtonut pudota alas.

Reitti kulki maantien laitaa kiiveten heti pari sataa metriä korkeutta. Kuljin tosi rauhallista tahtia ja kävely tuntui oikeastaan mukavalta. Ilma oli edellisiä aamuja lämpimämpi. Aina välillä minut ohitti yksittäinen auto. Minulla oli sekä reppuun että eteen lantiovyöhön kiinnitettynä pyörään tarkoitetut huomiovalot. Lisäksi heiluttelin otsalamppuani kädessä aina, kun tiesin auton lähestyvän. Autot kiersivätkin minut kiitettävän kaukaa.





Nousujohteista kulkemista riitti reilut 4 km Alto del Padrúnille. Sen jälkeen laskeuduttiin reilut 200m n. 2,5 km matkalla Olloniegoon. Osa laskeutumisesta tehtiin polkua pitkin. Kaupunkiin tullessa kuljetaan ohi vanhan kaivon, jota kutsutaan hullujen kaivoksi, Fuente de Llocos. Olloniegossa pysähdyin uudelleen kahville. En ollut oikeasti tauon tarpeessa, mutta kun oli paljon aikaa, niin miksi kiirehtiäkään. Kaupungin toisessa päässä oli jonkinlainen keskiaikainen linna tai palatsi, torni sekä silta. Minun kulkusuunnastani näki kunnolla ainoastaan tornin.



Reitti seurasi nyt jonkin matkaa maantietä ylittäen Rio Nalónin. Sillan jälkeen oli kivinen rakennus (kuvassa jää osittain matkailuauton taakse), jossa on 1800-luvulla toiminut la Oficina del Portazgo. Eli siellä on sillan käyttäjien pitänyt maksaa jonkinlainen vero. Melkein rakennusta vastapäätä lähti polku, jolle reitti nyt siirtyi. Tästä alkoi päivän toinen 200m nousu. Polku oli paikoitellen kapea ja sain vähän väliä pyyhkiä hämähäkin lankoja naamaltani. Välillä polku leveni hieman ja sen keskellä lirisi vettä pienenä purona.






Polku yhtyi pieneen tiehen Centro Reton vieressä. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen uskonnollisen järjestön loma tms. keskus. Ison ja komean rakennuksen vieressä oli pelikenttä ja minigolfrata, joka ei tosin ollut kovin kummoisessa kunnossa. Lähellä oli myös piknikalue. Tien reunaan oli laitettu muutamia tuoleja ja minä istahdin siihen lepäämään ja katselemaan ympärilleni. Ei kuulunut kuin linnunlaulua.



Matka jatkui edelleen ylöspäin aina Picullanzan kylään asti. Pysähdyin vielä kertaalleen horreosin portaille juomatauolle. Asturiassa horreosit ovat erilaisia kuin Galiciassa. Täällä ne ovat paljon suurempia lähes neliön muotoisia ja yleensä aina puuta. Jalat voivat olla kivestä. Siinä istuessani ohi kulki mies koiran kanssa. Hän pysähtyi kysymään, mistä olin lähtenyt aamulla ja monelta. Kun sanoin lähteneeni seitsemän jälkeen, hän väitti minun kulkeneen todella nopeasti. Omasta mielestäni olin kulkenut hissukseen miettien vaellukseni eri vaiheita ja nauttien viimeisen päivän reitistä.






Kun pääsin korkeimmalle kohdalle, aukesi näkymä Oviedoon. Se ei kaukaa nähtynä vaikuttanut kovin viehättävältä kerrostalolähiöineen. Ihan iso kaupunki joka tapauksessa. Tällä kertaa muistin, että oppaassa sanottiin, ettei tässä vaiheessa pidä kuvitella loppumatkan olevan pelkkää alamäkeä. Jouduin kuitenkin laskeutumaan toista sataa metriä, jotta saatoin kavuta vielä kertaalleen n. 100 metrin mäen ylös. Oli kuin camino olisi vielä kertaalleen halunnut hemmotella minua. Löysin nimittäin reitin varresta karhunvatukkapensaita, joissa oli runsaasti kypsiä marjoja. Mieleen nousi, ettei Espanjassa ole jokamiehenoikeuksia, sillä pensaat olivat melko lähellä asutusta. Vihaisten paikallisten uhallakin herkuttelin marjoilla viimeisen kerran tällä matkalla.






Ei aikaakaan kun olin jo saapunut Oviedon rajalle. Tuntui haikealle. Tässäkö tämä nyt jo oli!?! Kaupunkiin saapuminenkin oli ala- ja ylämäkeä. Onnistuin hukkaamaan reittimerkit, mutta katedraalin kellojen aloittaessa kello kahdentoista lyönnit osasin kulkea oikeaan suuntaan. Löysin Santiagon patsaan ja näin jälleen keltaisia nuolia. Saavuin kaupungin vanhaan keskustaan ja löysin tieni katedraalille. Sain passiini viimeisen leiman lippuluukulta. Virkailija selitti, että voisin ostaa Salvadoranan, todistuksen vaelluksestani kirkon/museon myymälästä ja sillä saisin oikeuden tutustua kirkkoon ja museoon ilmaiseksi. Sain mukaani vielä luurin, josta saatoin kuunnella opastuksen. Pyhiinvaeltajien repuille oli varattu paikka kirkon seinustalla. Vähän arvelutti jättää reppu siihen, kun osa arvotavaroistani oli repussa. Sitten päätin kuitenkin luottaa siihen, että se on turvassa. 





Kiersin kirkkoa ja museon, poikkesin luostarissa, jonka vierestä löytyi vanha pyhiinvaeltajien hautausmaa, kävin lunastamassa Salvadoranani, sytytin sähkökynttilöitä San Salvadorin patsaan ääressä ja kiitin matkasta, jonka olin saanut tehdä.




"Quien visita Santiago
y no al Salvador,
visita al Siervo
y no al Señor"


Kun astuin ulos katedraalista, muutuin pyhiinvaeltajasta turistiksi.

Päivän vaellus numeroina: kesto 4h 41min, matka 16,66 km, nousua yht. 930m, laskua yht. 960m, korkein kohta 413m

26.9.2018 Bendueños - Mieres / La Peña, n. 26 km

Yön aikana ehdin toivoa useamman kerran, että olisin ottanut makuupussin mukaan. Minulla oli kyllä paksu peite silkkipussini päällä, mutta joka kerran kun käännähdin peitto liukui pois. Noustessani ylös tuntui kuitenkin, että olin levännyt tarpeeksi.

Söin reissun parhaan aamupalan. Pilkoin lautaselle päärynän ja päälle laitoin kaksi purkillista kreikkalaista jogurttia. Koko komeuden kruunasin vielä crunchy myslillä, jossa oli tummaa suklaata. Tyytyväisenä lähdin matkaan meistä ensimmäisenä kahdeksan maissa. Vielä ennen lähtöäni kokoonnuimme kaikki terassille ihailemaan aamutaivaalla näkyvää täysikuuta. Maisema näytti aamulla erilaiselta kuin iltapäivän ja illan auringossa.





Palasin kaikessa rauhassa eilistä reittiä takaisin Herias:n kylään. Lisa oli kysynyt edellisenä iltana Sandralta vaihtoehtoisesta reitistä, jolle näimme viitan, Campomanesiin. Sandra sanoi, että reitillä on niin paljon kaatuneita puita, ettei sitä voi kulkea. Herias:n jälkeen polku lähti laskeutumaan kohti Campomanesia. Parin kilometrin matkalla laskeuduttiin melkein 200m. Polku oli edelleen märkä ja liukas. Olin tähän asti pitänyt sauvoissani kumitassut paikoillaan, mutta nyt minun oli pakko ottaa ne pois, jotta sain tarpeeksi tukea. Yhdessä kohdassa minun oli pakko istahtaa polun vieressä olevalle kivelle ja pudottautua siitä alas, jotta pääsin etenemään.







Olin todella helpottunut, kun pääsin Campomanesiin. Pikkukaupungin toiselta laidalta löytyi kaivo ja kartta caminon etenemisestä. Minä vaihdoin veden pullooni. Putsasin sauvojen päät ja laitoin kumitassut takaisin paikoilleen. Riisuin myös toppatakkini. Olin edellisenä iltana vilkaissut opastani ja minulla oli mielikuva, että reitti seuraa jokea Pola de Lenaan asti. Seurasin viitoitettua reittiä. Se kulki maantien reunaa ja tie näytti erkanevan yhä enemmän joesta. Näin kuitenkin säännöllisesti keltaisia nuolia ja jatkoin eteenpäin. Olin kävellyt varmaan pari kilometriä, kun lopulta kaivoin oppaani esille. Kävi ilmi, että Campomanesista oli kaksi vaihtoehtoista reittiä ja minä olin valinnut alkuperäisen maantietä seuraavan reitin. En kuitenkaan halunnut kulkea tietä pitkin, kun ei ollut pakko. Niinpä käännyin ympäri ja palasin kaupunkiin. Vähän ennen kaupunkiin saapumista minua vastaan tuli paikallinen nainen. Kysyin häneltä neuvoa, kuinka löydän jokea seuraavalle reitille. Sain selkeät ohjeet ja löysin reitin. En tiedä mistä kohtaa kaupungin halkovaa katua minun olisi pitänyt kääntyä. Ainakaan siinä risteyksessä, josta nainen neuvoi minua kääntymään, ei löytynyt nuolta.




Jokea seurannut kevyen liikenteen väylä oli myös enimmäkseen asfalttia, mutta sillä ei sentään tarvinnut pelätä autoliikennettä. Aamun seuraava kiintopisteeni oli romaaninen kirkko Santa Cristina de Lena. Tiesin, että kirkko aukeaisi vasta klo 11, mutta näkisin sen ainakin ulkoa. Kirkko oli mäellä ja sinne noustiin jyrkkää sekä kivistä polkua. Katselin kirkkoa ja ympäröiviä maisemia hetken ja rupesin etsimään takaisin reitille opastavia nuolia. Niitä ei näkynyt, mutta paikalle saapui sopivasti aamulenkillä oleva nainen, joka näytti minulle oikean suunnan. Nyt sitten laskeuduttiin kivistä polkua takaisin jokilaaksoon.







Vega del Ciegon kylän kohdalla siirryttiin toiselle puolelle jokea. Minulta meinasi jäädä koko ylitys huomaamatta, kun seurasin kahden vastaan tulevan miehen käsillä puhumista. Kylästä sitten lasketeltiin loivasti kohti Pola de Lenaa. Näin melko pitkällä edessäni Peterin ja Lisan. He olivat varmaan menneet edelleni, kun olin harharetkelläni. Koska ei ollut mitään mielenkiintoista katseltavaa ja jouduin kävelemään asfaltilla, pidensin askelta ja nostin kävelyvauhtiani.



Saavuinkin yllättävän nopeasti Pola de Lenaan. Se näytti olevan caminomittakaavassa oikein kunnon kaupunki. En ole koskaan erityisemmin pitänyt isommista kaupungeista vaellusreiteilläni (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tämäkin sai minut iloitsemaan, että olin päättynyt yöpyä Bendueñossa. Keskustassa saavutin Peterin ja Lisan juuri sopivasti, kun he olivat valitsemassa baaria. Liityin heidän seuraansa kahville. Kerroin heille, että olin suunnitellut pysähtyväni Uxossa syömään lounasta. He sanoivat aikovansa jatkaa koko matkan Mieresiin. Lähdin ennen heitä jatkamaan matkaa, mutta he ehtivät taas edelleni, kun poikkesin turistitoimistossa hakemassa leiman passiini.

Pola de Lenan jälkeen reitti kulki maantien reunaa. Valitettavasti tie oli mutkainen ja vilkkaasti liikennöity. Piennarta ei juuri ollut tai jos oli, niin nokkoset olivat vallanneet sen. Tunsin oloni tiellä turvattomaksi ja kiristin jälleen kävelyvauhtia. Peter ja Lisa jäivät jonnekin taakseni. Yhdessä mutkassa kaksi autoa ohitti minut niin läheltä, että sydän jätti varmaan pari lyöntiä väliin. Askeleeni piteni edelleen. En ole varmaan koskaan kävellyt caminolla yhtä vauhdikkaasti. Lopulta reitti onneksi kääntyi pois rauhallisemmalle tielle.





Myös Uxo on ihan kaupungin oloinen, mutta se oli paljon miellyttävämpi kuin Pola de Lena. Oli mahdollista mennä kaupungin kestustan läpi tai ohittaa kaupunki kevyen liikenteen väylää pitkin. Koska halusin syödä jotain, minä suuntasin kohti keskustaa. Keskustassa on kaunis kirkko, Santa Eulalia. Se ei ole alkuperäinen romaaninen kirkko, vaan 1920-luvulla jälleenrakennettu alkuperäisen kirkon mukaisesti ja kirkon materiaaleista. Alkuperäinen 1100-luvulta peräisin oleva kirkko olisi jäänyt rautatien alle. Kirkon ovella kohtasin vanhan miehen, joka tarjosi minulle leimaa passiini. Seurasin häntä viereiseen rakennukseen, joka oli ilmeisesti kirkon hallinnollinen rakennus. Saatuani leiman menin tutustumaan kirkkoon.







Samalla aukiolla kirkon kanssa oli kahvila, jolla oli iso terassi. Päätin käydä katsomassa, mitä syötävää saisin sieltä. Tiskillä näkyi empanadalevyjä. Tilasin itselleni tonnikalaempanadan. Myyjä kysyi, otanko sen mukaan ja näytti pientä pahvista lautasta, jolle olisi ilmeisesti laittanut piirakan. Sainoin syöväni sen paikan päällä ja pyysin myös juotavaa. Myyjä ohjasi minut terassille odottamaan. Hetken kuluttua hän saapui ison lautasen ja juomani kanssa. Empanada oli niin iso, että se hädin tuskin mahtui lautaselle. Se oli ehkä kolme kertaa suurempi kuin pahvilautanen, jota myyjä oli ensin minulle näyttänyt. Kummasti piirakka kuitenkin upposi minuun. Nautiskelin lepohetkestäni, kun näin Peterin ja Lisan saapuvan. He kävivät ensin kirkossa ja asettuivat sitten viereiseen pöytään. Yllätys yllätys, hekin olivat päätyneet tilaamaan empanadat, vaikka olivat aiemmin sitä mieltä, että jaksavat koko matkan Mieresiin syömättä.

Jätin heidät nauttimaan lounastaan ja jatkoin matkaa. Reitti kulki koko matkan Mieresiin asti asfaltoitua kevyen liikenteen väylää. Väylän vasemmalla puolella kulki maantie, oikealla puolella joki ja joen oikealla puolella todella vilkasliikenteinen tie sekä rautatie. Matka oli vähän tylsä, mutta helppokulkuinen. Vaikka iltapäivän aurinko pakotti pitämään muutamia juomataukoja, ei päivästä tullut niin kuuma kuin pelkäsin.



Tämä oli kaupunkien päivä. Myös Mieres on ihan kunnon kaupunki. Albergue on kaupungin toisessa päässä Le Peñan alueella. Sinne sai kulkea muutaman kilometrin kaupungin läpi. Keskustassa näin jäätelönmyyntipisteen. Ostin tötterön suklaa- ja karhuvatukkajäätelöä. Oli hyvää! Kuljin ohi niin kutsutun siideriaukion. Sen keskellä on patsas, jossa mies kaataa siideriä lasiin pitäen pulloa korkealla, päänsä yläpuolella. Sain maistaa tätä cidra naturalia jo kesäkuussa camino de Madridilla. Nyt Asturiasissa oltiin kuitenkin ilmeisesti varsinaisella siiderialueella.

Alberguelle tullessani näin Dominic:n istuvan varjossa. Hän oli ollut perillä jo vähän puolen päivän jälkeen. Kaikki muut Pola de Lenassa yöpyneet olivat jatkaneet suoraan Oviedoon. Ihmettelin vähän rakennuksen rähjäisyyttä ja että siinä näkyi yhä jäljet aiemmasta ravintolan mainoksesta. Dominic sanoi tavanneensa hospitaleron. Hän oli saavuttuaan soittanut hospitalerolle useamman kerran, mutta numero oli jatkuvasti varattu. Kun tämä oli sattunut tulemaan paikalle ja Dominic oli sanonut yrittäneensä soittaa, hospitalero oli väittänyt, ettei hän ollut puhunut puhelimeen. Kun hän tarkisti puhelimensa, hän huomasi, että hänellä oli jäänyt katkaisematta yli 40 minuuttia sitten alkanut puhelu. Hospitalero ei ollut suostunut päästämään Dominicia albergueen, vaan oli tylysti ilmoittanut sen aukeavan vasta viideltä. Oli siis melko pitkä odotusaika edessä. Siinä jutellessamme Dominic pudotti puhelimensa ja sen lasi särkyi. Todella harmittava vahinko!

Istuskeltuamme siinä jonkun aikaa paikalle saapui espanjalainen vaeltaja. Hän oli kulkenut aiemmin poikansa kanssa ja olin nähnyt heidät jo ensimmäisenä päivänä. He kävelivät aina tosi kovaa vauhtia. Hän selitti jotain pojastaan, mutta en ymmärtänyt, oliko tämä keskeyttänyt vai jatkanut suoraan Oviedoon. Mies siirtyi kauempana olevan talon luo ja asetti reppunsa seinää vasten. Vasta silloin tajusin, että Dominic ei ollutkaan alberguen edessä, vaan oli vain istahtanut varjoon. Nyt varjoa alkoi syntyä myös alberguen seinustalle, joten minäkin siirryin sinne.

Alberguen edessä oli kaivo, josta sai raikasta vettä. Istuin portailla ja siemailin vettä. Jonkin ajan päästä Lisa ja Peter saapuivat. Sitten vielä ennen alberguen aukeamista tulivat Svetlana ja Ruslem. He kertoivat eksyneensä matkalla. Lopulta hospitalero saapui. Olin lukenut kommentteja, että hän on töykeä. Dominic oli samaa mieltä ensitapaamisen perusteella. Hän vaikutti vähän hermostuneelta ja kaiken piti tapahtua hänen ohjeidensa mukaan.

Alberguessa oli kaikki välttämätön ja siellä oli siistiä. Oli pieni keittiö ja ruokailutila. Makuusalissa oli seitsemän kerrossänkyä ja lukittavat kaapit. Sekä naisille että miehille oli kaksi wc:tä ja suihkua. Kaiken huipuksi alberguessa oli toimiva wifi. Noin sadan metrin päässä alberguesta oli pieni mutta hyvin varustettu kauppa. Lähin baari ja ruokapaikka löytyi n. 200m päästä.

Koska jäljellä oli enää viimeinen vaelluspäivä, päätin etten rupea pesemään pyykkiä. Talon takana olisi kyllä ollut pyykkinarut, mutta vaatteet eivät todennäköisesti olisi ehtineet enää kuivua. Menin sen sijaan Peterin ja Lisan perässä kauppaan. Koska emme jaksaneet odottaa, että saisimme ruokaa baarista, päätimme syödä alberguessa. Ostimme cecinaa, tomaatteja, leipää, sipsejä ja siideriä. Ostin myös ison nektariinin ja kysyin onko heillä jogurttia. Vähän ihmetytti kun myyjä osoitti tavallisella hyllyllä olevia purkkeja. Valitsin neljän purkin pakkauksen sitruunajogurttia.

Sillä aikaa kun olimme kaupassa, olivat irlantilaiset saapuneet. Lisäksi oli tullut meille uusi venäläinen tyttö. Koitin kysyä, mistä hän oli aamulla lähtenyt, mutta kun sain vastaukseksi: "liian kaukaa", jätin keskustelun siihen. Tyttö katosikin melko pian. Hospitalero palasi ja laski rivissä olevat vaelluskengät. Hän sanoi heti, että täällä on kolme uutta, missä he ovat. Osoitimme hänelle Finn:n ja sanoimme että tämän äiti on suihkussa. Emme osanneet sanoa mitään venäläisestä tytöstä. Hospitalero ehti jo käydä koputtelemassa naisten saniteettitiloihin ennen, kuin Marike tuli suihkusta. Marike selitti meille, että neljän espanjalaisen (joista kaksi sokeaa) olevan vielä tulossa albergueen ja sitten olisi vielä meidän kanssamme Bendueñossa yöpynyt Pura. Alberguessa oli kuitenkin enää 4 petiä vapaana. Kerroimme hospitalerolle, että odotamme vielä viittä vaeltajaa. Hän poistui mutisten, että kello 21 jälkeen albergueen ei kyllä tulisi enää ketään.

Me emme malttaneet Lisan ja Peterin kanssa odottaa kovin pitkään ruokailun aloittamista. Cecina oli jälleen todella hyvää. Minä yllytin Peteriä kaatamaan siideriä lasiin oikeaan tapaan korkealta. Osuihan sitä lasiinkin, mutta osa meni hukkaan. Minä tarjosin jogurttejani jälkiruoaksi. Hain ne jääkaapista ja ne osoittautuivat lähinnä jonkinlaisiksi vanukkaiksi. Minulla olisi siis tiedossa vähän erilainen aamupala seuraavana aamuna.

Espanjalaisten ryhmä saapui kovaäänisesti jutellen ja nauraen. Peter yritti kirjoittaa päiväkirjaansa, mutta ei kyennyt keskittymään siihen siinä metelissä. Yksi ryhmäläisistä soitti hospitalerolle ja saimme nähdä aivan uudenlaisen miehen. Jotenkin iloisuus tarttui häneenkin. Hän kaivoi kätköistään patjan, jotta Purallekin olisi nukkumapaikka ja jäi kaikessa rauhassa odottelemaan tämän saapumista. Venäläisen tytön perään hän ei enää kysellyt. Yhtäkkiä hän ilmestyi pinkkien fleeceputkihuivien kanssa ja jakoi niitä meille paikalla olijoille.

Albergue oli täynnä ääntä ja naurua koko illan. Espanjalaiset miehet keksivät, että Finn voisi opettaa heille englantia. Finn pyysi minua kysymään heiltä, mitä he haluaisivat oppia. He halusivat voida keskustella toisten vaeltajien kanssa tulevilla caminoillaan. Finn haki englanti-espanja sanakirjansa ja aloitti opetuksen. Opetus toimi itseasiassa kaksisuuntaisesti. Kun Finn ensin luki sanakirjasta espanjankielisen lauseen, jompi kumpi miehistä opetti hänet lausumaan sanat oikein. Sitten Finn puolestaan huolehti, että miehet äänsivät lauseen oikein englanniksi (irlantilaisella aksentilla). Minäkin olisi saanut siinä opetuksessa toistaa joitakin sanoja useampaan kertaan. Minusta tämä opetussessio oli tosi hienosti keksitty miehiltä. Näin Finn pääsi ikään kuin meidän kaikkien keskipisteeksi, eikä jäänyt lapsena aikuisten keskustelun ulkopuolelle.

Ilta kului nopeasti ja ennen kuin oikein tajusinkaan silmäni rupesivat lurpsahtelemaan kiinni.

Päivän vaellus lukuina: kesto 6h 45min, matka 30,26 km, nousua yht. 1040m, laskua 1530m, korkein kohta 683m